METSÄN KAIKU.
Olen kaiho mä kansani kalliin, hely häipyvä kantelen. Käki kerran mun kuusesta keksi niin kilpaan kiihottaen.
Olen huilu mä korvesta kaukaa,
minä paimenten tulilta tuun,
soi loiluni leimua lemmen
ja hilkettä jäisen puun.
Olen henki, mi hankiin hukkuu,
joka honkien hoviin jää,
joka tuulien laulussa itkee
ja viidassa viheltää.
Olen helkettä heimoni hengen, suvun sorjan, mi soitintaan ei tuonelan tuville vienyt eikä lauluja lapsiltaan.