KUUDES LUKU.
Kuusi vuotta eteenpäin ajassa. Karannut vanki. Kohtaus kuolinvuoteen ääressä. Jää hyvästi, jää hyvästi, India!
Kuusi vuotta voi vaikuttaa paljo ihmiselämään. Näin pitkä aika oli siitä, kun etäiseltä kunnaalta sisämaassa olin katsellut Radzim'in paloa. Monia muutoksia oli sitten tämän hetken tapahtunut olossani.
Nuoresta ja kokemattomasta Albion'in pojasta oli tullut suuren Kalkutan ensimäinen lääkäri, mies mainehikas ja kaikkien kunnioittama.
Tarvinneekohan minun edes mainita, että Surya Me oli puolisonani. Sitä hän oli ollut jo nelisen vuotta.
Darja Argad, appeni, oli vielä elossa, mutta hyvin vanhentunut. Hänen ilonaan oli hypitellä polvellaan pientä kummilastaan, Surya Me'en ja minun rakasta "silmäterää".
Lakhsmi oli kuoleman tuvilla. Kaiholla muistelimme usein ijäkästä ja uskollista palvelijatarta.
Mumin Argad oli Kairosta hakenut vaimonsa, kauniin ja hilpeämielisen Hathor'in, ja asui kanssamme Darjan upeassa palatsissa. Mumin oli toisella Kairon-käynnillään tutustunut Hathor'iin, joka oli egyptiläisen kauppiaan tytär, ja mennyt naimisiin. Ne olivat muka "kauppatoimet", jotka olivat pidättäneet häntä kotimatkalta.
Nola oli konnantöistään tuomittu elinkautiseen vankeuteen ja lähetetty
Ceylon'iin.
Surya Me'eni entinen sairashuone oli laboratooriuminani.
Olin täydellisesti onnellinen ja kuitenkin olisin halusta nähnyt jälleen syntymämaani.
* * * * *
Oli ilta, ja me olimme palatsissa kokoontuneet isohkoon saliin juodaksemme siellä teetä kattolampun viehkeässä valossa. Surya Me oli emäntänä, ja Harthor kertoi meille ajan kuluksi egyptiläisistä oloista, maansa ihmeellisistä muistomerkeistä, jättisuurista pyramiideista ja kummallisista obeliskeista, kalliohaudoista ja lukemattomista temppeliraunioista.
"Kenties ette tiedä", hän muun muassa lausui, "että nimelläni tavallansa on historiallinen kuuluisuus? Kaukaisessa muinaisuudessa on sitä kantanut jumalatar, joka…"
— Oliko hänkin kauppiaan tytär? kysyin piloillani.
— Eihän toki, Harthor vastasi nauraen — mutta…
Mitä hän aikoi sanoa, jäi salaisuudeksi. Palvelija tuli hengästyneenä saliin ja katkaisi keskustelun. "Ulkona kadulla", hän lausui, "on outo mies, joka väkisten pyrkii sisälle".
— Etkö ole käskenyt hänen poistua? kysyin palvelijalta.
— Olen tehnyt sen, mutta hän palaa aina takaisin. Viime kerralla olin kuulevinani hiljaista vaikeroimista. Kehoitin häntä silloin odottamaan. Ehkä hän on sairas? Sanoo olevan tärkeätä asiaa.
Menin ulos. Siellä näköjään vanha, raihnainen mies nojasi vaivaloisesti hengittäen seinustaa vastaan.
Puhuttelin outoa, mutta äänettömänä — rinta raskaasti koristen — hän vaipui maahan.
Pudistelin ukkoa, mutta en saanut vastausta.
Huusin tällöin Mumin Argad'ia ja palvelijaa, joka oli pysähtynyt oven suuhun.
Yhdessä kannoimme nyt vanhuksen sisälle ja laitoimme vuoteeseen.
Viritimme valkean. Hämmästyksen huudahdus pääsi huuliltamme. Sänkyyn asettamamme henkilö oli — Nola, mutta kuinka ajan ja kärsimysten runtelemana? Nuoresta, elinvoimaisesta miehestä oli tullut raihnas, heikkouttaan vapiseva ukko.
Pettivätkö näköaistimme?
Eivät pettäneet. Sairas avasi silmänsä, ja silloin saimme varmuutta asiassa. Hän tunsi meidät, sen voimme selvästi huomata hänen arasta katseestaan, mutta muutakin ilmeni siinä — iloista tyytyväisyyttä, minkä johdosta, se oli toistaiseksi arvoitus.
Viimeisenkin epäilyksen — jos sitä enää olikaan — poistivat hänen sanansa. "Olen Nola", hän raukealla äänellä ryhtyi puhumaan. "Olen Ceylonista paennut".
Karannut vanki oli siis edessämme ja vielä lisäksi tämä mies oli — Nola, verivihollisemme. Mitä tekisimme, heittäisimmekö hänet ulos ja jättäisimmekö hänet poliisiviranomaisille?
"Olin sanomattomasti rikkonut", hän jatkoi, "en saanut rauhaa. Janosin anteeksiantoa… ja sentähden — karkasin… En tahtonut… kuol'… kuolla anteeksi pyytämättä. Missä ovat Surya Me… ja Darja? Elävätkö he vielä?"
Mumin Argad kutsui heidät huoneeseen.
Helpoituksen huokaus kohosi tällöin Nolan rinnasta, mutta jotakin hän sittenkin etsi. Silmät kääntyivät kysyvinä minuun.
Ymmärsin tarkoituksen. "Lakhsmi on kuollut", sanoin.
— Kuollutko?
— Niin.
Nolan silmät vettyivät.
Surya Me nähdessään entisen vainoojansa vapisi, mutta hänen pelkonsa oli turha.
* * * * *
"Kun kuulin elinkautisen vankeustuomioni julistettavan", Nola kertoi, "valtasi minut ääretön raivo. Olisin mielelläni repinyt teidät kappaleiksi, kaikki, kaikki, tuomarit, Surya Me'en, Darjan, Mumin'in Kahleet pidättivät minua toteuttamasta kiihkoisaa haluani, mutta sydämessäni vannoin lujan valan, koettaisin vankilassa voitavani, katkoisin raudat, surmaisin vartijat, pakenisin. Sitten palaisin Kalkuttaan ja… ja…
"Olen kansallisuudeltani hindu ja syntyäni rikasta, ylhäistä sukua, mutta jo aivan pienenä, tuskin kolmevuotiaana, kadotin molemmat vanhempani. Kauhea rutto riisti heidät minulta. Omaksi ja suuren omaisuuteni holhojaksi määrättiin setäni, mutta tämäkin kuoli viidentoista ikäiseksi päästyäni, ja nyt olin sukulaisitta ja ystävittä maailmassa.
"Ollen kokematon nuorukainen jouduin helposti tunnottomien keinottelijain käsiin ja — ennenkuin osasin aavistaakkaan — olin menettänyt varallisuuteni, jopa niin tarkkaan, että ropoakaan ei jäänyt rikkaudestani. Päälläni olevat vaatteet olivat ainoat, joita saatoin ominani pitää.
"Syystä olinkin katkeroittunut koko maailmaan, luonnollisesti etenkin kunnottomiin liiketovereihini, mutta vielä en kuitenkaan vihannut kanssaihmisiäni.
"Halusin kunniallisella työllä ansaita elatukseni, ja merimiesammatti miellytti eniten. Kovaan työhön en tosin ollut tottunut, mutta se ei peloittanut. Kärsivällisyydellä ja lujalla tahdolla toivoin voittavani vastukset.
"Antauduinkin merimieheksi ja otin ensi aluksi pestin erääseen englantilaiseen höyryalukseen… Jokusen kuukauden kuluttua palasin samalla laivalla takaisin Kalkuttaan, kotikaupunkiini. Olimme käyneet Australiassa ja Kiinassa ja olin hyvin tyytyväinen matkaani. Kapteenimme olikin ollut erittäin ystävällinen ja suosiollisesti opastanut minua kaikessa, joten tehtäväni olivat tuntuneet kevyeiltä täyttää. Olinkin sentähden aikeissa ruveta uudestaan hänen palvelukseensa. Onnettomuudekseni tapasin tällöin satamassa erään entisistä kauppatovereistani, jonka petollisuutta minun ehkä etupäässä oli kiittäminen omaisuuteni menettämisestä. Tekeytyen mitä parhaimmaksi ystäväkseni hän loistavilla lupauksilla oli houkutellut minua moneen suureen liikeyritykseen. Seurauksena oli ollut köyhtymiseni, mutta hän sitävastoin oli rikastunut ja minulta voittamillansa rahoilla… Kuljin tervehtimättä miehen ohitse. Silloin hän nauroi, ja kun käännyin katsomaan, hänen huulensa olivat kylmän ylenkatseellisessa hymyssä. Veret nousivat poskilleni, mutta vielä hillitsin itseäni ja aijoin jälleen jatkaa kävelyäni. 'Etkö enää tunne minua', hän samalla kysyi purevan pisteliäästi, 'vai enkö ole ollut ystäväsi?' 'Sinä ystäväni', vastasin katkerasti, 'omaisuuteni ryöstäjä.' 'Siksikö jätit tervehtimättä', hän jatkoi ivallista puhettaan. 'Oma syysi. Jokaisen tulee itse katsoa eteensä, mutta voinhan sinua entisen ystävyytemme tähden hiukan auttaa. Kas, tästä saat kolikon, kerjäläinen', ja pieni hopearaha vierähti jalkoihini… Nyt olin malttini kadottanut…
"Surmasin hänet, tapoin kuin koiran, mutta minkätähden hän yllyttikin minua mielettömään raivoon? Sitä oikeus ei kuitenkaan kysynyt, ja murhaajana tulin tuomituksi vankeuteen.
"Näin olivat siis jalot pyrintöni rauvenneet. Tästä hetkestä vihasin ihmiskuntaa ja vannoin sille kostoa.
"Paljon ei minulla ole enää surulliseen elämäntarinaani lisättävää. Karkasin vankilasta ja siitä päivin en ole valinnut keinoja kanssaihmisiäni vahingoittaakseni. Alennuinpa lopulta niin syvälle, että ryhdyin orjalaivan kuljettajaksi ja…"
Ja muitten konnantöittesi ohella, sanoi tähän Mumin Argad — heitätit minut laivaruumaan ja sittemmin myit Arabiassa orjamarkkinoilla.
— Niin tein.
— Anastit takkini taskusta, arkun pohjalta, päiväkirjani?
— Mistä te sen tiedätte?
— Erehdynkö?
— Ette, otin sen todellakin.
— Luitte kirjan?
— Luin.
— Ja päätitte käyttää tietoja hyväksenne?
— En heti, mutta eräänä päivänä kuulin merimiesteni sanovan, että ruumiinkooltani ja ulkomuodoltani oikein hämmästyttävässä määrässä muistutin teitä. Tällöin kypsyi vähitellen mielessäni ajatus…
— Esiintyä oikean kasvattipojan sijaisena?
— Niin, olin kyllästynyt hurjaan olintaani.
— Mutta ette ajatelleet, mitä minä orjana mahdollisesti kärsisin?
— En.
— Etkä myös, mikä suunnaton rikos olisi petollisesti tunkeutua toisen perheeseen?
— He eivät koskaan saisi petoksestani vihiä.
— Ja silläkö te lohdutitte itseänne, kurja olento. Sairas ei vastannut.
— Nimenne on Nola? jatkoi Mumin tiedustelujaan.
— On.
— Vasemman kätenne peukalon te…?
— Sen, sanoi Nola keskeyttäen — leikkasin pois. Uhraus oli välttämätön, jos tahdoin onnistua tuumissani.
— Matkustitte Indiaan Kairon kautta.
— Matkustin. Tulin Bilma'sta, Afrikan sisäosista. Pian sen jälkeen kun orjalastimme olin vienyt Arabiaan, haaksirikkoutui laivani Tamataven edustalla, Madagaskar'in ulkopuolella. Miehistö hukkui, mutta minä — ehkä rikollisin kaikista — pelastuin rannalle. Monien seikkailujen ja vaiheitten perästä jouduin Bilma'an. Täällä olostin useamman vuoden, mutta — tein murhan ja katsoin silloin viisaimmaksi paeta. Jo kuukautta ennen olin tahallani katkaissut vasemman peukaloni… Suuntasin kulkuni Kairoon ja sieltä — Kalkuttaan… Kalkutassa minulla oli alussa hyvä menestys, mutta kuinka lopulta kävi, tiedätte. Olin tottunut hurjaan elämään ja sentähden en uusissa oloissakaan malttanut kauvan hillitä itseäni, ja pian alkoi huolestuttavia huhuja tunkeutua Darja Argad'inkin ja hänen tyttärensä korviin. Huomasin sen heidän yhä enemmän vieroksuvasta käytöksestään, ja toisinansa Argad tiedusteli minulta ankarana syytä outoihin kuulumisiin, mutta väitin kiven kovaa huhuja valheeksi ja vakuutin viattomuuttani. Jo aikaisemmin, jopa ensi hetkestä saakka, olin välistä ollut havaitsevinani Surya Me'essä vaistomaista vastenmielisyyttä minua kohtaan, mutta en ollut siitä sen erikoisempaa välittänyt. Toivoin aikaa myöden voivani hänen mielialaansa vaikuttaa. Niin ei kuitenkaan käynyt, ja välimme rikkoutumista jouduttamassa oli luultavasti sekin, että Surya Me epäili minun Brahma'a palvelevan. Tavallansa hän ei siinä ihan väärässä ollutkaan, sillä jos yleensä saatan laisinkaan sanoa silloin mitään uskontoa tunnustaneeni, oli se Brahma'n, jota minulle pienenä lapsena oli opetettu, mutta hyvin vähät siitäkin välitin. Vain sattumalta — vanhasta tottumuksesta — lausuin joskus Brahma'n nimen ja ainoastansa kerran muistan häntä täällä rukoilleeni. Tein sen Surya Me'etä uhmaillakseni. Hän oli juuri nuhdellut minua muuttuneesta käytöksestäni ja kristinuskosta luopumisesta, ja sen johdosta harmistuin. Odottamaton yllätys olikin minulle se, että Darja ja hänen tyttärensä olivat kristittyjä. Anastamassani päiväkirjassa ei siitä sanallakaan oltu mainittu. Siksi en osannutkaan olla tarpeeksi varovainen. Oikean kasvattipojan osaa ruvetessani näyttelemään olin luonnollisesti lähinnä ajatellut Darja Argad'in suurta omaisuutta, ja suunnitelmanani oli saada se Surya Me'en välityksellä, ottamalla hänet ainoana perijänä avio-vaimokseni. Yhtäkään silmänräpäystä en mielessäni ollut kuitenkaan kuvitellut rakkautta, mutta vähitellen se syntyi sydämeeni ja tulisen intohimoisena, koko olemustani kalvavana liekkinä. Surya Me'en puhtaassa nais-olennossa oli jotakin käsittämätöntä, mikä vastustamattomalla voimalla kiinnitti, mutta samalla saavuttamattomana raivostutti minua. Kuinka hän olisikaan mennyt minun kaltaiselle miehelle, enkä vieläkään voi ymmärtää rohkeuttani astua hänen huoneeseensa ja kaiken tapahtuneen jälkeen pyytää häntä vaimokseni, mutta olinkin mieletön, rajusti myrskyävien tunteitteni orja, ja tahdoin pakoittaa häntä, jos hän ei hyvällä suostuisi, sillä vastauksen — sen arvasin jo edeltäkäsin. Nöyrät rukoukset eivät auttaneet, eivät peloittavat uhkaukset, ja silloin aloin vainota häntä ja hänen isäänsä. Hyökkäyksen! pienellä syrjäkadulla epäonnistuttua poistuin vielä samana yönä kaupungista ja kun muutaman viikon kuluttua uskalsin palata sinne takaisin, oli Surya Me kadonnut, ja poissa olivat Darja ja Lakhsmi'kin. Minne he olivat lähteneet? Hain heitä kiihkeästi ja vihdoin sainkin vihiä heidän olinpaikastaan. Se oli Radzim, mutta täällä tapasin heidän englantilaisten soturien lujasti suojelemina. Mitä minun näin ollen oli tehtävä? Luulin keksineeni keinon. Levitin ympäristön asujainten keskuuteen huhua, että radzimilaiset olivat syvästi loukanneet uskontoamme. He olivat muka eräänä päivänä löytäneet kyläkadulta Brahmajumalan kuvan, joka nähtävästi oli taivaasta pudonnut, ja suurella melulla sekä häpeällisten laulujen kaikuessa polttaneet sen. Näin — kun koko kylään kohdistaisin kansani vihan — toivoin varmasti kukistavan! viholliseni. Piirsin lehtiin syd'…
Keskeytin tässä Nolan, "olen nähnyt kuviot", lausuin, "ja Lakshsmi on selittänyt niitten merkityksen".
"Lakhsmiko myös kaiversi pääkallojen ympärille seitsemän tähteä?"
Vastasin myöntävästi.
"Huolella valmistamani verkko oli täten repeytynyt piloille", jatkoi Nola kertomustaan, "ja otukset toistaiseksi välttäneet surman. Kuljin epätoivoisena päämäärättä kalliota ja harkitsin uusia suunnitelmia, mutta vastaiseksi ei mikään keksimistäni miellyttänyt. Tällöin te — kesken mietteitäni — yllätitte minut, oikea Mumin Argad, joka tuhokseni oli tullut kotimaahansa, ja englantilainen lääkäri, jonka aikoja sitten olin luullut kuolleen kaukaisella vuorenulkonemalla. — Olen nyt täällä, en enää kostonhimoisena vaan nöyrästi rukoillen… rikoksiani… anteeksi. Ruumiini ja sieluni voimat ovat murtuneet, eivät kahleitten painosta, eivätkä raskaan vankeusorjuuden rasituksista. Tuimat omantunnontuskat ovat niitä juuria myöden kalvaneet, ja jo… jo on loppuni lähenemässä. En valehtele. — Eikö muotonikin todista, että sisäiset sydämen taistelut ovat raadelleet olemustani? Minä, nuoruuteni kukoistuksessa oleva mies, joka ijältäni olen tuskin neljää vuotta Mumin Argad'ia vanhempi, olen lyhyessä ajassa muuttunut raihnaaksi, ikäkuluksi vanhukseksi… Siunaan teitä kantamistani raudoista. Välillisesti niiden kautta olen minäkin saanut tiedon ainoasta, oikeasta Jumalasta, pakanoitten Vapahtajasta, minunkin Lunastajastani… Ceylon'iin lähdin ylpeänä, uhkamielisenä… tuumien perikatoa ja kuolemaa vastustajilleni. Sielunpaimenenamme täällä oli eräs valtion määräämä pappi, nimeltä S——n. Hän huomasi synkän mielialani… ja puhui minulle kristinopista. Jumalan poika, Jeesus Kristus, on tullut maailmaan syntisiä vapahtaaksensa… Kuuntelin hämmästyksen sekaisella ihmettelyllä… Ensi kerran minulle… saarnattiin ainoasta, elävästä Jumalasta… Olin sanomattomasti rikkonut, minun olisi sentähden kaduttava ja jos uskoisin… Jeesukseen, olisi minulla syntein anteeksiantamus, elämä ja autuus… Nämät kaikki olivat minulle vallan uusia asioita. Halusin kuulla enemmän ja pappi luki Raamatusta syntiinlankeemuksesta… tuhlaajapojasta… Vähitellen lämpeni sydämeni — kova ulkokuori oli sulanut — ja puhkesin valtavaan itkuun… Minäkin… oli tuhlaajapoika, joka… tarvitsin sovintoa… Tästä hetkestä oli… elämässäni tapahtunut käänne. Tekemäni pahat työt lepäsivät suunnattoman taakan tavoin hartioillani… En saanut rauhaa, ja lopuksi öitten valvomiset, päivien tuskat… raihnauttivat… ruumiini… Teitäkin vastaan… olin kovasti rikkonut… Sentähden omantuntoni… ajamana… olen kulkenut… tänne saakka. Vankilan muurit… eivät ole voineet… pidättää minua. Mikä… vast', vastaus… vastaus… teillä on annettavana… kurjalle?"
Nola vaikeni. Levottomin, rukoilevin katsein hän silmäili ympärillänsä olevia.
Tällöin Surya Me kyynelehtien tarttui hänen käteensä. "Rukoilkaa Jumalaa, että hän teitä armahtaisi. Me puolestamme olemme teille anteeksi antaneet", hän sanoi ja meihin päin kääntyen, "eikö niin?"
Nyökäytimme liikutettuina päätämme.
Nolan silmät loistivat ilosta. Onnellisesti hymyillen, kädet ristissä rinnoilla hän hiljaa laski päänsä patjalle. "Jeesus Kristus", kuulimme hänen kuiskaavan, "minä kiitän Sinua!"
Vielä pari hengenvetoa, ja Nola ei liikahtanut enää — hän oli kuollut.
Pitkä ja rasittava keskustelu oli vienyt hänen viimeisetkin voimansa.
Emmepä todellakaan olisi luulleet lopun näin pian tulevan.
Paras oli kuitenkin niinkuin oli tapahtunut. Hän oli kuollut rauhassa.
Olin aikonut tiedustella häneltä missä kaukainen vuoriluola oli, mutta nyt se oli jo liian myöhäistä.
* * * * *
Noin vuoden viivyin vielä Kalkutassa. Tämän ajan kuluessa oli appeni, vanha Darja Argad'kin kuollut. Päätimme silloin, Surya Me ja minä, ainaiseksi muuttaa Englanttiin.
Isältänsä Surya Me oli perinyt tämän omaisuuden kaikkineen. Palatsimme irtaimistoineen myimme Mumin'ille. Jo sitä ennen olin virastani jättänyt eronhakemuksen.
Samoin kuin päivä, jolloin saavuin Kalkuttaan, samoin nyt lähtöpäivämmekin oli erittäin kaunis, ja aurinko säteili hohtavan kirkkaana.
Rannalta laivalla laskiessamme viittasimme nenäliinoillamme
Harthor’ille ja Mumin Argad'ille jäähyväisiksi.
Pian olimme ulkona ulapalla, ja mannermaa alkoi vähitellen kadota näkyvistämme.
Tällöin — viimeisten rajapiirteitten häämöittäessä kaukana — pieni Darjamme heilautti vielä kerran terveisiksi nenäliinastaan ja huudahti kimeällä lapsenäänellään; "Jää hyvästi, jää hyvästi, India!"
Merkilliset tapahtumat olivat enää vain pelkkinä muistelmina.