X.
Tähän puhelumme keskeytyi hetkeksi. Lähdimme luolasta ja suuntasimme askeleemme Peltolaa kohden. Jo olikin päivä pitkälle kulunut. Katsahdin kellooni. Se oli yksitoista. Harry luonnollisesti seurasi mukana.
Peltolassa Lyyli oli meitä rappusilla vastassa. Hän oli levottomana valvonut koko yön ja kerran ollut meitä jo Haukkavuoreltakin hakemassa.
Suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän kuuli miehen, jonka kanssa mitä ystävällisimmin keskustelimme, olevan saman, jota niin vihamielisinä olimme lähteneet ajamaan. Selitimme hänelle lyhyesti syyn muuttuneeseen käytökseemme. Silloin Lyyli kyynelsilmin tarttui Harryn käteen ja toivotti hänet taloon tervetulleeksi. Harry kiitti kohteliaasti ja oli hänkin liikutettu.
Pian kuitenkin hilpeä iloisuus valtasi meidät kaikki. Penttikin oli kokonansa kadottanut raskasmielisyytensä, ja hänen ennen niin synkkä katseensa loisti nyt kirkkaana. Jo parin päivän perästä — silloin oli laivavuoro — hän Harryn mukana lähtisi K:n kaupungista pohjoiseen ja sitte rautateitse lopun matkasta Kalifornian Ruusun luo. Sen hän tekikin ja noin kuukauden kuluttua hän naineena ja onnellisena miehenä palasi kotiinsa. Harrykin oli lankoaan ja rakasta siskoaan saattamassa, ja eräänä päivänä he kaikin, vanha Pekkakin mukana, tulivat Peltolaan vierailulle.
Silloin oli jo myöhäinen elokuu, ja enää viimeisiä päiviä olin Lyylin kotitalossa. Heti syyskuun alkupuolella oli minun oltava Helsingissä.
Mary teki erittäin miellyttävän vaikutuksen. Hän olikin hyvin nuorekas ja hiljainen, joskaan ei mielestäni aivan yhtä kaunis kuin Pentin kellossa olevassa maalauksessa, mutta ikä ja surut olivat ehkä ulkomuotoon vaikuttaneet.
Kahvia edelläpuolisten juodessamme puutarhassa kysyin Harryltä mitenkä hän oli löytänyt luolan.
— Se oli pelkkä sattumus, hän sanoi — louhikkoa astellessani näin kärpän ja ajoin sitä takaa. Se katosi raosta. Siten huomasin aukon. Luonnollisesti tutkin luolaa tarkkaan ennenkuin rupesin siellä asumaan. Kävin pimeässä virrallakin saakka, mutta en katsonut viisaaksi ilman valkeata edetä. Ostin sentähden pienen käsilyhdyn eräästä torpasta. Nyt kuljin niin pitkälle kuin pääsin ja tulin vihdoin, maanalaista vuorenseinää kiiveten korkealle, holvikatoksen rajassa olevaan käytäväänkin. Siihenkään vielä en jättänyt tutkimustani. Halusin tietää missä käytävä päättyisi. Siten saavuin Susiluolan jo ennestään tunnetulle aukolle.
— Tunsitteko tekin sen?
— En. Nyt kun turvapaikkani mielestäni oli varma, aloin Penttiin ja hänen kotitaloonsa kiinnittää huomioni. Usein näinkin hänet, mutta suunnitelmaani ei kuulunut häntä jonkun kiven tahi puun takaa salaa ampua. Rinta rintaa vastaan ottelisimme, mutta emme vielä. Siskoni oli saanut kärsiä siksi paljon, että tahdoin kostossani olla perinpohjaisempi. Silloin vasta kuolema tuntuu uhrista tuskastuttavalta, kun hän tietää sen joka päivä häntä vaanivan, mutta sittenkään ei varmuudella aavista milloinka ratkaiseva hetki on tulossa. Siihen perustui laskelmani.
— Senkötähden siis kirjoititte oudot uhkauksenne?
— Sentähden. Toivoin niitten kiihdyttävän hänen mieltään. Olin armoton, mutta niinpä olin myös sanomattomasti katkeroittunut, joten menettelytapaani arvosteltaessa se on lieventävänä asianhaarana otettava huomioon. Teitä en kuitenkaan aikonut vahingoittaa.
— Miksi siis minuakin uhkailitte?
— Saadakseni teidän luopumaan Pentin seurasta, mutta olitte rohkeampi kuin olin luullut.
— Olisinpa aavistanut, sanoi nyt Mary, joka kiihkeästi oli kuunnellut keskusteluamme — minkälaisilla matkoilla veljeni oli, milloinkaan en olisi sallinut hänen semmoisille lähteä.
— Ette siis matkojen tarkoitusta tietäneet? kysyin häneltä.
— En.
— Ei, hän ei tietänyt, sanoi Harrykin — Mary tuli aina pahoilleen, jos vähänkin virkoin Pentistä pahaa, mitä sitten jos hän olisi aavistanut minun hänen surmaansa ajattelevan.
Nyt puhelu jälleen johtui luolaan, ja Pentti kertoi ensimäisestä seikkailustamme maanalaisessa virrassa. "Ihmettelen", hän sanoi Harrylle, "mitenkä silloin pelastuit. Etkö syöksynyt jyrkänteeltä alas?"
— Enpä toki. Laskeuduin sitä kauniisti alas saakka. Vasta virrassa minun oli hullusti käydä. Astuin kiireessä harhaan, ja veden pyörre tempasi minut mukanaan. Luulin jo viimeisen hetkeni tulleen, mutta onneksi kaksoisholvin kohdalla pääsin matalikolle.
— Niinkuin minäkin, lausui Pentti — mutta miksi veit märjän saappaasi asuntoni rappusille?
Harry naurahti. "Mitä yhdellä saappaalla olisin tehnyt", hän sanoi, "kun sinulla oli toinen? Vaihdoin omani aitastasi parempiin."
— Sekö olisi ollut syynä?
— Se. Tahdoin tehdä sinulle pienen, mutta harmittavan kepposen.
— Et siis laisinkaan peljännyt sitä, että löytäisimme Susiluolan toiselle aukolle, jonka olemassaolosta täten annoit meille vihiä?
— En, enkä sitäkään, että olisitte sinne uskaltaneet virtaa yrittää.
— Ja kuitenkin olimme jo sen tehneet ja silloin kammottavassa pimeydessä.
— En sitä tietänyt. Huomasin teidän kyllä onnellisesti saapuneen jyrkänteen reunalle, sillä kuulin teidän puhuvan keskenänne, mitä, en eroittanut, ja veden mukana vyöryessäni olin näkevinäni valkean välähdyksen.
— Otin luultavasti silloin tulitikkuun valkean, sanoi Pentti.
— Ehkä niin, lausui Harry.
Kysyin nyt Harryltä oliko hän luolassa huomannut missään aarretta tahi luurankoa.
"Aarretta tahi luurankoa", hän toisti kummastuneena, "mitä sillä tarkoitatte?"
Selitin hänelle syyn kysymykseeni.
— En ole nähnyt, hän sanoi — mutta niinpä en myös ole tietänyt kumpaakaan etsiä. Voisimme mielestäni vielä kerran lähteä luolaa tutkimaan.
— Luulette siis Partio-Jaakon juuri Susiluolasta löytäneen aarteen, jos hän semmoista on laisinkaan löytänyt.
— Niin, mikäli olen kertomuksenne Partio-Jaakosta oikein ymmärtänyt ja mikäli saatan tehdä johtopäätöksiä tuntemuksemme perustuksella luolan hiljakkoin löytämästänne aukosta.
— Mutta mistä hakisimme luolasta aarretta? Te ette ole mitään huomanneet, ja tarkkaan olemme mekin Pentin keralla tutkineet luolaa.
— Niinpä kyllä, mutta kukaan meistä ei ole tarkastanut kaksoisholviin katoavaa virtaa. Ehkä veden voimakas pyörre on meitä turhaan peloittanut, ja virta on siellä matalampi kuin olemme luulleet.
— Se on mahdollista, nyt jo Penttikin sekaantui puheeseemme — mutta mikä estää meidän saamasta siitä varmuutta. Lähdetään vielä tänään luolalle!
— Lähdetään vaan, sanoimme Harry ja minä yhteen suuhun.
Jo noin puolen tunnin kuluttua — ehdittyämme muuttaa päällemme huonommat vaatteet ja varustaa pari lyhtyä mukaan — olimmekin Pentti, Harry ja minä matkalla luolalle. Olimme jo astuneet puistoveräjästä Haukkavuorelle vievälle polulle ja olimme katoamaisillamme vuoren metsäisen rinteen peittoon, kun äkkiä kuulimme Lyylin huutavan meitä. Hän riensi juoksujalassa perässämme ja viittasi kädellään meidän odottamaan. Seisahduimme. Samalla Marykin kiirehti puistoveräjästä. Hän ja Lyyli tahtoivat tulla meitä luola-aukolle saakka saattamaan.
Lähdimme nyt yhdessä etenemään vuorta ja pian olimmekin luolalla. Mary ja Lyyli jäivät ulkopuolelle vartomaan.
* * * * *
— Jo olimme luolasalissa ja riensimme toista käytäväaukkoa kohden, kun samalla juolahti mieleeni salista ja käytävästä löytämämme tuoreet, yksinäiset haot. Kysyin niistä Harryltä.
— Haotko, hän sanoi — ne ovat nähtävästi vaatteissani mukana kulkeneet.
— Ette siis virralle tavanneet viedä vuodesijananne olleita havuja?
— Mitäpä niin kauvaksi? Viimeistään kahden päivän kuluttua, toisinansa joka päivä, toin ulkoa uusia hakoja vuodesijaksi ja vanhat vein mennessäni ulos. Paljon siitä oli tosin vaivaa, mutta siten vaatimaton asuntoni pysyi hauskemman ja siistimmän näköisenä, ja erityinen nautintoni oli vuoteella seljälläni maatessani syvään henkäistä sieraimiini tuoreen metsän hajua. Siinä oli kesäisen luonnon tuoksua.
* * * * *
Olimme vihdoin kaksoisholvilla ja laskeutuen veteen aloimme varovaisesti tutkia holvin alle katoavaa maanalaista virtaa. Iloksemme vesi ei ollut niinkään syvää. Aivan hyvin saatoimme kahlata ja kuta pitemmälle ehdimme edetä, sitä matalampaa oli. Keskiuomassakaan ei ollut enää muuta kuin polviin saakka vettä, mutta niin kiivaspyörteistä se täällä oli, että kiireimmiten vetäydyimme lähemmäksi oikeanpuolista kallioseinää. Siinä näytimmekin tehneemme viisaasti, sillä hetken perästä virta teki jyrkän mutkan vasemmalle ja samalla koko vasen sivusta oli muuttunut valkoisen ryöppyiseksi. Oikealla sitä vastoin veden juoksu oli miltei hiljaisen tasaista, mutta niinpä täällä olikin hyvin matalaa. Vesi ulottui tuskin nilkkoihin.
Lähenimmekö jotakin maanalaista koskea? Siltä tuntui humusta, joka yhä voimakkaampana alkoi tunkeutua korviimme, ja näytti virrasta, joka kävi yhä pyörteisemmäksi.
Olimme kahlanneet holvissa jo noin puoli tuntia, kun virta äkkiä kääntyi ainakin kolmenkymmenen asteen kulmassa vasemmalle. Vielä muutaman askeleen otettuamme holvi odottamatta laajeni oikealle sivulle. Olimme tulleet pieneen, noin seitsemän—kahdeksan metrin levyiseen ja noin kymmenen metrin pituiseen luolasaliin. Oikealla kalliopohja yleni lattiasta kuivaksi, keskikohdaltaan noin kuuden metrin levyiseksi, päistään kapeammaksi käytäväksi, vasemmalla virta vyöryi rajuna, syvältä näyttävänä koskena. Korkealle nousi valkoinen ryöppy, ja veden kumea pauhu muistutti vihaisen kahlekoiran raivoisaa haukuntaa.
Nousimme kalliolattialle, ja samalla silmämme ikäänkuin lumottuina kiintyivät seinämällä näkyviin luurangonosiin, kammottavaan, suureen ihmispääkalloon, pariin kolmeen hajallaan makaavaan kylkiluuhun, käteen ja isoluiseen jalkaterään. Siis vihdoinkin olimme tulleet Partio-Jaakon tarkoittamaan paikkaan, mutta kuinka ja milloin oli luuranko luolaan joutunut? Ihme että ajan hammas ei kokonansa ollut sitä kuluttanut.
Katselimme tarkkaavaisesti ympärillemme. Noin parin metrin päässä luurangosta oli seinän vieressä pieniä lahonneita puunpalasia. Tutkimme niitä kutakin erikseen — ja enää ei ollut epäilystäkään — ne olivat lahonneen puu-arkun jäännöksiä, ilmeisesti kannen, tuossa oli vielä nurkkaus säilynyt ja tuossa oli selvä saranan jälki, mutta missä olivat kullat? Äkkiä Pentti huudahti ilosta. Hän oli puusirujen joukosta löytänyt vähäisen kulta-esineen, korupäisen neulan, mutta siinä olikin kaikki. Niin pieneenkö siis aarteemme hupenisi?
Samalla Harry viittasi lähemmäksi koskea. Noin kolme neljä askelta sen rannasta oli kalliolattialla välkkyvä esine ja ihan sen vieressä ja ympärillä lahonneita laudan osia. Menimme niitä tarkastamaan. Välkkyvä esine oli kultainen rintasolki, ja laudanpalaset olivat arkun jäännöksiä, tuossa oli pohjalauta, ja tuo oli kuulunut arkun sivuun. Luultavasti oli arkku ollut seinämällä, mistä olimme kannen jäännökset löytäneet, mutta täältä — murrettuaan kannen auki, jolloin kultaneulanen oli pudonnut — ja joku laahannut sen lähemmäksi virtaa. Kuka oli sen tehnyt, Partio-Jaakkoko? Ehkä hän, mutta jos niin oli, minne olivat silloin kullat ja hopeat joutuneet? Aloin tarkkaavaisena tutkia kalliorantaa. Siinä oli epäämättömiä merkkejä, joista saatoin päättää veden aika-ajoin — luultavasti keväisin — ulottuvan tavallista uomaansa edemmäksi. Veden raja kulki ihan lähelle arkkua, mutta mikä oli estänyt sitä — voimakkaitten kevättulvien aikana — kerran kauvemmaksikin ulottumasta, ja silloin yli äyräittensä paisunut virta oli vienyt jo lahosta arkusta suurimman osan mukanaan ja huuhtonut kullat ja hopeat koskeen. Oliko näin käynyt? Lausuin arveluni Pentille ja Harrylle. Paikalla he ryhtyivät koskea tutkimaan, mutta se oli niin syvä ja veden pyörre oli niin voimakas, että tutkimuksista ei ollut mitään tuloksia. Koskeen ei rohkeinkaan olisi uskaltanut laskeutua ja edemmäksi luolasalia emme myös mitenkään voineet päästä. Koski oli sitäkin estämässä.
Noin puoli tuntia viivyimme kuitenkin vielä luolasalissa. Keskustelimme vastaisista toimenpiteistä. Haaveja olisi hankittava ja niillä tarkastettava kosken pohjaa, sillä vielä emme aarteen etsinnästämme luopuisi. Näin päätimme lujasti.
Palasimme nyt ulko-ilmaan. Mary ja Lyyli eivät enää olleet luola-aukon edustalla. He olivat pitkistyneet odottamiseen — olimmekin olleet luolassa likimaisin kuusi tuntia — ja lähteneet kotiin. Mekin lähdimme nyt Peltolaan.
* * * * *
Seuraavana päivänä kävimme kolmin miehin jälleen koskella. Nyt meillä oli pari haavia mukana ja kaksi rautapiikkistä, nauloilla tiivistämäämme haravaa. Näillä tunnustelimme kosken pohjaa ja vihdoin — kolmituntisen työn jälkeen — osui toiseen haaveista hopeainen, pahasti murtunut otsakoriste, ja toiseen haravista tarttui kultainen, kuvakoristeinen sormus. Varmasti oli siis todistettu, että kullat ja hopeat olivat koskeen huuhtoutuneet, ja monena päivänä kävimme niitä sieltä vielä "kalastelemassa", mutta enempää emme Haukkavuoren aarteesta enää löytäneet. Vesi oli luultavasti kuljettanut kullat ja hopeat kauvemmaksi mukanaan. Jotensakin tuloksetonta oli siis aarteen etsintämme ollut, ja vähiin oli myös maantieteellinen työni jäänyt, mutta sittenkin olin tyytyväinen. Olin rakastunut Lyyliin — sen havainnon tein äkkiarvaamatta — ja suureksi ilokseni hänkään — mikäli saatoin huomata — ei näyttänyt olevan tunteisiini vastaamatta, joten tänään rohkaisin mieleni ja — hyvällä menestyksellä kosin. Lopultakin olen siis aarteen löytänyt, jopa ihan Haukkavuoren juurelta, riippukoivuisesta talosta, enkä toki sitä maailman kultiin ja hopeisiin vaihtaisi. Niin rakas on Lyyli minulle, ja viimeistään parin vuoden kuluttua luulen voivani tarjota hänelle oman kodin. Jo uutena vuotena aijomme julkaista kihlauksemme, ja silloin kaikki vanhat tutut, muitten muassa Pekka, Pentti ja Mary, Harry ja Pekan Liisakin, jota pitkään aikaan en ole nähnyt, toivottavasti tulevat kihlajaisiini Peltolaan ja te muutkin — jos haluatte — saatte lähettää Lyylille ja minulle sinne onnentoivotuksenne.