KOLMAS LUKU.
Taistelua kovassa aallokossa. Uudelleen Kalkutassa. Hämmästyttäviä asioita. Sairasvuoteen ääressä. Surya Me rakastaa.
Putosin suoraan suuren aallon harjalle, vesi räiskähti korkealle, ja katosin nuolena vedenpinnan alle. Vaivuin syvälle, mutta verrattain helposti pääsin kuitenkin jälleen pinnalle. Sitten olikin jo leikki kaukana.
Nuorena poikasena olin viettänyt kesän Ajacciossa, Korsikassa. Täällä erään italialaisen merimiehen johdolla sain huolellista opastusta uimataidossa ja vähän myöhemmin — muistaakseni noin parin vuoden kuluttua — kävin erityistä uimakoulua Brightonissa, kotiseudullani.
Olin siis hyvä, jopa toisten sanojen mukaan erinomainenkin uimari ja usein olin jo ollut tilaisuudessa kokemaan voimiani. Niinpä kerrankin olin Kanaalissa, Ryde'n edustalla, uinut kuudetta kilometriä pitkän matkan ja silloinkin jotensakin tuulisella säällä.
Toinen oli nyt kuitenkin asemani. Meri puskui väkivaltaisen rajuna, ja jokainen aalto oli niellä minut leveänä ammottavaan syliinsä tahi lyödä kovaa kallioista seinää vastaan. Olinkin sitä liiaksi likellä, mutta minne uisin? Kaikkialla ranta näytti pääsemättömän jyrkältä, ja vihaisina tyrskyt huuhtoivat sen sivuja.
Yritin pyrkiä ulommaksi, mutta eteneminen meressä ei ollut niinkään helppoa. Kerta kerran perästä aallot kuljettivat minut uudelleen kalliorantaa kohden.
Sukeltamalla ehkä kuitenkin pääsisin edemmäksi uhkaavasta kiviseinästä. Päätin koettaa. Keino näyttikin tepsivän. Kun nousin jälleen vedenpinnalle, olin jo muutama syli kauvempana rannasta.
Tein vielä pari samantapaista sukellusta ja silloin olin jo kylliksi etäällä tyrskyisestä rantamasta, missä lisäksi myrskyn synnyttämä virta oli ollut uintiani hankaluuttamassa. Ulommaksi ranta-äyräitä ei virta ulotu, ja aallotkin ovat tasaisempia. Vaikeuksitta saatoinkin nyt edetä.
Vaatteeni olivat kuitenkin esteeksi. Ne olivat läpimärjät ja tuntuivat lyijyraskailta. Pitkälle en niissä jaksaisi. Vettä polkien riisuin takin ja liivin päältäni. Sitten irroitin kauluksen ja kravatin, mutta paita ei ottanut lähteäksensä. Silloin repäisin sen väkivaltaisesti halki ja heitin kappaleet mereen. Vielä olivat kengät ja sukat riisumatta ja samoin housut. Sukeltaen hetkiseksi veden alle irroitin kengät ja kierin sukat jaloistani. Sitten heittäydyin seljälleni ja hiljalleen uiden eteenpäin annoin housujen solua itsestään mereen.
Nyt olin siis vapaa vaatteistani ja silmänräpäykseksi hengähdin kootakseni voimiani. Niitä tulisinkin luultavasti tarvitsemaan, sillä missään en vieläkään nähnyt rantaa niin loivaa, että olisin voinut ylös nousta.
Suuntasin katseeni myös ulapalle. Samalla huomasin taivaanrannalta kohoavan pienen, valkoisen purjeen. Se kasvoi kasvamistaan, ja jo eroitin laivankin. Iso, kolmimastoinen höyry-alus siellä kiidätteli aallokossa. Suunnastaan päättäen se noin puolen kilometrin päässä tulisi sivuuttamaan kalliot. Sinnepäin oli minun siis uitava ja kiireimmän kaupalla. Ehkä minut huomattaisiin laivasta?
Käännyin vatsalleni ja rintauintia edeten olin milloin laineiden harjalla, milloin niitten syvänteisissä laaksoissa, mutta nytpä vasta ponnistusta vaadittiin. Tuuli, näet, oli ihan vastainen, ja aallot olivat yltymässä. Monta kertaa olinkin sen johdosta kadottamaisillani toivoni. "Jaksaisinko perille ja ehtisinkö sinne ajoissa", siinä ajatukset, jotka salaman nopeudella kiertelivät aivoissani.
Epätoivo antoi voimia, ja lopuksi pääsin kuin pääsinkin päämäärääni, mutta uuvuksissa olin myös niin sanomattomasti, että tuskin kykenin jäsentäkään liikuttamaan. Kunpa edes hetkisen vielä voisin pysytteleidä veden pinnalla. Laiva olikin jo aivan lähellä, ja huomiota herättääkseni koetin huutaa. Jo tunnen viimeistenkin voimieni katoavan ja puoleksi tiedottomana taistelen aaltoja vastaan. Kiire on siis tarpeen.
Onneksi merimiehet kuulevat huutoni ja nyt he näkevät minut. Joutuisasti he juoksevat kannella, kapteeni komentaa, touvit vinkuvat ja vene lasketaan mereen. Kymmenkunta merimiestä astuu siihen, istuvat tuhdoille, lykkäävät airot veteen ja soutavat, soutavat lujaa. Mutta aallot ovat suuret, myrskyn puuskat vinhat, ja heikko vene kiikkuu arveluttavasti laineilla. Meripojat eivät kuitenkaan pelkää. Ijäkäs, harmaatukkainen, harmaapartainen vanhus on peräsintä hoitamassa ja teräväkatseisena hän ohjaa tarmolla venosen kulkua.
Yli aaltojen, läpi tyrskyjen se voimakkaiden käsien kuljettamana yhä lähenee hukkumavaarassa olevaa, ja jo, jo väkevät kädet nostavat minut koholle.
Seuraavassa silmänräpäyksessä makaan veneen pohjalla — en alastomana, sillä merimiehet ovat hyväsydämisiä. Mikä on kiertänyt ympärilleni takkinsa, mikä ojentaa peittimekseni jonkun muun vaatekappaleen. Eräs merikarhuista, vanha ja ahavoittunut mies, koettaa hellävaroen kaataa suuhuni rommitilkkaa.
Ikäänkuin unessa astaitsen kaiken tämän, ja nyt minua kannetaan laivaan, viedään hyttiin, ja enää en tiedä mitään. Väsymys on vaivuttanut minut virkistävään uneen.
* * * * *
Kun valveuduin, olin huoneessani Kalkutan vierashotellissa, mutta mitenkä olin sinne joutunut, oli minulle selittämätön arvoitus. Ensi alussa luulin, että kaikki oli vain pettävää unta. Olin muka vielä laivassa. Pian kuitenkin todellisuus kumoamattoman selvästi poisti epäilyksen. Olin kuin olinkin hotellissa ja makasin omassa vuoteessani. Sängyn jalkapäässä istui matalalla jakkaralla hotellipalvelija. Olinko sairas? Ei, sitä en voinut olettaa. Tunsin olevani täysissä ruumiin ja sielun voimissa.
Hotellipalvelua nähdessään minun avaavan silmäni ja kummissani katselevan ympärilleni — nousi lavitsaltaan seisomaan. "Sahib, (herra)", hän sanoi, "aamulla muutamat merimiehet toivat teidät tänne. He kertoivat eilen pelastaneensa Sahib'in merestä, missä, he eivät maininneet. Laivakajuutassa olitte puhuneet paljon unissanne ja tahtoneet välttämättömästi Kalkuttaan. Teidän oli käytävä joutuin vierashotellissa ja sitten riennettävä jonkun hyvin suuressa vaarassa olevan tytön avuksi. 'Surya Me'eksi' olitte häntä nimittäneet. Merimiehet luulivat Sahib’in hourailevan. Kuitenkin he päättivät tulla kaupunkiin tiedustelemaan asiasta ja kantoivat Sahib’in tänne. Nyt he ovat jo uudestaan merellä, matkalla Afrikan eteläniemitse erääseen kaukaiseen maahan, Sumeniin [Sumeni-nimi on nähtävästi hotellipalvelijan erehdystä. Merimiehet luultavasti puhuivat erittäin kaunisluontoisesta Suomen Suuriruhtinaskunnasta, 'tuhatjärvien maasta'. (Kertojan huomautus).], kotiseuduilleen. Kalkutasta he olivat hakemassa ainoastansa vähäisen muonavaroja, ja käskivät minun heidän puolestaan pyytää Sahib'ilta anteeksi sitä, että he hyvästi jättämättä lähtivät. He eivät malttaneet herättää Sahib'ia."
Nämät olivat tiedot, jotka hotellipalvelija antoi minulle. Selvillä siis oli, mitenkä nyt jälleen olin vierashotellissa, mutta missä niin kauhean hetken olin viettänyt käärmeitten ahdistamana, se jäi ja on ainaiseksi jäänyt minulle ratkaisemattomaksi arvoitukseksi. Kalkutta ympäristöineen on lakeata suistomaata. Korkeat, kallioiset kukkulat eivät näin ollen mitenkään saattaneet olla siellä, vaan oli niitä kauvempaa etsittävä, mahdollisesti Taka-Indian läntisiltä rantamilta. Etu-Indian itäisellä rantaseudulla paikkaa ei ainakaan ole. Sanotut seudut tunnen, näet, verrattain hyvin, parikin kertaa kun olen laivalla kulkenut niitten sivu.
Otaksumaa, että luolaa oli ehkä kaukaakin haettava, vahvistaa etenkin eräs seikka. Olin kaikkiansa ollut asunnostani poissa kuudetta päivää. Näin kertoi minulle hotellin omistaja, joka hänkin oli nyt tullut huoneeseeni ja huolestuneena kysyi tilaani. Mikäli itse olin saattanut ajankulkua seurata, oli asianlaita kuitenkin toinen. Päivä, jona tutustuin Surya Me'ehen, oli laskujeni perustuksella ensimäinen. Toinen oli päivä, jona sattui vaarallinen kohtaukseni käärmeitten kanssa ja jolloin kovan taistelun jälkeen aallokossa aivan viime hetkessä tulin pelastetuksi. Kolmantena järjestyksessä taasen pidin päivää, jota nyt paraillaan vietin. En kuitenkaan voinut epäillä vääriksi saamiani tietojakaan, joten kummallinen ristiriitaisuus oli selitettävä jollakin muulla tavalla. Ehkä Mumin Argad — niin arvelin — oli antanut minulle jonkinlaista unilääkettä. Sen vaikutuksesta olin pitemmän aikaa ollut tiedottomana, noin kolme vuorokautta likipitäen, ja Mumin sillä välin oli kuljettanut minut kaukaiselle kallionkielekkeelle.
Oikein uskottavalta tämä selitys ei mielestäni tuntunut, mutta parempaahan en keksinyt. Oli outoa ajatella, että kokonaista kolme vuorokautta olisin ollut yhtämittaisessa unessa.
Suurella levottomuudella oli minua odotettu hotellissa. Olipa poliisillekin ilmoitettu katoamisestani. Näistä taitavimmat olivat olleet liikkeellä, mutta tärkeimmiltä tuloksitta. Ainoa, minkä he olivat saaneet tietää, oli se, että eräs tuntematon englantilainen herrasmies, minuksi häntä luultiin, oli juhlakulkuepäivänä pelastanut Darja Argad nimisen ylimyksen tyttären, ihanan Surya Me'en, murhahankkeissa olleen roiston käsistä. Englantilainen, joka ei ollut maininnut nimeänsä, oli seurannut Surya Me'etä tämän asunnolle saakka. Kutsumuksesta hän oli juuri ollut astumaisillansa palatsin ovesta sisään, kun äkkiä takaapäin oli hyökännyt esiin miehiä ja väkivallalla vieneet hänet mukanansa. Näistä poliisit olivat kiihkeästi etsineet ainoata, minkä Surya Me oli pimeässä tuntenut, Mumin Argadia, mutta hän, jota jo ennestäänkin oli muista syistä haettu, oli saavuttamattomiin kadonnut. Nähty hän kuitenkin oli. Samana yönä, jona väkivaltaisuus tapahtui, hän hiukan myöhemmin oli soutanut satamassa olevaan kiinalaiseen laivaan. Veneessä oli ollut useampia miehiä, mutta nämät olivat näkijälle, eräälle dravidalle, olleet outoja. Kiinalaisesta laivasta tiedettiin, että se vielä saman yön kuluessa oli poistunut satamasta, mutta kukaan ei ollut lähdön johdosta osannut mitään epäillä. Dravidakin oli kertonut näkemästään vasta pari päivää sitten, ja silloin oli jo ollut liian myöhäistä ryhtyä minkäänlaisiin toimenpiteisiin.
Olisinko siis kiinalaisella laivalla kuljetettu Kalkutasta? Se tuntui mielestäni todenmukaiselta, ja varmistuin luulossani, että käärmeluola oli Taka-Indian rantamalla.
Sain myös hotellin omistajalta kuulla, että Surya Me oli minua kohdanneen onnettoman tapahtuman johdosta tullut mielenliikutuksesta sairaaksi ja että hän nyt tuon tuostakin huusi kuumeenhoureissaan outoa pelastajaansa.
* * * * *
Surya Me sairaana, ehkä hyvinkin vaarallisesti, ja minä vielä viivyskelin hotellissa. Tulisella kiireellä hypähdin sängystäni, hain matkalaukustani toiset vaatteet mereen kadottamieni sijaan ja pukeuduin joutuin.
Näin päivällä löysin helposti Darja Argad'in palatsille. Se oli ainoastansa lyhyen matkan päässä vierashotellista, komean —n kadun varrella.
Palatsissa oli vastassani Darja Argad, Surya Me'en isä. Hän oli pitkä, hiukan kumaravartaloinen, ihan valkopartainen ja harmaahapsinen, kunnianarvoisan näköinen vanhus. Erittäin ystävällisesti hän toivotti minua kotiinsa tervetulleeksi, ja suureksi ihmeekseni — kun esittelin itseni — hän sanoi jo vuosia sitten tunteneensa sukunimeni. Nuoruudessaan hän oli usein oleskellut Englannissa ja täällä tutustunut isääni, johonka hän niihin aikoihin oli ollut hyvinkin lujilla ystävyyssiteillä kiintynyt. Kuinka hän ei siis vanhanakin muistaisi nimeä H—e? Kahdesta syystä olin sentähden hänelle sangen mieluisa vieras, rakkaan ystävän poikana ja ainoan lapsen pelastajana. Liikutettuna vanhus pyysi minua astumaan tyttärensä sairashuoneeseen. "Surya Me", hän sanoi, "on ollut puolestanne kovin levoton, tyttö raukkani, joka niin äkkiä tuli kipeäksi."
Noudatin paikalla kehoitusta. Huone, johon saavuimme, oli isonpuoleinen ja kaksi-ikkunainen kulmahuone. Lattia oli peitetty pehmeillä tiikerinvuodilla, jotta askeleet eivät häiritsisi sairasta. Ikkunat olivat verhotut vahvoilla, valkoisilla uutimilla, ja vaaleaväriset seinättimet kattoivat huoneen seiniä. Kattokin oli valkovärinen, mutta huonekalut olivat hiukan tummemmat ja taiteellisesti kirjaillut. Niitä ei ollut monta, pieni, kapea, seinustalla oleva sänky sekä sen edessä pöytä ja kaksi tuolia. Siinä olikin koko kalusto.
Pöydällä oli pari lääkepulloa resepteineen, ja vuoteessa makasi kipeänä Surya Me. Kaunis hän vieläkin oli, mutta kasvot olivat käyneet niin laihoiksi ja posket kuopille, että tuskin olin häntä tuntea. Hänen pikimusta tukkansa oli valtoimenaan suloisessa epäjärjestyksessä. Otsa, korvat, rinnat ja osaksi käsivarretkin olivat sen pitkien, silkinhienojen suortuvien peitossa.
Surya Me'en kädet olivat ristissä peitolla, ja hänen silmänsä olivat ummessa. Hän näytti nukkuvan, joskin sangen levottomasti. Rinta kohoili raskaasti ja hikihelmiä oli kasvoilla. Äkkiä — ihan aavistamatta — hän nousi istumaan. Silmät olivat vieläkin kiinni, mutta suu avautui, ja niin sydäntä särkevä valitushuuto tunkeutui hänen huuliltansa, että ruumistani värisytti. "Mumin Argad", hän hourasi kuumeen valtaamana, "Mumin Argad tulee ja tu… tuolla hän vie pelastajani, aut… auttakaa!"
Kauhistuneena tartuin Surya Me’etä kädestä, laskin hänet varovaisesti uudestaan makuulle ja koetin rauhoittaa häntä. "Ei ole Mumin Argad onnistunut tekemään pahaa Surya Me'en pelastajalle. Jo olen täällä, jo olen tullut Surya Me'etä hoitamaan." Näin yritin lohduttaen puhua.
Turhaa oli vaivani, sairas ei tyyntynyt, vaan tuli päinvastoin hetki hetkeltä yhä raivoisammaksi, ja ainoastansa suurilla ponnistuksilla Darja Argad ja minä voimme pidättää häntä sängyssä. Olisipa nyt todellakin ollut kolmannenkin henkilön apu tarpeen, ajattelin tuskissani, mutta kenen kutsuisin. Ketään hoitajaa en vielä ollut nähnyt.
Semmoinen kuitenkin oli, vaikka hän silmänräpäykseksi oli poistunut huoneesta, nimittäin Surya Me'en vanha imettäjä. Darja Argad kutsui häntä "Lakhsmi'ksi".
Lakhsmi, jonka selkä jo oli ijän koukistamana ja posket ryppyiset, tuli sisälle. Hopeaisella tarjottimella hänellä oli raikasta vettä sirotekoisessa maljakossa.
Nyt hoito kävi helpommaksi. Lakhsmi hautoi raittiilla vedellä Surya
Me'en polttavia ohimoita. Silloin hän tyyntyi vähitellen. Hänen päänsä
vaipui tyynylle, käsivarret peitolle, ja silmäluomet ummistuivat. Surya
Me oli hiljalleen — nukahtanut.
Rauhallinen lepo oli vain hetkellinen. Taasen povi nousi ja laski levottomasti, hikikarpalot juoksivat jälleen pitkin tummaa ihoa, ja kuumeen hourut palasivat. Tyttö poloinen, kovat olivat hänen kärsimyksensä, ja tämmöistä menoa jatkui. Toisinaan hän oli terveydeltään parempi, toisinaan taudin puuskat uusiutuivat.
* * * * *
Kolme viikkoa hoidin nyt mitä suurimmalla huolella Surya Me'etä päivät ja yöt, yöt ja päivät, sillä kadottaa häntä en millään tahtonut, ja pätevät syyt minulla siihen olikin. Hän rakasti minua, arvasin sen, enemmänkin, tiesin sen ja — miksi en sitä tunnustaisi — tulisen vastalemmen olin minäkin huomannut sydämessäni. Se kiinnitti minua vastustamattomalla voimalla Surya Me'ehen ja saattoi minun levottomuudella ajattelemaan pienintäkin kuumekohtausta.
Surya Me rakasti minua, niin, siitä ei saattanut enää olla epäilystäkään. Olin lukenut sen hänen syvällisen mustista silmistään, olin kuullut tunnustuksen hänen huuliltaan.
Kun noin viikon olin häntä vaalinut, silloin vasta hän ensi kerran näytti huomaavan, että minä, hänen pelastajansa, olin huoneessa. Päivä, jona tämä tapahtui, oli sunnuntai, pilvetön ja kaunis-ilmainen. Kalkutassa olevat kristityt kokoontuivat paraillansa Herran temppeliin puolipäiväjumalanpalvelustansa viettämään. Hartautta oli luonnossa, lämmin tuuli puhalteli hiljaisen vienosti, ja lehteä tuskin puussa liikkui. Hartautta oli ihmissydämissäkin. Jumalalle oli kiitos kaikesta hyvästä annettava, ja vakavina, juhlapukuisina ihmiset riensivät kirkkoon Hänen sanaansa kuulemaan.
Hiljaista oli sairasvuoteenkin ääressä. Surya Me oli — unen helmoissa.
Nelisenkymmentä minuuttia hän oli yhtäperää uinaillut. Me muut, Darja
Argad-isä, vanha Lakhsmi-hoitajatar ja minä, istuimme äänettöminä,
Darja sängyn laidalla, Lakhsmi ja minä tuoleilla pöydän vieressä.
Sanaakaan vaihtamatta me hyvin tunsimme toistemme ajatukset. "Kunpa
uni potilastamme virkistäisi", se oli yhteinen, sydämemme sisimmästä
lähtevä toivomus. Sentähden me mitenkään emme tahtoneet häiritä Surya
Me'etä.
Häirityksi hän sittenkin tuli. Kadulla — ikkunan ohitse — kulki kaksi kova-äänisesti puhelevaa hindua. Silloin hän valveutui.
Rauhallisesti, täydessä tajunnassaan Surya Me loi katseensa ympärillänsä oleviin — uni, joskin lyhyt oli ollut virkistävä.
Ensi alussa hän niin oudostellen katseli minua, mutta pian muisto palasi, silmät loistivat, suu vetäytyi hymyyn. Hän oli tuntenut minut.
Sanomaton oli onnellisuuden tunne, kuvaamaton riemu, jotka heijastuivat hänen silmistänsä.
Surya Me iloitsi minun, pelastajansa pelastumisesta, mutta muutakin kertoi hänen katseensa.
Olin voittanut sydämen, joka minua hellästi rakasti.
Luultu kuolemani oli saattanut Surya Me'en tautivuoteelle ja sairaana pitänyt, mutta nyt — kun hän tiesi minun hengissä olevaksi — toipuisikohan hän? Minä toivoin sitä.
Kerrassaan odottamaton oli minulle tekemäni huomio. Hän lempii minua, ajattelin, ja samalla välähti salamana mielessäni tietoisuus siitä, että minäkin rakastin häntä, tuota tumma-ihoista, mustatukkaista hindulaistyttöä.
Hämmästyttävä oli tämä havainto. Toisin ensi hetkestä, jolloin niin merkillisellä tavalla olin tutustunut Surya Me'ehen, olin mieltynyt koko hänen olemukseensa, kauniiseen ulkomuotoon ja hänen lapsellisen avomieliseen kertomistapaansa, mutta tätä tehdessäni en kuitenkaan tullut edes ajatelleeksi, että tunteitani olisi sen syvemmiksi arvosteltava.
Samoin oli laita ollut myöhemminkin. Toisin olin selittänyt syyn, minkätähden vaaranalaisessa tilassanikin ollen tavan takaa olin muistellut häntä levottomuudella, toisin miksi nyt jo pitkän aikaa olin hänen vuoteensa ääressä valvonut.
Mumin Argad vihasi sammumattomalla raivolla Surya Me'etä ja tämän isää. Menipä hän vihassaan niinkin pitkälle, että se leppymättömän julmana kohdistui minuunkin, ihan ventovieraaseen henkilöön, joka sallimuksen johdatuksesta olin sattumalta tullut hänen hirmutöitänsä estämään. Tästä kaikesta minulla oli selvä, joskin kalliisti ostettu kokemus. Olinhan ollut henkeni menettämäisilläni. Kuinka olisin siis miehenä unohtanut Surya Me'en ja häntä uhkaavan kohtalon? Ei, minun oli riennettävä hänelle avuksi, mutta jos liian myöhään tulisin, jos armoton kuolema jo olisi hänet mukaansa temmannut, silloinkin olisi minulla vielä velvollisuus täytettävänä. Surya Me'en kuolema olisi kostettava, ja murhaaja, Mumin Argad, omasta puolestanikin saatettava lailliseen edesvastuuseen. Näin ajattelin ja ilokseni olinkin ajoissa saapunut perille. Surya Me oli elossa, mutta — sairaana. Olisinko nyt jättänyt hänet? En katsonut olevani siihen oikeutettu. Välillisesti olin minä syypää hänen sairastumiseensa — niin oli kerrottu — joten jo yksistään senkintähden olin mielestäni velvoitettu häntä ainakin toistaiseksi vaalimaan. Sitäpaitsi Mumin Argad oli vielä vapaana, ja tehtäväni siis kesken, mutta mitenkä saada vaarallinen vihollisemme kiinni ja Surya Me'en asema siten turvatuksi? En ehtinyt sitä suunnitella — Surya Me'en sairaus antoi minulle tarpeeksi huolehtimista — mutta jahka hän hiukankin toipuisi, ehkä silloin keksisin jonkun keinon poliiseja avustaakseni.
Nämät olivat ne vaikuttavat syyt, joitten perustuksella olin luulotellut toimivani, mutta — niinkuin nyt huomasin — väärin. Jo ensi näkemästä olin rakastunut Surya Me'ehen tulisesti ja ainoastansa häntä ja hänen onneansa ajatellen olin vielä Kalkutassa. Vaikka vereni viimeisen olisin nyt ollut valmis uhraamaan Surya Me'eni puolesta. Sen sanoi kumoamattoman jyrkästi sydämeni ääni, ja kuitenkin tähän hetkeen saakka tunteitteni oikea laatu oli ollut ikäänkuin käsittämättömän hämärän peitossa. Pettävä pimeys oli poistunut. — Musta silmäpari oli loihtinut esiin hämmästyttävän totuuden.
"Hänen, lempimäni Surya Me'en koti on Indian paahtavan taivaan alla", ajattelin nyt, "minun satojen penikulmien päässä, merien ympäröimässä Englannissa. Kohtalon oikku — jos sitä siksi voi sanoa — kuljettaa minut kaukaiseen Indiaan, ja täällä, pienellä syrjäkadulla, Kalkutan kaupungissa, me kaksi tapaamme toisemme, hän, tuo indialaisen ylimyksen tytär ja minä, mahtavan Englannin poika. Samalla myös rakastumme, ja ehkä hänkin tietämättään. Kummallinen on todellakin toisinaan ihmisen elämän juoksu."
Olin ymmällä, mutta vielä enemmän jouduin hämilleni. Surya Me viattomassa lapsellisuudessaan ei edes yrittänyt salata lempeänsä. "Minä rakastan teitä", hän lausui ja naisellisen kainosti lisäten, "olen ollut niin — kovin sairaana."