NELJÄS LUKU.
Hyvä tahto on puolen voimaa.
Toista viikkoa viipyi Elsa Heleenan mökissä. Sillä ajalla olikin Heleena niin paljon vahvistunut, että saattoi kärryn tärinän kestää ja matkustaa kaupunkiin. Elsa oli myynyt päällysnuttunsa toiseen torppaan saadakseen hevosta, jolla vietäisiin sairas lasareettiin. Nuttu sopi mainiosti tämän torpan tyttärelle, ja sen hinnalla oli torppari valmis Heleenaa kyyditsemään.
Niin lähdettiin ja Elsa istui sairaan viereen. Vielä otettiin kärryihin ne luudat, jotka Elsa ja Matti olivat odotellessaan valmistaneet. Matti sai juoksennella perässä, välisti pidellen kiinni kärryn perälaudasta, välisti saaden hänkin istua luutien päällä kärryn perällä, kun sattui olemaan myötämäki. Tämä kulku oli toki Elsan mielestä paljokin keveämpää, kuin tuo Kirkkonummelle meno, vaikka olikin torpparilla jokseenkin laiha ja laiska koni.
Mutta tuon sairaan eukko-Heleenan silmistä valui kuumat ja kirkkaat kyynelet. Hän muisteli menneitä parempia aikoja, kun hän varakkaana tyttärenä ja sittemmin varakkaana vaimona ajeli asioille pääkaupunkiin samaa maantietä. Ehdottomastikin muisteli hän miesvainajaansa katkeruudella. Tuo viha suli kumminkin pian, kun hän katsahti vieressänsä istuvaa Elsaa, jonka lapsellinen kristillinen rakkaus oli ollut hänelle suureksi avuksi. Hän piti siinä tilassa ollessaan kaiken suututtelemisen suurena syntinä, kun Jumala oli hänestä niin suurta huolta pitänyt, että lähetti hänelle auttajan toisesta seurakunnasta. Mutta muistuuhan sitä kaikkea mieleen kärryissä istuessa; niinpä Heleenakin muisti nyt kuinka hän ennen rikkaan tyttärenä ollessaan kumminkin Elsan ikäisenä oli halveksinut köyhiä, etenkin luutakauppiaita ja varsinaisia kerjäläisiä. Oli ollut monta kertaa kiukkuinen, kun näki luutakauppiaiden isänsä metsästä varpuja taittavan. Oli ollut kiukkuinen isällensäkin, kun noin vaan antoi koivujansa listiä, Palkitseeko Jumala pahan hyvällä? Se oli kysymys, joka nousi Heleena-paran sydämessä. Noista ajatuksistaan ei hän puhunut kenellekään, ja niin he saapuivat Helsinkiin.
Elsan ei enään tarvinnut vaivata itseänsä leskeä lasareettiin johtamisella. Sillä torppari ja Heleena itse lupasivat siitä huolta pitää. Hellästi puristi leski Elsan kättä, kun erosivat. Mattikin jäi torpparin ja äitinsä hoimeihin.
Kun hän vihdoinkin oli saanut eron tuosta Kirkkonummen vaivaisväestä, alkoi hän astumaan katua ajatuksiinsa vaipuneena. Tuossa astuessaan tunsi hän erinomaisen ikävän äitivainajataan. Kun hän siinä kyynelsilmin katua verkalleen astui aikeessa mennä kotimökkiinsä, muisti hän männyn kärkit ja herran, joka niitä häneltä sai. Hän käänsi kulkunsa herran asunnolle ja meni huoneesen sisälle. Mitään herraa ei huoneessa ollut, vaan vanhanpuoleinen naisihminen.
"Eikö tässä enään asu se herra, joka minulta osti männyn kärkkiä?" kysyi Elsa puoli hämillään.
"Se kuoli jo; eilen olivat herran hautajaiset", vastasi vanha nainen.
"Ei suinkaan hän mahtanut niiden kärkkien tähden kuolla?" sanoi Elsa hyvänpäiväisesti säikähdyksissään.
"Jopa, mitä tyhjää, ei se niiden tähden, vaan kun oli jo niin rinta loppu, että keuhkot putosivat vatsan pohjaan, niin elääpä sitä enään sitte", tuumi mummo.
Näin sekä loukattuna että lohdutettuna poistui Elsa huoneesta. Että Herra oli kuollut tuota haluttua kärkkivettä saatuansa, poisti Elsasta sen mielipiteen, että äitinsä ehken eläisi, jos sitä lääkettä saanut olis. Mutta pikaista oli kumminkin Elsan mielestä herran kuolema. Josko hän tuli autuaaksi, siihen kysymykseen olisi hän mielellään vastauksen tahtonut. Tietäisiköhän se mummo? Mutta ett'ei liian uteliaalta mummon silmissä näyttäisi, hän päätti parhaaksi karttaa uudestaan taloon ja mummon pakinoille menemistä.
Nyt hän alkoi vapaalla mielellä astumaan reippaasti Munkkinientä kohti.
Ilta-aurinko loi purppuraa lännen taivaalle, kun hän asteli noita tuttuja polkuja. Kotiinsa hänen piti menemän, mutta hänellä ei ollut mielestänsä siellä mitään tekemistä. Surulliseksi tuli mielensä, kun hän astui mökkiin; kumminkin hän Jumalaa kiittäen söi hyvällä halulla niukan illallisensa ja nukkui rauhaisesti.