KYMMENES LUKU.
Jumala on rakkaus.
"Kamala mies tuo!" sanoi herra, Kontion mentyä.
"Minua pahasti peloittaa se, että hän harkitsee jonkun koston, kun hän noin tuli vihoitettua!" sanoi rouva.
"Olet lapsellinen, Klara!" sanoi mamseli.
"Minkä koston hän osaisi laatia?" kysyi herra.
"Voisi lyödä kuolijaaksi sinun, tai polttaa talon!"
"Hän voipi sen tehdä, jos se on hänen vallassaan, mutta minä luulen, että meitä suojelee paljon korkeampi ja voimakkaampi, joka voipi pahatkin aikeet tyhjäksi tehdä. Hän kyllä veti minun vedestä, ja se työ ansaitsisi tulla hyvinkin palkituksi, mutta en voi nyt mitään palkintoa hänelle toimittaa, hän kun on ollut suuri lurjus", tuumi herra.
Mamseli ja Elsa nousivat pöydästä; herra ja rouva samoin.
"Täytyy lähteä kaupunkiin", sanoi mamseli.
"Jaa, minä lähden kyytiin", sanoi herra.
"Älä Jumalan tähden!" sanoi rouva.
"Kuinka niin?"
"Kontio voipi sinun lyödä hengeti."
Tämän puheen kuuli Liina kyökkiin.
"Se ei lyö ketään; ei hänellä ole luontoa tuskin tappaa rottaa, sitä vähemmin ihmistä", sanoi Liina.
"Sen minä kyllä uskon!" sanoi herra. "Jaa, sano, Liina, renki Kallelle, että se valjastaa Pollen kaksi-istuimisen eteen."
Siinä sitä sitten kaikessa sovinnossa mamselikin sisarestaan erosi, vieläpä sanoi hyvästit Liinallekin. Vanha Polle seisoi pää nyökällään kääsyjen edessä, joihin nousi Munkkiniemen herra ja mamseli takaistuimelle, mutta Elsa istutettiin etuistuimelle.
"So, soo, Polle! aletaanpas laputtaa", sanoi herra, ottaen suitset käteensä ja tuo vanha, viisas hevonen alkoi juosta löntystää. Aurinko oli jo hyvin alhaalla ja varjo venyi pitkäksi. Ihanassa iltailmassa oli surinaa; siinä sääskiä ja kärpäsiä ja muita hyönteisiä hyöri. Hauskaa ajoa se oli kumminkin, ja Elsa olisi mielellään suonut matkan pitemmäksikin.
"Minulla on yksi tuttava sairaalassa", alkoi mamseli puhumaan.
"Kuka se on?" kysyi herra.
"Se on yhden rikkaan miehen tytär, jolla oli kolme rusthollia. Hän on joutunut naimisensa kautta onnettomaksi ja on aivan kurjassa tilassa."
"Juopon miehen sai, arvaan!"
"Juopon!"
"Mitä Eveliina hänelle aikoo?"
"En tiedä itsekään. Kun hän nyt paranee ensin, saapa nähdä, mitä sitten hänelle puuhaan." Vähän vaiti oltuaan jatkoi mamseli, katsellen tieviereen: "Elsa sen ihmeellisen salliman kautta joutui tietoonsa saamaan ja kuletti Kirkkonummelta tänne lasareettiin, ja minä luulen että hän virkistyy. Hänessä minun ymmärtääkseni ei ole niin paha keuhkotauti; paremmin nälkätauti eli näivetys."
Tullista kun sisään tultiin ja katua ajettiin, tulvasi ihmisiä ehtokirkosta.
"Vahinko, kun ei tullut kirkossa oltua! Niille on tänään pitkään saarnattu ja hyvä saarna pidetty!" tuumi mamseli.
"Oltiinhan aamukirkossa!" sanoi Elsa.
"Jaa, silmien kanssa riitelemässä Munkkiniemen Liinan kanssa!"
"Hm!" myhähti herra, vaan kukaan ei tiennyt mitä hän ajatteli, ja hän käännytti hevosen mamselin asuntoon.
Kun paraiksi pääsivät pihaan ja saivat hevosen pysäytetyksi, juoksi pieni poika kääsyjen viereen; hänen silmistänsä valuivat suuret vesikarpaleet.
Elsa tunsi kohta Matin ja riensi alas kääsyistä.
"Minä olen täällä odottanut sinua, kun äiti kuoli k:lo 4:jän aikana!"
"No, joko äiti nyt kuoli?" kysyi Elsa.
"Heleenako kuollut?" huusi hädissään mamseli.
"Se on semmoista, että herra ties mitä syöttävät ja miten ne hoitavat; kuolihan siitä samasta huoneesta se mummokin!" puhui mamseli.
"Epäileekö Eveliina lääkäreitä?" kysyi herra.
"Mikä tässä maailmassa tietää keneenkään luottaa", vastasi mamseli.
"Hyvähän se oli, että pääsi kitumasta", tuumi herra.
"Niin, mutta sielu!" sanoi mamseli, päätään kallistellen.
"Kyllä hän autuaaksi tuli", sanoi Elsa.
"Niinkö Elsa luulee? Jos niin olisi, olisin minä hyvin hyvilläni."
"Elsa sen nyt sitten tietää!" tuumi herra.
"Kyllä hän tietää, paremmin kuin minä ja sinä, Fredrik."
"Taitaa tietää!" arveli herra, ettei kinaa tulisi.
"Hänen oma äitinsä kuoli hiljan ja tyttö on sen nähnyt!"
"Ja sillä hän nyt tietää kaikki asiat!"
"Sinä olet paha, Fredrik!"
"Kyllä äitini autuaaksi tuli! Hän sanoi sen itse minulle aamulla", sanoi Matti.
"No, se on eri asia, kun poika puhuu!" tuumi herra.
Ja niin menivät he joukossa huoneesen. Elsa meni kyökkiin ja pieni
Matti, mamseli ja herra kamariin.
Kohta kun Munkkiniemen herra ja mamseli olivat päällysvaatteensa riisuneet, tulivat he kyökkiin. Elsa puuhasi jotakin askaretta ja Matti seisoi ja piteli ovipieltä.
"No, mitäs sinä nyt rupeat toimittamaan, poika?" kysyi herra.
Matilla meni väkisinkin peukalo suuhun, ja mitäpä se suusta poissa tekikään, kun asiat olivat perin epäselvät ja vaativat ensin kovasti miettimistä, ennen kuin vastaisi.
"Ota nyt peukalo suustasi ja vastaa, kun herra kysyy!" sanoi mamseli.
"Hm, kylläpä siinä taitaa pyöreät pojalla olla!" arveli herra.
"Kuinkas äitisi nyt hautaan saadaan?" kysyi Elsa.
"Ne hautaavat sen sieltä lasareetin puolesta", vastasi Matti.
"Ai! ai! Ei ole hyvä sekään!" sanoi mamseli, ja katsoi silmiin herraa. "Eiköhän olisi puuhata jotain? Voi Heleena parkaa, kun lasareetin hautaus!"
"Ei se nyt häävi hautaus ole, vaan hautaus, kuin hautaus!" tuumi herra.
"Minä hyvin sen tiedän, ett'ei kuollut siitä tiedä, kuinka häntä haudataan, vaan se olisi niinkuin vanhan tuttavuuden puolesta somempi, kun hautaisi pikku sievästi, vaikk'eikään suuren-kustannuksellisesti", sanoi mamseli.
"Minä en vähääkään tunne sellaista Heleenaa, vaan kun lienee tuttavianne ja tahdotte haudata häntä vähän paremmin, annan minäkin siihen hiukka apua!" sanoi herra.
"Sepä olisi koko hyvä asia, hyvä Fredrik!"
Niillä päätöksillä läksi herra pois, istui kääsyynsä ja katosi pihasta.
"Hän on kunnon mies, minä pidän paljon hänestä!" sanoi mamseli.
Matti seisoi vaan edelleen kyökin ovipielessä.
"Sinä olet käynyt taas Kirkkonummella, vai kuinka?" kysyi Elsa.
"Kävinhän minä."
"Tiedätkö sinä enoistasi?" kysyi mamseli.
"Kyllä minä ne tunnen, rikkaita isäntiä ovat"
"Etkö käynyt heidän luonansa, kun kävit kotonasi?"
"Kävin Juuso-enon luona ja hän aikoi ottaa minun luoksensa, jos äiti kuolee."
"No, onhan se sitten suunnille ihminen", sanoi mamseli.
"On koko helpoitus meille", sanoi Elsa.
"Sitä se on", sanoi mamseli. "Kuinka sinä nyt pääset sinne?"
"Käyden vaan! Hätäkös kesällä kävelläkään on?"
Silloin mamseli asetti pojan illallista syömään ja pojan syötyä antoi vielä nyyttiin evästä, ja sanoi nyyttiä sitoessaan:
"Kun sinä nyt tulet enosi luo Kirkkonummelle, niin sano paljo terveisiä Eveliina-mamselilta, siltä rovastivainajan tyttäreltä. Sano hänelle että hän tulkoon tänne ensi tuorstaina päivällisen aikaan, sillä silloin hautaamme hänen Heleena sisartansa. Jos hän muutoin hyväksi näkee, sanokoon Aatu-veljelleenkin, että hänkin saa tulla sisartansa hautaamaan. Se ei liene niinkään suuri kustannus ajaa Helsinkiin omilla hevosilla niin merkillisen asian tähden, sillä ei aina omia sisaria kuole."
Matti lupasi koettaa sanoa niin hyvin, kuin mahdollista.
"Niin, ala mennä! nyt tulee yö ja vilponen käydä. Mene hyvän onnen kanssa!"
Matti alkoi astella pois kyökistä nyökäyttäen hyvästijätöksi päätään, painoi pienen lippulakin kartanolla päähänsä ja juosta reputti ulos pihasta mamselin antama nyytti kädessä.
Kun Matti oli paraiksi pois näkyvistä ennättänyt, tuli pyykkimummo pihalla mamselin portaita kohti.
"Tuota en ollut muistaakaan!" sanoi mamseli Elsalle. "Se käypi kuin kello tuo akka ja tulee ihan täsmälleen niinkuin puhe oli."
Enempää ei mamseli ennättänyt puhua, sillä mummo oli jo kyökin ovessa.
"Hyvää iltaa!" sanoi mummo. "Antakaa nyt anteeksi, vaikka minä niin äkäpäällä täältä viimein läksin!"
"Mitä se sitten tekee? Suuttuuhan ihminen toisinaan", sanoi mamseli.
"Niin, ja minä vielä sittenkin, jolla on ollut niin paljon vastoinkäymisiä maailmassa!" tuumi mummo.
"Kyllähän niitä ihmisillä on vastoinkäymisiä, niin kauvan kuin elää", säisti mamseli.
"Kyllä muutamat pääsevät kappaleen vähemmällä harmilla tämän maailman läpi", sanoi mummo ja vedet vyörivät hänen silmistänsä.
"Taas on tänään yksi köyhä leski päässyt maailman vaivoista, luulon mukaan Herransa iloon!" sanoi mamseli sortuneella äänellä.
"Kuka se on?" kysyi mummo, istahtaen rahille.
"Hän on yksi Heleena niminen ihminen Kirkkonummelta."
"Heleena! mitä Herran nimessä? mikä Heleena hän mahtoi olla?" kysyi mummo, katsoen mamselia silmiin, silmillä joilla tuskin näki, niin oli hän säikäyksissä.
"Hänen isällään oli kolme taloa."
"Jaa, jaa, kyllä minä tiedän! Minä olen hänen äitinsä sisar, minä olen hänen tätinsä!" sanoi mummo, istuen aivan nolona.
"Te Heleenan täti! Sisarenne oli rikas talon emäntä!"
"Niin olikin!"
"Kuinka te tänne jouduitte?"
"Sepä se! Kyllähän minäkin olisin voinut olla talon emäntä, jos se olisi ollut sallittu, mutta se ei ollut; sallimus on kaiken onnen minulta kieltänyt ja elän päivästä toiseen, kun vaan jaksan raataa. Minä olin nuorempi, kuin se sisar, josta mamseli puhuu. Hän naitiin kun olin vielä pieni. Hän pääsi emännäksi rikkaasen taloon ja sai suuret myötäjäiset. Pian sen jälkeen kuolivat vanhempani ja minun perintöosani pantiin holhojan taa. Holhojan kasvatettavaksi jouduin itsekin ja sain sanomattoman paljon kärsiä kasvatusaikanani. Vihdoinkin tulin aikaihmiseksi ja sain kosijoitakin luokseni, mutta samaan aikaan joutui holhojani vararikkoon ja köyhtyi, ja sinne meni ja hupeni perintöni. Kosijat sen kuultuansa hylkäsivät minut."
"Jaa!" sanoi mamseli.
"Niin minä suutuin, tulin palvelukseen kaupunkiin ja sillä tiellä olen,
Joskus vaan olen käynyt Kirkkonummella."
"Mummo on siis naimaton!"
"Ei, leski minä olen. Täällä menin sitte naimisiin muutaman merijullikan kanssa; Pekka hänen nimensä oli, ja siihen määrään hävytön, että ensi reissulla häittemme jälkeen karkasi, minun suureksi harmikseni ja kummakseni. Se onni minulla kumminkin oli, ettei toki lapsia tullut eikä jäänyt."
"Hyvä on onnea vähäkin!" sanoi mamseli.
"Hyväpä oloksikin!" vastasi mummo.
Mummo jäi yöksi mamselin kyökkiin, sillä seuraavana aamuna aivan aikaisin piti noustaman pyykille. Elsa ja mamselikin saivat kiirutta vielä illalla katsomaan vaatteita pyykkiin.
Seuraavana aamuna nousi mummo aikaisin ylös. Elsa sai luvan nousta myöskin, sillä hänen oli seuraaminen mummoa pesotupaan. Mamselin käsky kuului:
"Mummon pitää opettaa Elsa pyykitsemään!"
Pesotupaan päästyään katseli mummo ihmeissään Elsaa, kuinka hän alkoi kuin vanha pesijätär puuhata lipeätä ja muita toimia.
"Pesethän sinä oikein puhtaaksi!" sanoi mummo hetken aikaa yhteistä työtä tehtyään.
"Olenhan minä pessyt kodissa äidin kanssa ja yksinkin, se vaan että meillä oli niin vähä vaatteita."
"Herra siunaa, kun tuo tyttö osaa niin tyytyväisesti puhua kaikesta, niin kuin köyhyyskin olisi vaan ilman-aikainen turhanpäiväinen asia, — vaikka se on suuri vitsaus ja Jumalan ankara rangaistus."
"Ai, ai, mummo! Ei se ole rangaistus eikä mikään vitsaus, se on pelkkä
Jumalan rakkaus: sillä Jumala on rakkaus."
Mummo painoi päänsä höyryyn ja pesi voimansa takaa; väliin jupisi hän sanoja:
"Jumala on rakkaus!"