Heikki Helmikangas

by Eero Sissala

YHDEKSÄS LUKU.

Odottamaton merimatka.

Jääpuikot ja rakeet, lumi ja hanget olivat jo auringon paisteessa sulaneet, ja ihana kesä oli jälleen saapunut Temmeksenkin rannoille. Koivuissa olivat lehdet hiiren korvalla; siis paras aika vispilänvarpuja kuoria. Nyt oli minun kiireesti tekeminen kasa vispilöitä, lähteäkseni niiden ynnä talvella valmistamieni puulusikkain ja kapustain kanssa onneani koettamaan tuohon minulle vielä aivan outoon Oulun kaupunkiin. Siis oli työni että koivikossa kerätä vispilöiksi sopivia varpuja ja kuunnella lintujen katkeamatonta viserrystä. Mutta vaikka oli luonnon ihanainen kukoistus-aika, muistin minä metsässä työskennellessäni muutamia juhlallisia aikoja kuluneella talvella. Semmoinen aika oli joulu ollut. Enkö sitä suurimmaksi osaksi ollut viettänyt Vierimällä, johon äiti ja minä olimme olleet kutsuttuina vieraiksi. Enkö saanut ajaa Vierimän hevosella kirkkoon ja istua ukon rinnalla eikä enään kelkalla ajamisesta ollut puhettakaan. Siihen vielä lisäksi uusivuosi onninensa, Hiivaknuutti, Pirjonpäivä, pääsiäinen, helatuorstai, helluntai ja muutamassa välissä vielä kevätkinkerit, kiitokset ja kirjalliset suosiolahjat. Täysi syy oli minulla olla tyytyväinen ja onnellinen mielessäni!

Mutta miksi panin Pirjon päivän muistettavain asiain luetteloon ja jätin laskiaisen pois? Syy oli se, että Tolpan Pirjo ei ollut enää meidän mailla, taikakonsteillansa Pirjon päivää pilaamassa, vaan oli vielä karkumatkalla, teillä tietämättömillä. Laskiaistiistaina taasen mäkeä laskiessani katkaisin keulan lainatusta kelkasta ja sain maksaa siitä 20 kopeikkaa. Näitä kaikkia ajattelin vispilänvarpuja kuoriessani, ja vielä sitäkin, etten vielä ollut kyennyt suksia tekemään. Suksia siis ei ollut kaupunkiin viedä; mutta olihan sitä kauppatavaraa muutenkin, kun vispilät vihdoin valmistuivat. Ilman muuta matkaseuraa, kuin ilman lintuset, oli minun suorittaminen tuo kahdenkymmenen-neljän venäjän virstan pituinen matka kaupunkiin. Minä sidoin vispilät yhdeksi taakaksi, asetin lusikat ja kapustat myöskin jonkunlaiseksi nipuksi ja nostin sitten kuormani selkään. Hyvästiksi antoi äitini minulle pienen suutelon ja niin läksin minä astumaan mutkan kautta suoraa. Tehdäkseni matkani vähän pidemmäksi, kävin näet ensin Vierimällä näyttämässä miehuuttani, että uskalsin lähteä yksin kaupunkiin, ja jättämässä heillekin hyvästit. Kaikki olivatkin kummastuksissansa minun rohkeudestani, ja Loviisa hän se minua oikein kehui, sanoen ei sellaista poikaa missään nähneensä.

Silloin sitä taivalta katkaistiin, kun Vierimältä lähettiin. Silloin juostiin ja hypeltiin, eikä maantie suinkaan itsekään tietänyt, mikä pimp-pamppala, tupsis tupsis hänen päällänsä silloin kulki, vaan kyllä minä tiesin, mikä se oli ja mistä sellainen ääni syntyi. Kapustat ja lusikat ne selässäni pimp-pamppalaa huusivat ja vispilät tupsis tupsis, vaan vähät siitä, rahojahan ne ennustivat.

Helteiseksi muuttui tuo kevätkesäinen sydänpäivä, kun saavuin Kempeleeseen. Reippaasti olin kulkenut yli tuon kahdeksan venäjän virstaa leveän aron, jota sanotaan Limingan isoksi niityksi, mutta Kempeleen kankaalla seisahdin vähän, lämpymästä läähättäen. Minä kävin erään Vappula nimisen talon kaivosta raikasta vettä juomassa ja jatkoin taas matkaani tuon pienen ja sievän kappeliseurakunnan halki Ouluun päin. Tavattomasti väsyneenä astuin vihdoinkin ehtoopäivällä Limingan tullista kaupunkiin ja, vaikka tuntuvasti väsytti, levenivät silmäni isostikin, kun näin Oulun kaupungin ensikerran kaikessa loistossansa, ja oikein ilomielin astelin noita kivisiä, komeita katuja, joille päiväpaiste hopean kirkkautta vuodatti.

Olin kaupungissa, mutta kun sen komeutta ihailin, rupesin pian epäilemään, tokkohan niin loistavan kylän asukas syökään puulusikalla, käyttääkään kapustaa, hämmentääkään velliänsä varpuvispilällä. Menin niissä mietteissäni meren rantaan. Siinä oli halkokaljaasi, josta vast'ikään oli kaikki halot pois tyhjennetty.

Kaljaasissa oli kolme miestä juuri paraikaa syömässä, kuin siihen saavuin, ja kun miehet näkivät, että minä olin lusikan kauppias, käskivät he minun tulemaan kaljaasiin. Minä tietysti menin, ja katsoen tavaroitani rupesivat he minulta kiusaamaan yhtä lusikkaa miestä päälle ja lupasivat antaa ruokaa syödäkseni niiden edestä, vieläpä tarjosivat minulle yömajaa tuossa pikku laivassansa. Hyvä kelpaa! ajattelin minä ja mielistyin miesten kaikkiin tuumiin. Oivallista lihalientä ja ohraista rieskaleipää ja lohta sain minä syödä vatsani täyteen, josta meni minulta kolme lusikkaa. Kun olin syönyt, rupesin katselemaan Oulun kaupunkia mereltä päin. Kovin oli se sieltäkin katsottuna kaunis. Vähän aikaa siinä sinne ja tänne silmäiltyäni, näin minä kolme hevosta raskasten kuormain kanssa lähenevän kaljaasiamme ja seisahtuvan juuri sen kohdalle. Ajajat heittivät säkkejä rannalle aivan lähelle meitä, ja kun yhdeltä kaljaasin mieheltä kysyin, mitä säkkejä net ovat, niin sain vastauksen:

— Ei ne ole säkkejä, ne on jauhomattoja.

Kun olin kauheasti väsynyt, nukahdin erään kannella olevan isonlaisen arkin päälle. Siinä vaivuin vähitellen unen horroksiin ja rupesin nukkumaan niin sikeästi, ett'en ensinkään tietänyt, mitä ympärilläni tapahtui. Sen muistan kuitenkin, että minulta jotakin kyseltiin. Varmaankin minulta kysyttiin, mistä olin kotoisin, sillä oman vastaukseni muistan, vaikka niinkuin unessa sanottuna. Sanoin näet olevani Limingasta Helmikankaan tyttären poika. Sen perästä laskettiin minut pitkälleni johonkin pehmeälle ja siinä minä sitten olin enkä siitä mihinkään jaksanut, enkä pyrkinyt.

Vasta aamulla auringon jo korkealla ollessa heräsin; mutta kuinka suuri oli hämmästykseni, kun näin olevani aukealla ulapalla. Mihin menossa? Sitä en itsekään tietänyt. Ensi silmäyksellä koetin katsoa Oulun kirkon tornia, mutta minun oli yhtä mahdotonta nähdä kirkon tornia Oulusta, kun aurinkoa ottaa alas taivaslaelta. Silmät taivaanrantaan kiintyneenä juoksin minä vähän johonkin, katsomatta eteeni, ja äkkiarvaamattani kaaduin silmilleni jauhomaton päälle. Sillä sain kaikki miehet oikein remakkanauruun, joka ei ensinkään ollut mieleeni. Kun olin päässyt seisoalleni, rupesin tarkemmin tutkimaan asiaa ja lankeamisen syytä. Minä huomasin, että kaikki ne jauhomatot, jotka illalla rantaan tuotiin, olivat kaljaasissa, ja kun taakseni katsoin, näin, että minulla oli ollut purjekasa vuoteenani. Siinä näkyi vielä pään sija ja lakkini ja takkini ja vispilät, lusikat ja kapustat. Mutta kuinka kauppani kanssa nyt käypi, kun niin nolosti olin antanut viekoitella itseni pois kaupungista! Tuopa minua vasta oikein harmittamaan rupesi, ja itsekseni hyvänpäiväisesti suutuin noiden jahtimiesten päälle, kun eivät minua herättäneet merelle lähtiessään. En kiellä hiukan peljänneenikin, mitä näillä miehillä lieneekin mielessä ollut. Kuitenkin lohdutin itseäni eräällä lauseella, jota äitini viime aikoina oli ruvennut erittäin ahkerasti käyttämään. Jos mihin itseni mailmassa käännän, onneni Jumalan kädessä seisoo.

Nämät äitini hartaat sanat muistettuani tulin vallan toiselle tolalle ja rohkeammaksi tuli luontoni. Nyt en enään väliä pitänyt, vaikka minua vietäisiin mailman ääriin; ainoa asia, joka minua vähän suretti, oli se, mitä äitini sanoisi kotona, kun liian kauvan rupean kaupunkimatkallani viipymään. Äitini tuleva suru oli lähellä tehdä sydämeni raskaaksi, eikä ollut itku kaukana. Ja ennen kuin se häpeä muun hyvän lisäksi ehti minua saavuttaa, laski vanhin miehistä kätensä takaapäin hellästi olkapäälleni ja sanoi: — Oletkos nyt iloinen, kun niin vähällä vaivalla Englantiin pääset?

— Englantiin! jopa nyt säpsähdin! Englantiinko mennäänkin, kysäsin hätäisesti.

— Englantiin, aivan Englantiin, sanoi mies, katsellen totisen näköisenä minua silmiin, ja vielä lisäsi: tuopa onkin sinulle oiva reissu, sillä mailmankaupan pääpaikassa käyvät vispilät ja kapustatkin hyvin kaupaksi.

Jospa edes olis onnellinen tuo kaukaisella maalla käyntini, ajattelin minä, niin vähätpä tuosta, jos ma käynkin tuolla mailman äärissä, jossa se Englanti lienee. En tietänyt ensinkään maantiedettä ja siitä vähästä, jonka olin kuullut Englannista mainittavan kotiseurakunnassani, olin saanut vaan sen himmeän käsityksen, että se niinkuin moni muukin ulkomaan paikka, oli mahdottoman kaukana Suomenmaasta ja niin muodoin mailman äärissä.

Aluksemme kiiti eteenpäin ja laineet sitä rytkyttivät. Niemet ja metsät oikealta siintivät silmiini; vasemmalla oli ylinäkymätön meri. Kauvan olin kuluttanut aikaa miettien, vaan kuin aikoi sekin ikäväksi pistää, aloin tehdä likeisempää tuttavuutta miesten kanssa. Kysyin siis yhdeltä mieheltä, joka näytti olevan nuorin joukosta: kuinka kauvan kestää, ennen kuin pääsemme perille?

— Jos tätä tuulta pitkittää koko päivän, olemme illalla perillä, sanoi mies.

— No, sepä hyvä, sanoin minä ja tulin erittäin iloiseksi, mutta mitä vasten otitte minun mukaanne, enhän ollut ensinkään pyytänyt matkustella Englantiin?

— Syytä sinun mukaan ottamiseen en minäkään oikein varmaan tiedä, sen tietää tuo vanha mies, joka on isäntämme ja kapteenimme. Hän sinun kanssasi illalla puhui, kun olit unen toreissa, ja saatuansa tietää sinun kotoperäsi ja nimesi, päätti hän kohta ja sanoi: että sinä olet mukaan otettava, vaan älä pidä mitään lukua mistään, älä kysele ja tutki häneltä mitään. Hän on oikein hyvä mies, joka ei tee sinulle mitään vääryyttä, vaan päin vastoin voit häneltä hyvää toivoa.

Näin puhui minulle tuo nuori mies, salaa toisilta.

Kohta sen jälkeen tuli aluksen isäntä luokseni ja kysyi:

— Eikö sinulla ole nälkä?

Tähän vastasin sekä myöntäen että kieltäen, sillä nälkä minun oli, vaan en tahtonut myöntyä syömään heidän ruokaansa. Luulin taas menettäväni sen edestä kolme lusikkaa ja rupesin katumaan, ett'en ollut ottanut evästä pussiin kotoa lähteissäni. Olin näet ottanut vaan vähän taskuuni ja sen jo loppuun syönyt Limingan ja Oulun välillä; mutta kuinka olisinkaan kaikkia jaksanut kantaa, kauppatavaroita ja eväitä? Ja kun kuitenkin näin oli käynyt, käski nälkä minua myöntämään vastoin tahtoanikin. Vanha mies äkkäsi pian syyn epäilykseeni.

— Syö vaan, poika, sanoi hän ystävällisesti, tuolla kajuttikopissa on kyllä ruokaa. Älä pelkää, että sinulta enään lusikoita otetaan.

Ne sanat olivat oikeaa palsamia surulliselle mielelleni. Melkein hyppien menin neuvottuun paikkaan ja otin sieltä ruokaa syödäkseni, mutta ennenkuin mitään suuhuni panin, näytin ensin isännälle, joka seisoi selkäni takana. Niinpä ensimmäiseksi näytin palvattua lampaan reittä ja kysyin, saisinko sitäkin maistaa, ja saatuani myöntävän vastauksen aloin sitä syömään. Samoin tein minä rieskan, lohen ja voinkin kanssa, ja luvan saatuani söin tarpeikseni asti. Syötyäni olin oikein pulleva merimies. Kumminkin olisin jo mielelläni ollut tuossa minulle luvatussa maassa, Englannissa, mutta aluksemme ei näyttänyt tarkoittavan mennä maalle mihinkään, vaikka maat usein olivat juuri silmäimme edessä. Tuuli vaan alkoi enemmin kiihtyä, ja ilma tuli kylmemmäksi. Alus aikoi enemmin ja enemmin mutkitella eikä kulkenut enään suoraa kulkua. Miehet näyttivät tulevan harmillisen näköiseksi kasvoista, ja puistelivat tavan takaa päätään, vaan eivät paljo mitään puhuneet. Kuitenkin tuo nuori mies, jonka toimena oli purjeiden käänteleminen, sanoi minulle sivu mennessään: Rupeaa tuulemaan pohjasesta ja tekee meille perin vastaisen.

Tuosta uutisesta tulin joltisestikkin pahoilleni, vaan mitäs autti! Niinkuin sanottu, vähän päästä ei enää alus liikahtanut paikaltaan. Aallot loiskivat hirmuisesti ja tulipa jo vettäkin kaljaasiin. Minä rupesin surkuttelemaan jauhomattoja, sillä luulin niiden tuokion perästä olevan aivan taikinana.

Olimme juuri lähellä erästä nientä ja laskimme kohta niemen rantaan. Siinä heitettiin ankkuriin ja me astuimme maalle. Rannassa oli sakea kuusikko, mutta ei yhtään ihmisasuntoa. Isäntä katsoi kiikarilla erään isonlaisen kiven päältä, olisiko lähellä jotakin mökkiä, vaan ei sanonut näkevänsä mitään. Minä kiipesin myöskin kivelle ja paljain silmin näin, että ei aivan kaukana siitä oli juuri kuin pienen huoneen katto. Tämän ilmoitin isännälle ja osoitin kädelläni paikkaa, ja isäntäkin näki jo ilman tähystintä, että siellä oli huone. Mutta kun hän tähystimellä sitä tarkemmin tutki, olikin se vaan heinälato. Palattiin siis takaisin alukseen ja ruvettiin syömään. Sitten pantiin maata, vaan ei nukuttu. Miehet keskustelivat keskenään hiljaa, niin ett'en mitään kuullut heidän puheestansa; huomasin vaan heidän minustakin vähän haastelevan; kun usein katselivat minuun päin. Kauan en kuitenkaan nauttinut lepoa, ennenkuin minua rupesi armottomasti viluttamaan. Päätäni kivisti, ja koko ruumiini tärisi kuin kahila virrassa. Minä en kuitenkaan tahtonut ruveta ensimmäiseksi työkseni valittamaan, seisoin vaan kaikin voimin pitäen kiinni aluksen laidasta. Mutta pian tuon huomasivat miehet ja ottivat minusta kiinni ja kysyivät melkein yhteen suuhun, mikä minua vaivasi? Kun kaikki säryt ja porotukset heille ilmoitin, sieppasi aluksen isäntä arkustansa pullon ja kaasi siitä jotakin ruskeaa nestettä pieneen, puusta sorvattuun pikariin.

— Otappaa tästä! sanoi hän, se on viinaa, johon on sekoitettu kamferttia ja jäärnestestamenttia. Se tekee hyvää tuollaiselle vilustuneelle merisairaalle.

En tahtonut uskaltaa maistaa sitä, kun pelkäsin rohtoja liian väkeviksi, mutta isännän ja toistenkin miesten kehoituksesta ryyppäsin vihdoin kuitenkin kaikki. Sitten minä käärittiin lammasnahka vällyihin ja jonkun ajan takaa minulle tuli oikein kuuma. Tunsin, että pääni oli hiukan sekaisin, ja samassa erinomaisen halun nousta ylös ja ruveta niitä näitä haastelemaan. Jopa vähän yritinkin nousemaan, mutta isäntä, joka minun silmiini terävästi katsoi, veti suunsa naurun hymyyn ja sanoi: makaahan pois, äläkä nouse lankeilemaan. Käskyn mukaan pysyinkin paikallani ja vähitellen alkoi kiihkoni tyyntyä. Minä vaivuin uneen. Unessa näin kummia.

Olin kotonani ja äitini kampasi päätään mustalla kammalla. Kun hän kampasi, läksi kaikki hiukset pois ja hän tuli kaljupääksi, Sitten kääri hän hiuksensa yhteen myttyyn ja vei ne Vierimän ukolle. Vierimän ukko pisti hiukset raamatun lehtien väliin ja antoi ne vähän takaa takaisin kauniina kukkakimppuna, jonka äitini pani päähänsä ja lähti hyvillä mielin astua lerputtelemaan kotiinsa, ääneensä hyräillen: Jos mihin itseni mailmassa käännän, onneni Jumalan kädessä seisoo.

Kun hän jälleen tuli kotiin, oli mökkimme verhottu ylt'ympärinsä mustalla veralla. Pihalla tuli muuan mies häntä vastaan ja sanoi olevansa huolen puntari.

— Minä vakuutan vannotulla valalla, sanoi hän äidilleni, että poikasi matkusti Englantiin.

— Matkusti; mihin matkusti, huusi siihen äitini, päältä vuorien, halki metsien, takaa merien, alta alimmaistenkin katukivien tahdon minä hänet etsiä ja tallelle saattaa, sillä hän on minulle kalliin mailmassa, hän on minun ainoa poikani!

Tähän loppui se, ja uni sai toisen muodon:

Oli eräs minulle tuntematon maan paikka, ihanan viheriäinen metsä ja sen keskellä pieni talo. Minä olin astuvinani talon pirttiin, jossa eräs vanhanpuolinen koukkuleuka-akka kehräsi villoja. Hänen vierellänsä eräs nuori ihminen imetti lasta kehdon päällä. Kun tarkemmin katselin tuota vanhaa naista, tunsin hänessä Tolpan Pirjon. Silloin Pirjokin huomasi minun, ja säikähtäen sanoi hän nuoremmalle naiselle:

— Kuule, Katri, kuule, hyvä tyttäreni, niinkuin pahan laatimana on tuo poika saapunut tänne ja varmaankin ilmoittaa hän kotiin päästyänsä minun lymypaikkani. Mitä teemme hänelle?

— Hänelle, äiti, emme tarvitse tehdä mitään, hän on kiltti poika, sanoi se nuorempi nainen. Hän antoi minulle ruokaa ja oli iloinen, ja minä söin; mutta samassa otti joku minua niskasta kiinni ja kysäsi:

— No kuinka tuntuu? Vieläkö päätä kivistää?

Minä katsoin ylös ja näin kaljaasin isännän edessäni. Aurinko oli laskullansa, ja minä hikoilin vällyjen sisässä. Hän oli minun herättänyt, sillä olin pitänyt outoa ääntä nukkuessani ja aukonut suutani, arvatenkin sen tähden kun unissani löin.

Auringon laskun aikaan oli tuuli tyyntynyt ja samalla muuttunut hiukan hengehtimään lännen puolelta. Miehet nostivat ankkurin, laskivat pois niemen suojasta, ja vaikka hiljaa tuolla vienolla, yöllisellä laitatuulella teki alus kuitenkin matkaa. Pimeä kun ei haitannut näin korkealla pohjasessa, voitiin purjehtia rannan vesiä ja kaikki karipaikat välttää. Kun näin, että miehillä oli hiukan jouto-aikaa minua kuulla, kerroin heille uneni äidistäni. Isäntäkin oli sen kuullut, ja hän sanoi sen johdosta: varmaankin tein siinä väärin, että sinun otin mukaani, ilman äitisi tietoa asiasta. Siitä voisi niin käydä, että hän surisi hiukset pois päästään, jos vaan kauvan rupeat täällä viipymään. Mutta mitä vielä, enhän tuota sentään usko. — Olli! pidähän lujasti ruoria, että päästään pian kotiin.

Nyt tulin oikein ymmälle, oikein hymälään. Ajatuttamaan rupesi minua tuo, että suomalaisten miesten koti olisi Englannissa. Aioin huomata olevani hyvänpäiväisesti narrattuna! Istuin kuitenkin vällyihin käärittynä ja odottelin tyynellä mielellä, mitä tapahtuman piti.

Aurinko oli juuri noussut, kun tulimme erääseen satamapaikkaan, johon laskimme rantaan. Miehet astuivat maalle ja isäntä sanoi minulle:

— Nyt ollaan, poika, Hullen satamassa Englannissa. Se nuori mies, joka viimeksi perää piti ja jota Olliksi sanottiin, pani kuitenkin kohta vastaan.

— Ei olla, poika, kuu Kemin satamassa, Suomessa.

Vaan minä hiukan mietittyäni kysäsin:

— Kumpaa minun teistä pitää uskoman?

— Usko minua! Usko minua, poika! sanoi Olli.

— Älä vaan! Usko minua, sanoi kolmas mies, joka ennen minulle ei vielä ollut mitään puhunut: ollaan, poika, Kurtin haudan lahdessa Haukiputahilla. Toiset päästivät sellaisen naurun, että maat, metsät kajahtelivat.

— Kas, kun luulet sinä Putailla olevasi, lausui joku toisista. Kummapa, että kahdenkymmenen vuoden perästäkin muistuu vielä kotiranta mieleen.

— Älkää siinä niin paljo kummastelko. Siitähän se tulee, kun monta kertaa kesässä siitä sivu kuljen.

Huomasin, että sekin mies valehteli, ja minä uskoin paraiten Ollin sanoja, että olimme Kemissä.

Rupesin nyt katselemaan ympärilleni. Minä nousin ylös vällykääreestäni ja näin rannassa muitakin samanlaisia aluksia. Minä otin vispilät, lusikat ja kapustat, ja hyppäsin maalle. Silloin isäntämmekin läksi minun kanssani astumaan, jättäen toiset miehet rannalle. Vanha mies astui erittäin liukkaasti, niin että olin pakotettu tavan takaa heittämään pientä juoksua paremmin hänen mukanansa pysyäkseni, ja pimp-pamppala, tupsis tupsis: ääni alkoi selässäni oikein täydellä mahdilla kuulua. Ei aikaakaan, niin tulimme erääseen pienenlaiseen taloon, jonka asuinhuonerivi oli punaiseksi maalattu. Minä en joutanut katselemaan paljo ympärilleni, sillä isäntä astui hyvin kiireesti porstuaan ja siitä sisälle isoon huoneeseen, jonka minä kohta näin pirtiksi. Pirtissä ei ollut yhtään ihmistä. Isäntä käski minun istumaan penkille ja itse hän sanoi menevänsä kamariin herättämään vaimoansa, ja niin hän meni ulos pirtistä.

Niinkuin käsketty, istuin minä penkille. Huone näytti oikein kauniilta kesäisen aamu-auringon valossa. Pirtin peräseinällä näin kangaspuiden seisovan ja, kun nousin niitä katsomaan, näin, että kudottavilla oli hienoa, valkoista pumpuli-kangasta. En kuitenkaan ennättänyt paljo muutakaan huomaamaan, sillä samassa jo astui isäntä ovelle ja käski minun tulla hänen kanssaan. Minä seurasin häntä toisesta ovesta sisälle ja me tulimme pieneen ja siistiin kamariin. Siellä olisi nuori nainen, joka paraikaa laitti ruokaa pöydälle, ja kaksi noin kokoonsa nähden nelivuotista poikaa nukkui kamarin sivuseinällä olevassa pikku sängyssä. Muuta väkeä en nähnyt. Ruoka, sellainen kuiva aamiaisruoka oli pian valmis. Minä käskettiin pöytään ja aloimme isännän kanssa syömään. Kun olimme syöneet, antoi emäntä meille kahvia ja isäntä teki itselleen puolikupin, kaataen kahviin hiukan paloviinaa. Hän sanoi sen olevan vasta mereltä tulleelle terveellistä, vaikk'ei muutoin viinaa rakastanut. Kahvin juotuansa läksi isäntä kaljaasille ja minä jäin emännän kanssa tarinoimaan. Kuta enemmän tuon naisen kanssa puhuin, sen tuttavammaksi eli ystävämmäksi tulimme. Hän tiesi jo edeltäpäin minun nimeni ja kotini. Sen oli hän saanut mieheltänsä tietää, ennenkuin oli minun nähnytkään. Pian sain häneltä kuulla, että isäntä oli minun äitini äitin eli muorivainajani veli ja että hän oli jo nuorena poikana tullut Tyrnävältä Kemiin ja sittemmin ostanut siellä talon. Vasta kuuli vuotta oli hän ollut naimisissa tuon kauniin emännän kanssa ja kun enemmän puhuimme, kertoi emäntä olleensa ensin piikana samalla isännällä ja sitten emännäksi päässeensä. Nukkuvat pojat sanoi hän olevan kaksoiset. Ne olivatkin aivan yhdennäköiset, ainoastaan sillä eroituksella, että toisella oli ruskeat, toisella valkoiset hiukset. Oi onnellisia lapsukaisia! ajattelin minä. Kun he ovat kaksoiveljekset, niin heille ei tule koskaan ikävä ja päälle päätteeksi on heillä vielä sekin onni, että heillä on isä ja äiti, minulla itselläni ei ole veljeä, ei isää!

Emännältä sain tietää, mitä vasten olin sinne tuotu. Isäntä oli kauan aikaa halunnut nähdä minua, ja kun niin sattumalta olin joutunut hänen alukseensa, oli hänen hauska tuoda minun emäntänsäkin nähtäväksi. Isäntä oli sanonut näöltä minun tunteneensa, ennenkuin unipäissäni olin mitään puhunutkaan. Minä olin nimittäin siksi muori-vainajani näköinen ja niin muodoin vähän vivahdin tuon isännänkin näköön. Sukuhunsa suopetäjä, niinpä minäkin.

Emäntä kävi pirtissä, toi minun tavarani penkiltä ja kysyi, olivatko ne minun tekemiäni. Kun sanoin kaikki omiksi tekemikseni, ihmetteli emäntä kovasti eikä ollut uskoa. Mutta kun kasvoistani näki, etten suinkaan valetta puhunut, kiitti hän minua kelpo miehen-aluksi.

Sitten käytiin ulkonakin ilmaa katsomassa ja minä seisoin emännän kanssa keskellä pihaa, kun isäntä tuli hevosella ajaen pihaan, kärryissä jauhomattoja. Matot kaadettuansa kärryistä läksi hän toisia noutamaan. Emännältä kun kysyin, sain tietää, että he möivät jauhoja leiviskäittäin ja nauloittain köyhälle kansalle, halvasta hinnasta. Ainoastaan perin pienen voiton sanoi emäntä miehensä jauhokaupasta itsellensä lukevan.

Noin kello kahdeksan aikaan aamulla olivat kaikki matot jo kotona ja myöskin miehet. Isäntä alkoi puhutella minua noista tavaroistani, kuinka paljo niistä pyytäisin. Minä sanoin ne sukulaisen kaupalla antavani hänelle kaikki ilmaiseksi, vaikka kohta siinä oli puolet koko talven töistäni; toisen verran lusikoita y.m. olin näet jättänyt kotiin, kun en voinut niitä kantaa.

Nyt emäntä luki kaikki ja sanoi niiden tavallisen ostohinnan jälkeen tekevän yhden ruplan viisitoista kopeikkaa. Miehellensä hän sitten sanoi:

— Kyllä minä nämä kaikki tarvitsen, vaikka kyllä siitä vielä muutamia ulottuu antaa naapureille ja tuttavillekin: ota ja maksa, Sakari, pojalle rupla viisitoista kopeikkaa.

— No, sama se, virkkoi isäntä, ja otti kukkaron taskustansa ja antoi minulle mainitun summan.

Kun tämän kautta tulin yhä parempaan tuttavuuteen sukulaisteni kanssa, tuli muun muassa puheeksi, että naapurissa oli emäntä Limingasta. Hän oli siellä palvellut rovastia, mutta vuosi sitten joutunut tänne naimisiin ja emännän äitikin oli talvella tullut sinne. Minä pyysin saada käydä siellä ja isäntä läksi minua sinne viemään. Me astuimme kappaleen matkaa viheriäisen koivumetsän halki ja tulimme erään isonlaisen torpan pihalle. Ilman pitempää mutkailemista astuttiin pirttiin.

Kohta ensi silmäheitolla huomasin rukin ääressä Tolpan Pirjon kehräävän villoja, niinkuin unissani olin nähnytkin, ja nuoren naisen imettävän lasta kehdon päällä. Ihmeellisen selvää unta olinkin nähnyt! Minä astuin lähemmäksi ja sanoin: Terveisiä Limingasta! Molemmat säpsähtivät sanoistani ja varsinkin tuo vanha Pirjo rupesi tutisemaan niin ett'ei villat tahtonut kädessä pysyä.

Emäntä lakkasi imettämästä ja rupesi katselemaan minua silmiin, vaan hän ei minua tuntenut. Minä päin vastoin hänet tunsin. Olihan tuo emäntä se sama kaunis Katri, joka silloin, kuin olin muorille rohtoja hakemassa pappilan pihalla, käski minua rovastin luokse. Mutta pian, hirmuisen pian oli hän mielestäni ennättänyt pientä lasta omistavaksi emännäksi ja näin kauas Limingasta joutua. Vaan kuka tietää ihmisten retket ja onnen pyörät?

Kuitenkaan en minäkään sanonut mitään, kuka olin, ennenkuin oppaani, isäntä, sanoi heille, että olin Helmikankaan Marin poika.

Silloin suhahti Pirjo-muori tyttärensä korvaan jotakin, ja tytär vastasi hänelle ääneen, ettei se mitään tee. Samalla rupesi hän laittamaan ruokaa pöydälle, ja minä ja isäntä saimme syödä; mutta kumpikaan emme paljon ruokaa kuluttaneet, kun olimme jo kotona kyllin syöneet.

Kauan emme kuitenkaan joutaneet siellä viipymään, sillä isännällä oli kiire kotiin, ja niin läksimme pois. Vaan kun olimme juuri pihalle ehtineet, juoksi Pirjo peräämme ja pyysi minua puhutella hiljaa korvaan.

— Älä suinkaan, kuiskasi hän, Jumalan luoma poika, Limingassa ilmoita, että minä täällä olen.

— Mitä se minulle kuuluu, vastasin minä, missä te olette. Se on teidän oma asianne.

Itsekseni ajattelin, että parempi vaan, että pysytkin siellä, missä olet. Enkä voinut olla surkuttelematta tuota Katri emäntä poloista, jonka täytyi olla tuon Tolpan Pirjon tytär. Niin palasimme taas punaiseen sukulaistaloon, jonka nimi oli Aspela.

Sen päivän ja vielä toisenkin päivän sain olla Aspelassa. Siellä ei ollut minkäänlaista kumppania, jonka kanssa olisin päässyt Ouluun. Vasta kahden päivän perästä läksi eräs naapurin isäntä hevosella Ouluun, ja Aspelan isäntä toimitti minun hänen kanssaan matkalle. Se kävikin hyvin päinsä, sillä hänellä ei ollut isoa kuormaa. Hän matkusteli näet vaan kuvernöörin tykö jossakin maan riita-asiassa. Emäntä toimitti minulle vahvan eväspussin, ja isäntä kirjoitti kirjeen, jonka käski minun viedä äidilleni.

Kello kahdeksan aamulla lähdimme ajamaan Ouluun päin. Sangen ihanaa ja hupaista oli ajaa tuon vanhan, tuuheapartaisen maamiehen rattailla ja sievällä viisitalviaalla liinaharja hevosella pitkin maantietä, halki viheriäin metsien. Se oli rauhallista matkustamista ja kymmenen kertaa parempaa kuin tuo yksitoikkoinen merimatkustus halkolaivassa. Päätin itsekseni aina olla ja pysyä maamiehenä eikä ensinkään yritellä merimieheksi. Hupaista oli myöskin kuunnella vanhan miehen laulamista, vaikka laulut olivatkin enimmäkseen Pohjolan saloilla syntyneitä. Joku irvileuka on semmoisia rekivirsiksi nimitellyt siitä yksinkertaisesta syystä, että maamies niitä laulelee reessä talvella, kärryissä suvella ja vieläpä kyntäessäänkin, kun hän sahran kurkea oikein kiinni pitää.

Näin kuljimme iloista kyytiä koko päivän ja paljon matkaa sai kuluneeksi. Emme kuitenkaan sinä päivänä, vaikka kyllä kiivaasti ajoimme, Ouluun ehtineet. Täytyi näet olla yötä eräässä talossa matkan varrella. Aamulla jälleen jatkoimme matkaamme; mutta jonkun ajan päästä kyytimieheni rupesi valittamaan vatsakipua ja pahoitteli, ett'ei hänellä ollut mitään ryyppy-ainetta mukanansa. Tulipa sitten eräs pieni torppa tienvieressä näkyviin. Sinne nyt juoksujalkaa kumppanini riensi ja sai kun saikin hän sieltä pullollisen paloviinaa. Kärryissä istuen rupesi hän sitä ryyppimään, ja hevonen juoksi aika vauhtia, niin että tavan takaa meni virstanpatsaita sivuitsemme. Mutta olipa tuo mies, vaikka vähän ryypyksissäkin, kylläkin viisas, että antoi välistä keskellä pitkää taivaltakin hevonen levätä, juoda maantien ojasta ja syödä maantien vierusheinää. Kun hän vielä lisäksi oli antanut hiukan leipää ja kärryistä vanhempia heiniä, lähdettiin taas uudelleen ajamaan. Lauttaus-paikoissa oli mies kuitenkin vähän vetelä eikä tahtonut saada hevostansa eikä kärryjänsä lautalle. Kun oli yli päästy, alkoi tavan mukaan laulaminen ja melkein sama laulu oli aina ajajani suussa:

Pieti se läksi Kiimingistä naimaan,
Luuli hän saavansa sievän vaimon;
Mies se oli muutoin malleva,
Parempi Velli-Kallea.

Jälkeen puolen päivän oltiin jo Haukiputaan lauttaus-paikan yli. Iloissansa sanoi mies: siinä oli Putaan säri ja se on viimeinen, ennenkuin tulee Oulun säri. Vähän matkaa rannasta ajettua, pysäytti kyytimieheni hevosen. Siinä oli juuri tienhaara ja osoittimella, joka joelta tullessa viittasi oikealle, olivat luettavana sanat: "Täällä on Haukiputaan kirkko".

Nämät sanat kerrottuani miehelle, lausui hän:

— Hyvä, hyvä, oikein luettu! Samat sanat olen minä lukenut kumminkin viisisataa kertaa eläissäni, sillä tämän kirkon kankahilla minä lapsena temmertelin, vaikka sitten olen joutunut asumaan kappaleen lähemmäs Pohjantähteä. Syö, poika, sillä tästä on vielä pari peninkulmaa Ouluun.

Olikin oikein hyvä ruokahalu minulla, sillä en ollut syönyt kuin aamulla. Aukasin siis pussini, istuin nurmelle ja söin. Kun olimme olleet noin pari pitkääkin tuntia tuossa kirkkotien haarassa, ja kyytimieheni oli syönyt, hevonen syönyt, minä syönyt, ja mies loppupäätökseksi viimeisen tilkan viinastansa ryypännyt, alkoi jälleen ajaminen ja laulu aikoi. Lähes höyryveturin tavoin meni tuo pieni hurja hevonen, eikä ihmeellinen luontokappale väsynytkään. Mies nimittikin hevostaan hevos-seuraksi. Kun olimme ajaneet, minkä ajaneet, niin oli taas tien osoittaja vasemmalla puolella tietä. Siinä ajettiin hiukan hiljemmin, sillä kyytimieheni näytti nuokkuvan, eikä muistanut ääntää hevoselle. Minä luin osoittajan käsivarressa sanat: "Till Korpi by och Neder Kiiminki kapel".

Osoitettua tietä alkoi hevonen nyt oikein vimmatusti mennä ja mentiin hyvän aikaa. Mutta jopa mieskin heräsi ja kohta hän huomasi, ettei oltu oikeassa.

— Katsos tuota pannahisen hevosta, huusi hän, kun oli mennä Kiiminkiin. Se junkkari on kotoisin Kiimingistä ja muistaapas kotikankaansa ja aronsa niinkuin minäkin. Mutta ei se niin ole! Käännyppäs Ouluun! Ja samassa käänsi mies hevosen ympäri, ja me lähdettiin ajamaan samaa tietä, kuin oli tultu. Huomaamattani päästin suustani sanan:

— Hevonen oli mennä Kiimingistä naimaan — —

Siihen mies minulle vastaukseksi vihaisesti ärjäsi:

— Mitä tulimmaista? Teetkö laulustani piikkaa? — No niinpä vainen, sanoi hän sitten hiukan lauhtuen, johan tuo nyt lastakin naurattaa, kun kuljetaan kravun kulkua. Vaan kuitenkin sanon minä, eihän minun Polle heponi mikään Pieti ole, että se menisi Kiimingistä naimaan. Olisi ainoastaan tahtonut katsoa vanhaa kotitaloansa ja toiseksi, mihinkäs tässä menee hevonen enempi kuin mieskään muuta kuin tietä myöden eteenpäin, eihän tuosta voi mereen lähteä, kun ei ole kalaksi luotu. Kun täällä pannahisen Pohjolassa aina täytyy lautata ja joka värssyn välissä ja joka lohipurolla lautata. Sanotaanhan ihmisten maissa olevan siltojakin, että saa kärryissä istua ja ajaa yli joen.

Nyt pääsimme kuitenkin oikealle paikalle ja kaikeksi onneksi sattuikin lautta juuri tulemaan, tuoden herroja, vaunuja ja hevosia. Kohta niiden maalle päästyä pääsimme me sijaan ja olimmekin pian Oulun pakkihuoneen torilla. Tässä nostin pussini kärryistä ja erkanin miehestä, joka sanoi ajavansa Sandeliinille eikä kyydistä määrännyt enemmän kun 10 kopeikkaa. Minä maksoin 15 kopeikkaa, joten minulle jäi rupla itselleni.

Nyt olin siis jälleen Oulussa, josta niin odottamattomasti olin Kemiin joutunut. Kaupungissa olisi ollut paljo katsottavaa, mutta enpä malttanut sinne jäädä. Haluni paloi äitini luokse ja lähdin kun lähdinkin kohta astumaan ja osailemaan Limingan tullille. Pian löysinkin sen ja aloin oikein vinhasti kävelemään Kempelettä kohti. Aurinko kun nähtävästi aleni, antoi minulle kiireempää ja kiireempää vauhtia, pannen minun väliin juoksemaankin. Mutta ennenkuin ehdin Kempeleeseen, tuli minua vastaan hevonen, kärryt perässä. Kärryissä istui mies ja nainen ja kun vastaan-tulijoita tarkemmin katsoin, tunsin niillä Vierimän ukon ja äitini. Iloisiksi tulimme kaikki tästä yhtymisestä; mutta äitini kysyi kohta, hieman toruvalla äänellä:

— Heikki, missä sinä olet ollut?

Minä ilman kursailematta vastasin siihen:

— Kemissä, vaikka luulin Englannissa käyväni.

— Herranen aika! huudahti äitini. Onko poika raukka hulluksi tullut?
Nouse heti kärryille, niin lähdemme kotiin.

— Tulen mielellänikin, sanoin minä, vaikka kyllä kärryissä olen saanut istua kokonaista kaksi päivää.

— No oikeinko totta se onkin, että Kemissä kävit? Kuinka sinä sinne jouduit? kysyi äitini.

— Muori vainajan veli minun sinne vei halkolaivassa ja takaisin tulin erään Kemin isännän kärryissä.

Nyt päästivät molemmat aika naurun, ja äitini kysyi:

— Kaupungissako kaupuksesi möit?

— En, vastasin minä, enonne emäntä ne kaikki osti.

Samassa vedin kirjeen taskustani ja sanoin: Tämän lähetti teille isäntä; jos, äiti, osaatte lukea, niin lukekaa.

— Kyllä minä osaan kirjoitusta lukea, virkkoi äitini, vaikk'et ole nähnyt minun koskaan sitä tekevän, siitä syystä kun ei minulla ole ollut mitään kirjoitusta luettavaa. Olenhan minä aikoinani ollut ison talon tytär ja silloinhan minua muka kirjoittamaankin opetettiin.

Näin puhuessaan oli äitini aukaissut kirjeen kuoren. Vieläpäs mitä! Kätköstä tuli esiin punalaitainen seteliraha, jolle Vierimän ukko ja äitini panivat nimeksi: kymmenen ruplan seteli. Äitini piti kädessään rahaa ja toisessa kädessä kirjettä, ja siinä, kun hevonen, jonka pää jo oli Limingalle päin käännettynä, hiljaa juoksi eteenpäin, luki hän ääneen ja selvästi

Kemissä tänä vuonna, erittäin lämpimänä Kesäkuun aamuna.

Hyvä sukulaiseni

Maria Helmikangas!

Tämän kautta saan minä ilmoittaa hyvänvointini, niinkuin myös sen, että olen sinua nähnyt vaan pienenä tyttönä. Harmikseni olen saanut kuulla, että isäsi on talon hävittänyt ja sulhasesi sinun pettänyt. Sitä vastoin olen iloinenkin siitä, että sisareni, sinun äitisi, on päässyt pois pahasta maailmasta puutosta kärsimästä. Sattumalta tuli poikasi minun halkojahtiini Oulussa käydessäni, ja minä vein hänen kotiini. Oli lysti vähän narrata häntä, sanoen vieväni hänet Englantiin. Älä pane pahaksi, vaikka minä kirjoitan paksua kirjoitusta juurikuin kohennuskepillä, sillä minulla on erittäin raskas käsi. Tässä lähetän sinulle tämän sievän punalaitaisen kymmenen ruplan setelin, sillä minä tiedän, että sinä sen hyvin tarvitset. Koe kasvattaa hyvin pikku Heikkiä, minä luulen, että hänestä tulee, kun kerkiää, oiva mies. Voi hyvin! Tämän kirjoitti omalla kädellään

Enosi
Sakari Aspela.

— Jaha, Sakari, sanoi Vierimän ukko kirjeen kuultuansa, minä muistan hänen, vaikk'en nyt enään taitaisi häntä tuntea, jos tuohon tulisi. Siitä on jo toistakymmentä vuotta, kun hänen viimeksi näin. Hän on hyvin siivo mies, Mari.

— Hyvä hänen täytyy luonnostaan olla, virkkoi äitini, sillä ei pahansisuinen eno kymmentä ruplaa lähettäisi. Eikö se, Vierimä, ole todella liian paljon? Se lisää minun ja Heikki paran säästöä melkoisesti.

— Ei mikään milloinkaan ole liikaa, vakuutti ukko, kyllä aina aika tavaran kaupitsee, vaikka sitä enemmänkin olisi. Jumala hyväsydämistä antajaa siunatkoon!

— Niinpä teitäkin! sanoi äitini. Tekin annoitte sellaisen summan kirjojen ostoon, ettekä te ole edes sukulainenkaan, vennon vieraalle teitte hyvän työn. Vaan ottakaa kuitenkin omanne, edes osaksi, takaisin! Ettekö näe, että minulla on nyt paljon rahaa ja voin kyllä sen maksaa?

— Älkää höpiskö joutavia, sanoi ukko. Hyvä ja rauhallinen naapuri maksaa enemmän, kuin mikään kaukainen sukulainen, joka asuu tuulimyllyn toisella puolella, maan äärissä. Ei sen vuoksi, että minä tarkoitan sillä enoanne, hän kyllä on hyvä vaikka kaukanakin, mutta minä tarkoitan omia sukulaisrenttujani. Niin, renttuja ne ovat, niinkuin hyvin tiedätte. Mitä minä niistä autan? Kyllähän ne minulta pyytävät, kapakkaan mennäkseen, joka kerta he ovat kimpussani, kun kaupungissa käyn; mutta minä en anna. Kertakin, kun sille Simo rentulle annoin rahaa ja koko joukonpa vielä, koko kuusitoista ruplaa, oli mies olevanansa lakkiräätäli; mutta kuinkas kävi? Kun Simo sai rahat, niin oli jo kaikki loppuun juotu, ennenkuin kaupungista pois kerkesin. Orpana sekin. Tulipa katala vastaani, tuli juuri ulos kapakasta ja oli näköjään kuin juurakoita puskenut härkä. Oikein minä pelkäsin häntä enkä sen perästä ole antanut rentuille kopeikkaakaan. Vaan mitä vielä tapahtui! Kun kotiin pääsin, tuota Simo katalaa auttamasta, olin saada äidiltäni selkääni eikä liikaa olis ollutkaan, vaikka olisin saanutkin, sillä sellainen, joka juoppoa auttaa, ei ole parempaa ansainnut. Mutta niinkuin sanoin, jatkoi ukko puhettaan, hyvä naapuri maksaa. Onhan se hauskaa, kun naapurit ovat hyvässä sovussa. Hyväsopuista, ahkerata naapuria minä autan ja hänen lapsiansa holhon, sillä siinä se ei mene hukkaan. Hyvä naapuri on mielestäni juuri kuin pehmeä tuulen löyhkä joltakin pyhältä vuorelta, ja tuntuu kuin hyväin naapurien keskuudessa peltoni minulle antaisi kahdenkertaisen sadon. Muistakaa siis, ett'ette enää koskaan tarjoa minulle niitä rahoja, jotka minä lahjaksi annoin.

— Te olette jalo mies, sanoi äitini, sillä ilman teitä olisin surrut itseni hupsuksi, kun tuo Heikki parka oli niin kauvan poissa, että luulin hänen joutuneen jonkun paholaisen tapettavaksi tahi Oulun koskeen suistuneen. Vaan nyt sen selvästi huomaan, että mihin itseni mailmassa käännän, onneni Jumalan kädessä seisoo.

Näiden puheiden aikana olimme tulleet läpi Kempeleen kylän ja olimme Limingan niityllä. Erittäin hauskaa oli ajaa lerputella oman äitini polvella ja Vierimän ukon rinnalla tyvenenä kesä-iltana yli tuon niin monelle matkustavaiselle ikäväksi pistävän, lakean suo-aron.

Näin oli onnellisesti päättynyt tuo ensimmäinen matkani kaukomaille. Kuka arvaa ihastukseni, kun taas seisoin omalla pihallani, tuon sileän ja kirkkaan Temmeksen rannalla, ja kaikki oli entisessä kunnossaan. Olihan mielestäni, kuin olisin viipynyt vuosikausia poissa, vaikka ei täyttä viikkoakaan saanut kuluneeksi.

Kun myöhemmin äitini kanssa juttelin matkastani, niin en voinut olla hänelle sitäkään sanomatta, missä Tolpan Pirjon piilopaikka oli. Minä sanoin hänen kieltäneen olopaikkaansa Limingassa ilmoittamasta, mutta äitini antoi minulle täydelliset tiedot saunan palosta. Se oli nimittäin jo kohta syksyllä, kuin sauna paloi, tullut selville, että se oli syttynyt rikkinäisen kiukaan tähden, vaikka minä en ollut sattunut sitä kuulemaan. Niin muodoin oli Tolpan Pirjo syytön saunan paloon; ainoastaan kirjat, ne olivat pahana pilkkuna, että hän ne koriinsa oli ottanut. Muutoin kyllä vanhemmat ihmiset arvasivat ilman minun sanomattakin, missä Pirjo oli. Sillä tiesiväthän ne, että Pirjon Katri tyttö oli Kemissä naimisissa, ja missä olisi Pirjo muualla kuin tyttönsä luona. Olivathan vaan kaikki ajattelevaiset ihmiset tyytyväisinä siitä, että Pirjo pysyi poikessa, sillä vaikka hän ei ollut sanottavasti tietäjäkään, niin oli hän kuitenkin paha suustaan.