VIIDES LUKU.
Vanki Kalkutasta. Kuka on Mumin Argad? Ihmismetsästystä. Lähdemme
Radzim'ista.
Jäin ihmetellen seisomaan, kuka oli vanki? Hän tuli lähemmäksi, vasen käsi oli peukaloton.
"Mumin Argad", huusin ja sokean raivon valtaamana syöksyin häntä kohden. Miekkani oli koholla. Yhdellä iskulla tahdoin halkaista hänen kurjan päänsä.
"Sahib, mitä aiotte", karjaisi mies.
Silmänräpäyksessä — kuin käärmeen puremana — seisahduin, kuulemani ääni oli outo.
Vangin käsi oli Mumin Argad'in, samoin hänen ulkomuotonsa, mutta katse oli suora, vilpitön, kuka oli mies? Ylimys hän ainakin oli, hindu syntyperältään, siitä ei saattanut olla epäilystä. Ihonväri oli tumma, silmät säihkyvät ja liikkeet ruhtinaan.
"Olen Mumin Argad", hän lausui, "ja Kalkutasta kotoisin".
Siis lopultakin Mumin, ei, minä en voinut uskoa sitä, ja kuitenkin — hänen katseensa ei valehdellut. Hän oli Mumin Argad, mutta ei sama, jonka olin oppinut tuntemaan — uneksuinko?
"Seitsemän ja puoli vuotta takaperin", hän kertoi, "olin kahdeksantoista ikäinen nuorukainen. Haluni hehkui silloin merelle, ja minä lähdinkin ja vasta pari viikkoa sitten palasin kotikaupunkiini Kalkuttaan pitkältä matkaltani. Paljon olin sen kestäessä kärsinyt, paljon kovaa kokenut, mutta kaikki vaivat ja vastukset olivat nyt unohtuneet. Olinhan jälleen isäini maassa. — Pienenä palleroisena olin kadottanut vanhempani, ja setäni, Darja Argad, oli ottanut minut kasvatikseen. Muistelin rakkaudella kasvatusisääni ja tämän tytärtä, Surya Me'etä, pienosta lemmikkiäni ja kuvittelin mielessäni kuinka he lämpimästi toivottaisivat minut tervetulleeksi. Jo palatsin ovella Surya Me tahi 'sisareni', joksi olin tottunut häntä kutsumaan, olisi vastassani, ja tuolla taaempana tulisivat rappusia alas setäni ja hänen jälessään Lakhsmi, 'sisareni' ijäkäs hoitajatar — kaikki sydämensä sisimmästä iloisina ja hymyssä suin… Haaveissani petyin. Palatsin ovet olivat suljetut ja luukut ikkunoilla. Asukkaat olivat sieltä poissa. Olivatko he elossa, vai oliko armoton kuolema heidät riistänyt? Kumpaakaan en tietänyt ja epätoivoisena riensin kaupungin poliisiviranomaisten luo. Mutta nämät — kun saavat kuulla nimeni, ovat röyhkeästi vastaamatta kysymyksiini ja muitta mutkitta — tutkintoa pitämättä — kohdellaan minua kuin pahinta roistoa, sidotaan ja teljetään sitten vankikoppiin. Seuraavana aamuna he raastavat minut täältä, haukkuvat konnaksi, ryöväriksi… murhaajaksi ja kymmenen sotilaan saattamana, lujissa siteissä, olen pakoitettu marssimaan Kalkutasta, kulkemaan auringon noususta pimeän tuloon, minne, kuolemaanko? Eikö lähempänä olisi hirsipuuta, eikö lähempänä armahtavaista luotia? Päivät kuluvat, yöt menevät ja minkämoiset yöt? Milloin on makuusijanani ollut vetinen maaperä, milloin kovapintainen kallio, ja yhä samoilemme maita ja metsiä, riennämme yli vuoristen kunnaitten ja poikki alavien tasankojen… Tämä kyläkö olisi päämäärämme? Ensimäinen ihminen, jonka täällä tapaan… hyökkää päälleni miekka paljastettuna… Katsokaa, vaatteeni ovat likaiset ja siekaleissa, ranteet ja nilkkani kahleitten verijuomuille lyömiä. Näin kelvottomasti on minua Kalkutassa, näin häpeällisesti matkalla pidelty. Selittäkää mikä tähän on syynä, selittäkää omakin kummallinen käy… käytök… en… e!"
Vieras oli huomannut vanhan imettäjän. Hänen ruumiinsa hätkähti suonenvedontapaisesti, "Lakhsmi", hän huudahti. Lakhsmi'kin oli tuntenut hänet ja ilosta itkien heittäytyi hänen jalkoihinsa.
Enää ei ollut epäilemistä. Vanki oli todellinen Mumin Argad, mutta kuka oli mies, joka niin kavalasti väärää nimeä käyttäen oli esiintynyt oikean kasvattipojan sijaisena?
* * * * *
Tunti oli äskeisestä vierähtänyt, ja olimme Darja Argad, Surya Me,
Mumin, Lakhsmi ja minä kokoontuneet asuntooni.
Tämä — niinkuin muutkin rakennukset — oli tehty bamburuovoista ja bamburuovon lehdistä. Se sijaitsi kylän keski-osassa.
Huoneita oli eteinen, josta eri ovia päästiin keittiöön ja neli-ikkunaiseen saliin. Peremmällä oli vieretysten kaksi isoa, kolmi-akkunaista makuusuojaa, toinen Surya Me'etä ja Lakhsmi'ta, toinen Darja Argad'ia ja minua varten.
Istuimme salissa. Huonekaluina täällä oli jonkinlaisista kietolakasveista taitavasti punottuja, selkänojoisia tuoleja, pari kunkin ikkunan ääressä, ja keskellä lattiata suurehko, pyöreä pöytä ja tämän ympärillä viisi, kuusi istuinta. Eräät sotilaistamme olivat ne kaikki Lakhsmi'n johdolla punomalla valmistaneet.
Olimme sijoittuneet pöydän viereen, Mumin Argad siivoutuneena ja uudessa, vaatevarastostani lainaamassansa puvussa. En ollut tahtonut häntä kurjassa asussaan esittää sukulaisilleen.
Ensin Darja Argad tyttärineen hyvin epäilevin silmin katselivat tulokasta, mutta pian epäilykset haihtuivat ja riemukas remu pääsi ilmoille. Surya Me'ekin vuoron perää itki ja nauroi. Niin sanomattoman ilahduttavalta tuntui hänestä, että hänen "veljensä" sittenkään ei ollut mikään "roisto".
Luonnollisesti molemmin puolin udeltiin menneitten vuosien tapahtumia, ja etenkin Mumin Argad'illa oli paljon kerrottavaa. Niin vaiherikas hänen elämänsä oli ollut.
Laiva, jolla hän oli purjehtinut Kalkutasta, oli ollut amerikkalainen. Tämä teki haaksirikon Biskayan myrskyisessä lahdessa, ja laivaväki pelastettiin viime hetkessä Espanjan rantamalle. Täältä muut vaelsivat Pyreneitten vuoriharjanteen ylitse Ranskaan, mutta Mumin otti Santander'issa pestin erääseen portugaalilaiseen höyry-alukseen. Huono oli nytkin onni, sillä laiva — tuskin satamasta päästyänsä — joutui karille ja hylkynä se oli jätettävä.
Kuukauden kuluttua Mumin Argad oli taasen meren ulappaa kyntämässä, tällä kertaa jonkun portugaalilais-afrikkalaisen kauppa-yhtiön omistamalla kuunarilla. Matkan päämääränä oli Venezuela, niin sanottiin, mutta sen sijaan poikettiinkin Afrikan länsirannikolle.
"Mikä tämmöisen matkan aiheutti, en käsittänyt". Näin kertoi nyt Mumin Argad meille kokemastaan seikkailusta. "Pian oli kuitenkin totuus koko hirmuisessa alastomuudessaan tuleva ilmi, öiseen aikaan — valoinen päivä näytti kammoksuttavan — suunnattiin laiva kapeasta lahden suusta sisään. Etäällä, ehkä kilometrin päässä, välkähteli pieni, sinervä tuli ja vielä kauvempana toinen. Näitä kohden ohjattiin kulkumme. Kun likemmäksi tulimme, sammutettiin tai itsestään sammuivat valkeat, mutta kapteenimme jatkoi siitä huolimatta purjehdusta. Oliko maalla havaittu lähestymisemme ja peljättiinkö sitä, vai miksi merkkitulet niin joutuisasti katosivat? Ajattelin tätä mielessäni, mutta arvoitusta en osannut selittää. Yhtä hämäräperäinen oli minusta pimeässä purjehtimisemme. Tunsiko päällikkömme sitäpaitsi kylliksi tarkoin ahtaan kulkureittimme? Luultavasti, sillä semmoisella varmuudella hän antoi määräyksiään. Hiljaa, kuiskaten tapahtui kaikki, ja merimiehet kulkivat ketterästi — hiipien kuin kissat — pitkin kuunarin kantta, kapusivat ylös mastoihin, sovittelivat purjeita ja liukuivat äänettöminä alas. Äkkiä rannalta, läpi synkän yön, loisti punainen bengaaliliekki, ja laivastamme vastattiin samalla tapaa. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta merimiehet kiipesivät jälleen mastoihin, ja purjeet pantiin kokoon. Seuraavassa silmänräpäyksessä he uudestaan olivat alhaalla, ankkuri laskettiin mereen, ja kuunari pysähtyi. Sen sivustalle ilmestyi pimeästä vene. Touvin pää heitettiin sinne, ja kannelle nousi kolme kiireestä kantapäähän asestettua miestä. Kapteeni ryhtyi näitten kanssa innokkaaseen ja kiihkeään keskusteluun. Mistä oli kysymys, en kuullut, mutta päivän koittaessa — kun miehet olivat lähteneet — tuotiin laivaamme kolmatta sataa neekeriä. Nämät suljettiin kahlehdittuina ruumaan, ankkuri nostettiin yö-myöhään ja pimeän selkään purjehdittiin ulos merelle.
"Elävä oli siis lasti, joka oli kuljetettavanamme. En koko päivänä ollut kapteenia tavannut, hän oli ollut maalla — kurjia kauppojansa järjestämässä, mutta nyt yöllä — miltei mielettömänä raivosta — hyökkäsin hänen eteensä, poljin jalkaa ja puistin nyrkkiä. 'En ole pestautunut häpeällisen orjakaupan palvelukseen, vaan kunniallisena miehenä kunnialliseen toimeen', karjuin hänelle, mutta roisto — nauroi. Silloin kadotin senkin vähän malttia, mitä minulla enää oli jälellä, ja yhdellä ainoalla iskulla lennätin hänet nurin kannelle.
"Olisin surmannut konnan siihen paikkaan, mutta laivamiehet riensivät hänelle avuksi, ja turhat olivat nyt ponnistukseni. Lujat kourat pitivät minua kuin ruuvipihdeissä.
"Kapteeni — kasvot suuttumuksesta tuntemattomiksi vääntyneinä — nousi kannelta pystyyn. Hänen silmänsä puhuivat niin sanomatonta vihaa, ett'ei sydämeni saattanut olla vapisematta. Luin ankaran tuomioni niistä. "Säälittelet neekereitä", hän lausui kolealla äänellä, 'hyvä, pääset heidän pariinsa. Miehet, heittäkää hänet ruumaan!'
"Nämät tottelivat, ja luukkua kiinni pantaessa olin kuulevinani kapteenin ivallisesti hohottavan.
"Jätän kuvaamatta ne lukemattomat kärsimykset, jotka lastiruumassa tulivat osaksemme. Arabiassa, orjamarkkinoilla me myytiin, mutta tällöin oli joukkomme jo huvennut likimain puoleksi. Muut meistä olivat laivassa kuolleet — ruu'an puutteesta ja huonon kohtelun vuoksi.
"Jouduin erään afrikkalaisen maa-omistajan orjaksi, mutta hänen luotaan onnistuin pian karkaamaan ja egyptiläisessä Kairossa olostin sitten onnellisena pari vuotta.
"Tämän jälkeen olen taasen seikkailuhaluisena kierrellyt maita ja meriä. Muun muassa olen ollut kullankaivajana Kaliforniassa ja vähän myöhemmin peränpitäjänä norjalaisessa valaanpyytäjälaivassa.
"Kairossa olin ansainnut itselleni sievosen omaisuuden ja vihdoin — noin puolitoista vuotta takaperin — kyllästyneenä kuljeksivaan elämääni päätin palata sanottuun kaupunkiin.
"En ollut tällä erää Kairossa kauvan oleskellut, kun — muistan vieläkin päivän kuin eilisen — näin kerran vilahdukselta entisen kapteenini, orjalaivan kirotun kuljettajan. Olin —h'in kadulla kävelemässä, ja hän ajoi yksivaljakolla huimaavaa vauhtia ohitseni.
"Olisin vaikka saattanut vannoa, että se oli hän, ja kuitenkin mies oli muuttanut ulko-asua. Hän oli puettuna hinduksi.
"Olisiko hän kansalaiseni, ajattelin, ja samalla johtui mieleeni moni pieni yksityiskohta, joihin ennemmin en ollut tullut panneeksi sen erikoisempaa huomiota. Kapteeni oli ihonväriltään — minua luonnollisesti lukuunottamatta — ollut muuta laivaväkeä tummempi, ja merimiehet keskinäisessä puhelussaan olivat useinkin kutsuneet häntä 'Nolaksi', siis hindulaisella nimellä."
Tässä — äkkinäisestä päähänpistosta — keskeytin Mumin Argadin kertomuksen. "Oliko Nola-kapteeninne", kysyin häneltä, "ruumiiltaan jotakuinkin teidän kokoisenne?"
— Oli kyllä, vastasi Mumin. — Sitäpaitsi hän muutenkin ulkomuodoltaan lienee minua suuresti muistuttanut, jopa siinä määrässä, että meitä olisi voinut luulla kaksoisveljeksiksi. Näin ainakin merimiehet sanoivat.
— Oliko hänellä vasemmassa kädessä peukaloa? jatkoin tiedusteluani.
— Peukaloa, oli… utta… odottakaa… kun hän Kairossa kiidätti sivuitseni, hiveli hän vasemmalla kädellä leukaansa, ja kädessä… siinä ei todellakaan ol'… ei ollut peukaloa.
— Oletteko varma asiastanne?
— Olen.
— Tunsiko hän kotoisia olojanne?
— En luule, mutta laivaan jäi minulta, paitsi merimies-arkkua ja siinä olevia vaatteita, päiväkirja, jossa oli tarkat tiedot sukulaisuussuhteistani. Nola on ehkä löytänyt kirjan takin taskusta, arkun pohjalta ja lukenut sen.
— Tiedättekö hänen olinpaikkansa?
— Minäkö? Enpä toki. Ennenkuin saatoin arvatakkaan, hän Kairossa katosi näkyvistäni katukulmauksen taa, ja turhaan hain häntä kautta kaupungin. Minne hän oli lähtenyt, siitä minulla ei ollut aavistustakaan. Oli kuitenkin ikäänkuin joku sisällinen ääni olisi kehoittanut minua matkustamaan syntymämaahani. Viholliseni äkkinäinen ilmestyminen oli riistänyt rauhan rinnastani, ja sentähden en enää viihtynyt Kairossa. Olisin vaikka tuossa tuokiossa jättänyt sen, mutta kauppatoimet estivät, ja vasta viikkojen kuluttua olin tilaisuudessa toteuttamaan tuumani. Olen nyt täällä… mutta… mitä tarkoittavat kyselynne?
Kerroin hänelle perinpohjaisesti kaikki viimeaikaiset tapahtumat, erityisesti samalla mainiten, mitä Surya Me oli Vale-Mumin'ista ja tämän konnantöistä puhunut.
* * * * *
Kun Mumin Argad oli kuullut kertomukseni, nousi hän hitaasti tuoliltaan, käveli pari kertaa edestakaisin lattiata ja sitten sanaakaan puhumatta — istahti uudelleen.
Katselin kummastellen Mumin'ia. Noinko tyynesti ja kylmäkiskoisen välinpitämättömästi hän kokemistaan kärsimyksistä huolimatta vastaanotti vakavan kuvaukseni?
Ei, sitä hän ei tehnyt. Hiljainen tyyneys oli vain näennäistä ja ennusti sitä rajumpaa myrskyä. Hänen silmänsä säihkyivät tulisesti, rinta nousi aalloten, otsasuonet pullistuivat, ja äkkiä hän ponnahti pystyyn, potkaisi tuolin nurin ja syöksyi vihurina ulos.
Seurasin häntä, mutta tuolla hän jo juoksee kaukana kadulla, tempaa vastaantulevalla sotilaalta kaikki tämän varustukset, pistoolin, miekan ja ampuma-aineet. Silmänräpäyksessä hän on suorittanut anastuksensa, ja sotilas jää hämmästyksissään töllistellen seisomaan.
Edempänä on kolme upseeria. He aikovat pidättää Mumin Argad'in ja asettuvat hänen tielleen, mutta kehoitan viittauksella heidän väistymään ja kun likemmäksi olen ehtinyt, pyydän heidän joutumaan mukaani.
He tottelevat, joskin kummastellen. Sotilaskin on toipunut hämmästyksestään ja kiitää kintereillämme.
Pian olemme metsässä. Mumin Argad yhä juoksee edellämme, mutta niin nopsan tulinen on hänen rientonsa, että askel askeleelta alamme hänestä vähitellen jäädä. Nyt hän jo katoaakin vuorisen kunnaan taakse.
Noin tunnin kuluttua näemme hänet jälleen. Odottamatta hän kallioiselta penkereeltä hypähtää luoksemme. "Orjalaivan kapteeni ja Vale-Mumin", hän huudahtaa, "ovat luullakseni sama henkilö. Tosin en ol'… Katsokaa… kat… so… kaa, tuolla — korkealla kukkulalla — hän on, hiipii ison kiven suojaan. Tunnen hänet, se on Nola, se on orjalaivan entinen kuljettaja."
Minäkin olin huomannut miehen, minäkin olin tuntenut hänet, mutta en
Nola'ksi, vaan Vale-Argad'iksi, verivihollisekseni, rakkaan Surya
Me'eni ja ijäkkään Darjan peljätyksi vainoojaksi.
Sanomaton raivo valtasi minut, ja välittämänä siitä josko muut tulivat perässä tahi ei, kapusin kiireesti vuorta ylös. Kädet ja polveni löivät verille ja vaatteeni repeytyivät terävissä kallionsärmissä, mutta minulla ei ollut aikaa ja halua semmoisista pikkuseikoista huolehtia.
Koko ajojoukostamme oli Mumin ainoa, joka pysyi rinnallani, toiset minne lienevätkään jääneet? Yhteinen vihan-esineemme kiihoitti meitä ponnistuksissamme äärimäisyyksiin.
Ennen pitkää olimme kiven kohdalla, jonka sivustaa olimme nähneet
"Nolan" hiipivän. Enää hän ei ollut siellä.
Kiersimme kiven ja kiipesimme vähäisen ylemmäksi. Pysähdyimme täällä leveälle paadelle ja silmäilimme ympärillemme.
Vihdoinkin oli vaivamme palkittu. Suoraan sivullepäin, noin sataviisikymmentä askelta meistä, oli kalliossa pari kolme metriä leveä railo ja heti tämän toisella puolella pieni vuoripolku. Nola asteli polkua ylöspäin.
Nyt ihmismetsästyksemme muuttui äskeistäkin hurjemmaksi, mutta emme olleet ehtineet edes paadelta alas, kun Nolakin puolestaan havaitsi meidät.
Olimme miehelle vanhat tutut, sen sanoi meille jo hänen ensimäinen liikkeensä. Salaman nopeudella hän kyykistyi ja lähti voimiensa tiestä pakosalle. Tuossa tuokiossa olimme mekin railon partaalla. Mumin Argad oli yhdellä hyppäyksellä ylitse. Minun jalkani lipesi ja olisin pudonnut kymmeniä metriä syvään kuiluun, mutta, viime hetkessä sain kiinni halkeaman reunasta.
Kun pääsin ylös, oli Nola seisahtunut. Pilkallisesti ja voitonvarmasti hymyillen hän tempasi pyssyn olaltaan, tähtäsi kylmäverisesti ja ampui — ampui kolme neljä laukausta perätysten. Niistä yksi lensi suhahtaen korvieni ohitse ja toinen sattui hartioihini. Purin tuskasta ja kiukusta hampaitani, mutta olipa toveriinikin luoti osunut. Hänen oikea poskipäänsä oli yltä päältä verissä.
Haavamme eivät kuitenkaan olleet mitenkään vaarallista laatua, eivätkä sanottavasti estäneet liikkeitämmekään. Ne — niinkuin jälestäpäin tutkiessamme huomasimmekin — olivatkin vain vähäpätöisiä lihanaarmuja.
Nolan yritys oli siis täydellisesti epäonnistunut, ja aikaa hänellä ei enää ollut asettaan uudestaan ladata.
Omaksi turmioksensa hän näin ollen oli pyssyyn luottanut. Toivottomana hän heittikin sen käsistään ja turvautui toistamiseen juoksutaitoonsa.
Mumin Argad tarttui silloin vuorostansa ampuma-aseeseensa ja hyvällä menestyksellä, Nola jatkoi kulkuansa pahasti liikaten. Vasen jalka oli haavoittunut.
Äkkiä vihollisemme kompastui ja kaatui.
Nyt yllätin hänet, mutta vieläkään hän ei antautunut, ja sylitysten, rajussa painissa vyöryimme pitkin kalliota.
Mumin kiirehti avukseni, ja yksissä voimin lannistimme konnan, mutta vasta niin kiivaan ja ankaran taistelun jälkeen, että sen loputtua kykenimme väsymyksestä tuskin jäsentäkään hievahtamaan. Raskaasti ja vaivaloisesti hengittäen makasimmekin sentähden maassa, mutta yhtä uupunut oli vastustajammekin. Kädet omaan pyssynkantimeensa kytkettyinä Nola loikoi vieressämme.
"Olette voittaneet", hän mutisi hampaittensa välistä, "muukalainen koira on purrut, ja hindu on avustanut kilpakosijaansa."
Vaalenin, olisiko Mumin Argad tullut Surya Me'etä vaatiaksensa?
Levottomuuteni oli aiheeton.
— Valehtelet, roisto, sanoi Mumin — olen naimisissa.
— Naimisissa, huudahdin kummastuneena — ette ole siitä ennemmin maininneet.
— En ole. Vaimoni on egyptiläinen.
— Asuu Kairossa?
— Asuu.
Tähän lyhyt puhelumme keskeytyi, sillä seuralaisemme — joskin myöhästyneinä — saapuivat paikalle.
Selitin heille muutamin sanoin syyn tuliseen ajoomme, ja tuokion vielä levähdettyämme päätimme palata Radzim'iin, mutta emme olleet vankinemme edes vuoren juurella, kun jo valtava pimeys kattoi seudun. Yö oli joutunut.
Eteenpäin ei ollut ajattelemistakaan. Kokosimme sentähden äkkipäätä lehtiä ja puita. Näistä teimme pian rovion ja täten valmistetun nuotiotulen ääressä valvoimme keskustellen ja tarinoiden.
Toisinaan näkyi pimeästä kiiluva silmäpari ja kuului hiljaisia, hiipiviä askeleita. Siellä verenhimoinen tiikeri läheni valkeatamme. Äänettöminä tartuimme aseisiin, mutta askeleet etenivät, silmät katosivat, ja helpoituksen huokaus nousi rinnastamme. Uhkaava vaara oli silmänräpäykseksi torjuttu.
Toisinaan taasen kalliot kumahtelivat ja metsät raikuivat peto-eläinten kaameasta karjunnasta. Kylmät väreet kulkivat silloin pitkin selkäpiitämme, mutta Nola — mitä liikuttivat häntä pedot, mitä yön kauhut? Mennyttä miestä hän oli joka tapauksessa. Nojaten palmupuun runkoon hän puoleksi istuvassa asennossa uinaili rauhallisena.
* * * * *
Yö oli ajan vuolaaseen virtaan vaipunut, samoin päivä ja useampikin. Likimain kokonainen viikko olikin äskeisestä vierähtänyt. Tällöin eräänä aamuna tuli joukollemme kiireellinen lähtökäsky Kalkutasta.
Suurella hopulla laittauduttiin matkakuntoon. Tavarat — mitä vietävää oli — säälittiin kokoon, aseet tarkastettiin ja puhdistettiin. Yli kaiken kaikuivat upseerien kovaääniset komentosanat ja signalistin kirkkaan puhtaat puhallukset.
Iltapuoleen oli kylämme jo asujamitta, pitkä matkamme kohden
Ganges-virran suuhaaroja oli alkanut.
Surya Me'elleni ja hänen ijäkkäälle isälleen olin hankkinut tilapäisesti tehdyt kantotuolit. Nola'a kuljettivat sotilaat vangittuna mukanaan.
Vanha Laksmi ja Mumin Argad kävelivät rinnallani, edellinen — ikäänkuin jotakin odotellen — tuon tuostakin silmäillen taaksemme.
Ehtoohämärässä — olimme silloin vaeltaneet noin kolme penikulmaa — pysähdyimme alavalle kunnaalle, sinne yöpyäksemme.
Tällöin Lakhsmi odottamatta nyhjäsi kyynäspäähäni. "Sahib, katsokaa", hän lausui ja voitonriemuisena lisäten, "enkö sitä sanonut?"
Noudatin kehoitusta. Kaukana takanamme oli taivas yhtenä tulimerenä, ja sankat savupatsaat kohosivat ylä-ilmoille.
Oliko se Radzim, joka siellä paloi? Minä luulen niin, Lakhsmi oli ollut oikeassa.