OVEN TAKANA.
Muistan kuinka ennen mulle iloisesti uksi aukes, kuinka hymys herkkä varsi, kuinka kuulsi kaunis kaula, kuinka helläks luonto laukes.
Nyt ei uksi ulvahtanut.
Sisästä ei kuulu kapse.
Kello käy vain verkallehen,
takoo niin kuin oma sydän,
kuuluu rikkorattaan rapse.
Astuu hämy silmäin eteen, syytös sydänoven pieleen: Suolta nousee harmaa sumu vilun kanssa verkallensa, niinkuin murhe miehen mieleen.