ELON AIKANA.

Seisovat pellolla kultaiset kuhilaat,
oljessa siristen sirpit ne soittaa.
Aurinko ihana itkien laskee.
Elokuun kuutamot koittaa.

Kuulevat korvessa kuusien latvat:
lehvien alla käy halla kuin mykkä —
yrittää hämyssä pellolle nousta,
siellä on vahtina kykkä.

Harmista haljeta halla on silloin,
vihansa vimmassa suohon se painuu.
Siellä se mudassa murjottelee,
kauran se kasvua vainuu.

Näkevät kuusessa oravan lapset:
nälkä kun kiertää peltoja yöllä —
mökkikyliltä polkua pitkin
pettukirves jo vyöllä.

Pellolla seisovat kuhilasvahdit, kunniakujaa ne tekevät kuulle, kun sen kultainen sirppi kieppuu metsässä puulta puulle.

Uutimen takana unehen raukee
raataja; kuhilaat unissa nyökkää,
ampumaketjussa korpehen juoksee,
kyntäjä sängystä hyökkää.

Vaimopa viereltä virkkavi: minne
noin sinä ukkeli unissa karkaat?
veisikö viljoja vaaniva halla,
koskisko kykkiin varkaat!

Pellolle kyntäjä synkkänä syöksyy, hällepä kuuhut se kuusesta nauraa: nuku sä rauhassa, raataja, yösi, kyllä mä kaitselen kauraa.

Vaimonsa vierelle kyntäjä painuu.
Kuutamo-karkelon kuhilaat alkaa,
tanssivat hilpeän talkoopolskan. —
Pyörivät "kymmentä-jalkaa".