NELJÄS LUKU.
Kuukausien kuluttua. Sisämaassa. Uusia seikkailuja.
Kuukausia oli ylläkerrotuista tapahtumista vierähtänyt, ja olin jo pitkän ajan ollut toiminta-alueellani Radzimissa. Tänne oli Darja Argad'kin tyttärinensä ja vanhan Lakhsmi-imettäjän kanssa seurannut minua. Surya Me olikin jo täydellisesti terve.
Mumin Argad'ista emme olleet kuulleet mitään, vielä vähemmin nähneet häntä, joten näytti miltei siltä kuin hän olisi unohtanut meidät tahi kesken luopunut kostonhimoisista hankkeistaan. Emme kumpaakaan pitäneet luultavana ja levottomuudella odotimme hetkellisen välirauhan päättymistä. Mumin'ia eksyttääkseen Surya Me olikin isänsä ja Lakhsmi'n seurassa jättänyt Kalkutan ja tullut Radzim'iin.
Omasta puolestani muistelin tuon tuostakin sanomattomalla kauhulla kokemiani kovia kohtaloita. Siksi järisyttävästi oli koko olentooni vaikuttanut hirmuinen, kallionulkonemalla viettämäni aika. Vieläkin kylmät väreet kulkivat toisinaan pitkin selkäpiitäni, kun mieleeni johtuivat vuoriluolasta matelevat käärmeet, korkea, epätoivoinen hyppyni ja vaikea taisteluni aaltojen parissa. Ainoana valokohtana oli Surya Me'en rakkaus, mutta sentähden olisinkin ollut valmis vaikka kaikki toistamiseen kärsimään.
Darja Argad oli vähäsen vanhentunut, ja tukkakin käynyt miltei lumivalkoiseksi. Viime-aikaiset tapaukset ja etenkin alituinen huolehtiminen tyttärensä hengestä olivat häneen, isä-parkaan vaikuttaneet.
Surya Me'ekin oli huomannut tämän, ja liikuttavaa oli nähdä hänen itseuhrautuvaista lapsenrakkauttaan. Oman pelkonsa unohtaen hän aina isänsä läsnä-ollessa tekeytyi reippaan iloiseksi, hyväili hellästi vanhuksen poskia ja puhui lohdutellen. Turhaa oli isän, hän sanoi, hänen puolestaan peljätä. Ei Mumin enää uskaltaisi tulla, ja niin vakuuttavan varmana hän haasteli, että Darja joka kerta rauhoittui, mutta yhtä säännöllisesti — heti kun isä oli poistunut huoneesta — tunkivat pidätetyt kyyneleet Surya Me'en silmistä, ja keinotekoinen rattoisuus oli kokonansa kadonnut. Mikä aiheutti tämän? Lakhsmi'lle hän avomielisesti tunnusti syyn. Hän pelkäsi Mumin Argad'ia — siitä kyyneleet — mutta hän tahtoi vanhalta isältään, jolla jo oli yllin kyllin ollut huolia, salata levottomuutensa. Sentähden hän hänen saapuvilla ollessaan teeskenteli iloisuutta. — Olipa hän peloissaan minunkin puolestani, mutta lupasin olla varovainen ja — mikäli mahdollista — aina kulkea asestettuna. Se häntä hiukan tyynnyttikin. Olinhan nuori ja voimakas. Lakhsmi'lle taasen tuskin edes Mumin Argad tekisi pahaa, sillä miksi hän häntä vihaisikaan.
* * * * *
Radzim on pieni, metsäisellä vuorimaalla oleva kylä. Se sijaitsi joku kymmenkunta penikulmaa pohjoiseen päin Ganges-virran keskijuoksusta, ja rykmenttini — niinkuin jo aikaisemmin olen maininnut — oli tänne sijoitettu. Pelättiin, näet, rauhattomuuksia näillä seuduin. Vuodentulo oli ollut huononpuoleinen, ja huhujen mukaan oli ollut liikkeellä kapinan-yllyttäjiä. Mitä perää näissä huhuissa oli, ei tiedetty, mutta varmuuden vuoksi oli kuitenkin asetettu sotilasjoukko kansaa valvomaan. Kaikkiansa sotilaat olivatkin jo olleet Radzim'issa yhdettätoista kuukautta, mutta ainakaan toistaiseksi ympäristön väestö ei ollut osoittanut merkkiäkään kapinallisesta mieli-alasta.
Paitsi tointani rykmenttilääkärinä oli minulla täällä muutakin tehtävää. Kun India on hyvin taajaan ja väkirikkaasti asuttua, sattuu useinkin, että huono vuodensato tuo mukanansa ankaria tauteja, ja etenkin kammoksuttu on tavallisesti lukemattomia uhreja vaativa rutto. Sairaloisuutta oli nytkin — luonnollisena seurauksena riittävän ja kylliksi ravitsevan ruu'an puutteesta — peljättävä nälänhädän uhkaamalla seudulla. Näin ollen oli minun heti lähetettävä Kalkuttaan tieto, jos missään huomaisin alkua vaarallisimman taudin, ruton puhkeamiseen, jotta ajoissa ehdittäisiin ryhtyä ankariin ja tarmokkaisiin varokeinoihin sen levenemisen estämiseksi.
Poissa-oloni aikana oli Radzim'issa toiminut sijaisenani eräs ammattitoveri Kalkutasta, mutta nyt hän oli jo matkustanut takaisin. Toistaiseksi oli yleinen terveydentilakin ollut jotakuinkin hyvä. Minulla — samoinkuin edeltäjällänikin — oli siis runsaasti joutilasta aikaa, ja käyttäen tilaisuutta hyväkseni samoilinkin välistä tuntikausia Radzim’in ympäristössä.
Tutustumista se ansaitsikin, sillä minne vain katseeni loin, oli kaikkialla hurmaavan kaunista, itämaista luontoa. Jopa suurenmoisessa mahtavuudessaan en ennen ollut sille vertoja tavannut. Lukemattomat mäet ja kunnaat, korkeat vuoret ja mitä ihanimmat laaksot vaihtelivat alituisesti keskenänsä. Näissä laaksoissa ja alaisemmilla paikoilla oli mitä rikkain, silmiä häikäisevin kasvullisuus, oli palmuja, lehtipuita, monen monikierteisiä köynnöskasveja ja tuhannen tuhansia, väriloisteisia, mitä erilaatuisempia kukkia. Rikas oli eläinmaailmakin. Etenkin lintuja ja matelijoita näki miltei joka askeleella. Oli siellä täällä apinoitakin, mutta niitten seurasta en pitänyt. Kimeällä kirkunallaan ne häiritsivät luonnon tuomaa tunnelmaa. Toista toki oli katsella komeata, upeassa puvussaan ylpeilevää riikinkukkoa tahi pitkäpyrstöistä, leveäsiipistä arguslintua. Juoksipa toisinansa metsästä esiin gasellikin tahi huomasin tulostani peljästyneen, kiireisesti pakenevan antiloopin. Ylempänä vuorilla kasvullisuus oli köyhempää ja samoin eläimistö, ei ollut enää palmuja, eikä köynnöskasveja, ei apinoita, eikä suurta, loistoväristä lintupaljoutta. Kadonneet olivat useimmat matelijalajeistakin. Sen sijaan saatoin nähdä korkealla ilmassa liitelevän kotkan tahi kuulla kaukaa kallioilta peto-eläinten kammottavaa karjuntaa ja minne kuljin, oli vuorten rinteillä kauniita, sypressiä muistuttavia havupuita. Vaihtelua toivat nekin, ja korkeilta, paikka paikoin ihan puuttomilta kallioilta oli mitä laajin ja ihanin näkö-ala, näkyi alempana olevia laaksoja ja kukkuloita ja monia vilkaskulkuisia jokia. Tuollakin, etäällä etelässä, juoksee Dshiu, eräs Ganges-virran sivuhaaroja. Eivätpä olleet luonnossa olevaa romantillisuutta lisäämättä taajassa olevat hindulaiskylätkään. Asumukset niissä olivat bamburuo'osta tahi savesta tehtyjä, ja oli kyliä sekä laaksoissa että havupuupeittoisilla kallioilla. Olipa niitä ihan Radzim’inkin läheisyydessä pari kolme. Radzim sijaitsi syvänteisessä, alavarinteisessä laaksossa.
Kävelyretkilläni minulla oli aina säännöllisesti mukana kaksipiippuinen, takaaladattava kivääri, ja vyölläni oli mainio, käyräteräinen Damaskon miekka. Olin perinyt sen isältäni ja hän isältään ja tämä taasen esivanhemmiltaan, joten se jo monet polvet oli ollut suvussamme. Kertomuksien mukaan se oli joutunut haltuumme Granadan valloituksessa v. 1492, johon eräs esi-isistäni oli ottanut osaa.
[Granada oli maurilaisten viimeinen turvapaikka Espanjassa. Kristittyjen onnistui lannistaa se vasta verisen ja ankaran taistelun jälkeen. Täällä sukulaisenikin, joka Englannista saakka oli vapaa-ehtoisena kiirehtynyt "uskonsotaan", kiivaassa taistelun tuoksinassa tuli mainitsemani damaskolaismiekan omistajaksi.]
Paitsi miekkaa oli vyölläni tarkkaluotinen revolveri. En, näet, sanottavasti luottanut kansaan, joten katsoin viisaimmaksi olla lujasti asestettuna. Saattoihan tyynen ulkokuoren alla piillä verinen vimma, joka hetkellä milloin tahansa puhkeisi. Sitäpaitsi olin Surya Me'elle tehnyt lupaukseni. Sekin siis velvoitti varustautumaan.
Vaellusmatkoillani olin tavallisesti yksin. Toverini — rykmentissä olevat upseerit — varoittivat minua kyllä tästä, mutta minulla oli menettelyyni omat syyni, enkä sentähden ottanut heidän neuvojansa noudattaakseni.
Salainen aavistus sanoi minulle, että Mumin Argad jo oli saanut vihiä olinpaikastamme ja ehkä seurannut perässämme aina Radzim'in seuduille saakka. Näin ollen hän luultavasti oleskeli jossakin kylämme läheisyydessä, mutta missä, se oli vakoiltava selville. Jos sitäpaitsi hän toistaiseksi ei ollutkaan saapunut, oli kuitenkin vastaisen varalle hyödyllistä oppia likiseutuja lähemmin tuntemaan.
Mumin Argad oli erittäin vaarallinen mies. Siihen kokemukseen olin tullut, ja kyläämme hän varmaan koettaisi lähestyä käärmemäisellä kavaluudella ja karttaen kaikkia sen asukkaita. Viekkaudella hän siis oli vangittava, ja jotta tiedusteluretkilläni herättäisin niin vähän huomiota kuin mahdollista, oli minun vältettävä seuraa. Tämä oli mielipiteeni. Yksin ollen olisin kyllä turvattomampi äkkirynnäkön sattuessa, mutta se ei pelottanut. Rakastamaani Surya Me’etä varjellakseni olisin antautunut vaikka suurempiinkin vaaroihin. Ainoastansa häntä suojellakseni minä nyt "ihailinkin" Indian luontoa. Eipä se muuten valtavassa tenhovoimassaankaan olisi ollut kyllin "voimakas" ajamaan minua kylästä, ei niin kauvan, kuin Surya Me'eni siellä oli ja eli.
* * * * *
Eräänä päivänä olin taasen tavanmukaisilla vakoilumatkoillani ja pitkän ajan olin jo kierrellyt maita ristiin ja rastiin, mutta mitään erikoisempaa en ollut havainnut. Ainoa, mikä minua oudoksutti, oli se, että asukkaitten katseessa olin näkevinä salaista uhkaa. Erehdyinkö? Mahdollisesti, mutta joka tapauksessa päätin olla entistä varovaisempi.
Yht'äkkiä — olin juuri tullut synkkään metsään — olin jostakin kuulevinani hiljaista kahinaa. Milteipä olisin saattanut vannoa, että joku hiipivin askelin kuljeksi likitienoilla.
Katselin tarkkaan ympärilleni. Oikealla ja vasemmalla kasvoi suuria, jättimäisiä palmuja, samoin myös takanani, mutta suoraan edessäni — ehkä noin viiden kuuden sylen päässä oli taajaa lehdikköä. Siellä — pettivätkö silmäni — pisti lehtien lomitse esiin puukkoa pitelevä, peukaloton käsi.
Käsi liikkui, veitsi liikkui, ja silmänräpäyksessä olivat molemmat kadonneet.
"Mumin Argad", mumisin hampailleni lomasta ja salaman nopeudella heittäydyin pitkälleni.
Nelinkontin, miekka huotrasta vedettynä ja lyöntiin valmiina, lähestyin varovaisesti paikkaa, mutta kun sinne saavuin, en ketään nähnyt.
Turhaan hain vihollistani edempääkin. Oli ihan kuin maa olisi hänet niellyt.
Merkkiä jättämättä hän ei kuitenkaan ollut kadonnut. Tuolla, eräällä lehdellä, on — veitsen piirto, samoin myös tuolla… tuolla. Tarkastelin lehtiä lähemmin. Niissä oli kaikissa selvä sydämen kuva ja sen yläpuolella — risti.
Mikähän oli niiden tarkoituksena? Eipä luulisi, että aika mies turhanpäiten semmoisella työllä huvitteleisi. Kummastustani lisäsi vielä se, että toimessa näkyi noudatetun huolellista järjestystä ja puukkoa käytetyn tavattomalla — voipa sanoa — väsymättömällä uutteruudella. Laajassa, koko kylän ympäröivässä — kolmikulmion muotoisessa linjassa oli puihin ja lehtiin leikelty sydämiä ja ristejä. Kulmapisteiksi oli valittu kolme korkeata palmua ja kuhunkin niistä oli taitavalla kädellä kaiverrettu ihmisen pääkallo.
Selittämättömältä arvoitukselta tuntui kaikki. Siitä vain olin varma, että joku vaara — entisiä suurempi ja hirmuisempi — uhkasi meitä, Surya Me'etä, Darja Argad'ia ja minua, ehkä Lakhsmi'takin ja koko kylän asujamistoa.
Lakhsmi, joka elinaikansa lienee ollut maansa lapsien parissa, hän mahdollisesti voisi selittää minulle pulmallisen kysymyksen. Itse olin siihen kykenemätön, ja läpi metsien, yli vuoristen kunnaitten riensin juoksujalassa — joutuin Lakhsmi'ta tavatakseni.
Kuvasin hänelle juurta jaksain havaitsemani piirrot, ja hän — ensi kerran huomasin vanhuksen vapisevan silminnähtävästä pelosta — tarttui äkkinäisellä liikkeellä käsivarteeni. "Tulkaa, Sahib", hän kuiskasi värisevin huulin, "tulkaa, hetket ovat kalliit", ja tulisella kiireellä me kuljimme tulemani tien takaisin ja suuntasimme askeleemme palmujen luo.
Täällä Lakhsmi piirsi seitsemän tähteä kunkin pääkallon ympärille ja sitten hän rauhallisena — ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut — astui uudestaan kylää kohden. Olikohan vaara jo ohitse? Ottaen Lakhsmi'a kädestä kysyin häneltä syytä hänen selittämättömään käytökseensä. Mikä merkitys oli sydämillä ja risteillä, mikä kolmikulmion muodolla ja palmuissa olevilla pääkalloilla, ja minkätähden hän sanottuihin puihin oli juuri tähtiä kaivertanut?
"Tähdet", hän vastasi, "julistavat sovintoa, anteeksiantoa ja rauhaa. Pääkallo ja risti sitävastoin puhuvat kuoleman kolkkoa kieltä, mutta muutakin kertoo risti. Se kehoittaa meitä toivomaan, ja nyt tähdet ovat tuoneet meille toivon täyttämyksen. Kylämme asujamineen, kaikkineen oli tuomittu menneeksi, ja vielä kolme auringon laskua, niin pääkallojen ympärille olisi ilmestynyt seitsemän synkkää, viiruista ristiä. Silloin kukaan meistä ei enää olisi ollut turvassa. Vaikka olisimme yrittäneet paeta satojenkin penikulmien päähän, sinnekin väsymättömät salamurhaajat olisivat seuranneet askeleitamme, ja — enpä uskalla ajatella kohtaloa, mikä lopuksi olisi tullut osaksemme. Nyt olemme pelastetut, mutta kuitenkin — jättäkäämme Radzim. Se on poltettava sovitus- ja puhdistusuhrina. Sitä vaatii kansani, jonka sukua minäkin olen, ja jonka veri virtaa minunkin suonissani."
Näin jutusti vanhus. Mumin Argad — niin hän arveli — oli ollut juonineen alku-asukkaita yllyttämässä. Luultavasti hän oli heille uskottanut, että me jollakin tavalla olimme raskaasti solvaisseet heidän uskonnollisia tunteitaan. "Tätä todistaa", lausui Lakhsmi, "kolmikulmion muoto, sillä käytettynä niinkuin nyt — se meillä hinduilla merkitsee uskontomme loukkaamista ja huutaa veristä kostoa. Jokainen maan lapsi, joka kuviot on nähnyt, on velallisella velvollisuudella pakoitettu tarttumaan aseisiin. Siihen sitoo heitä sydämen, 'elämän' valtikan yläpuolella oleva risti. Ainoa mitä he odottavat, ainoa mikä heitä pidättää, on se, että vielä ei ole viimeistä, järkähtämätöntä käskyä annettu hyökkäykseen. Seitsenristilöitä ei ole pääkallojen ympärillä, ja niin kauvan ei kellään heistä ole oikeutta ahdistaa meitä. Sentähden lehtilöissä ja puissa oleva risti on myös toivon tunnuksena. Kolmen päivän kuluttua olisi oloissa tapahtunut arveluttava käänne, ja — maailman ääret eivät olisi auttaneet… Tähdet ovat poistaneet aiheen sammumattomaan vihaan, hyvittäneet — tekemättömän rikoksen, eikä kukaan, eipä edes Mumin Argad, rohkene enää syyttää meitä uskontonsa häpäisemisestä. Se luettaisiin Korkeimman pilkkaamiseksi, ja syyllinen rangaistaisiin kuolemalla. Mutta Radzim’ia, jossa asumme, kansani uskonnollisen käsityksensä mukaan pitää vieläkin saastutettuna, ja siksi se on — mielten katkeruuden välttämiseksi — tulella hävitettävä. En ole mikään pakana, älkää luulko sitä! Uskon Kristukseen ja Hänessä tarjottuun lunastukseen. Kuitenkin ymmärrän panna kansanikin, veriheimolaisteni hengellisille tunteille arvoa ja minä tiedän, että tulinen vimma on syntyvä, jos piammiten emme jätä kylää heidän kostollensa alttiiksi. Katsokaa, Sahib, olemme jo saapuneet Radzim’iin. Mikäli olen kuullut, ovat sotilaamme näille seuduille tultuansa itse rakentaneet ja nimittäneet sen. Koko kylän muodostaa vain noin satakunta asumusta, ja kapeat, huonosti tasoitetut kadut jakavat sen eri kortteleihin. Rakennusten seinät ja ovet ovat tehdyt bamburuovoista, samoin myös yöksi suljettavat akkunaluukut. Ikkunalaseja ei ole… Katot ovat nekin vain yksinkertaisilla bambulehdillä peitetyt… Todellakaan uhraus ei olisi suuri, jos Radzim'ista matkustaisimmekin, vai mitä päättelette, Sahib?"
"Eipä olisi", nimesin vastaukseksi vanhan imettäjän sanoihin, mutta enempää en ehtinyt puhua, sillä kylässämme tavaton näky herätti huomiota. Erästä poikkikatua tuotiin sinne vahvasti kahlehdittua miestä.