TOINEN LUKU.
Kallionulkonemalla. Luola kalliossa. Lasisilmäkäärme. Epätoivoinen hyppäys.
Kun toinnuin tainnostilastani, oli ympärilläni pilkkoisen pimeä. Olinko suljettuna johonkin valottomaan huoneeseen, vai oliko pilvinen, sysimusta yö, siitä en heti ollut selvillä. Vielä olin yhä lujasti siteissä, sen vain huomasin. Päätäni poltti, ja koko ruumistani kivisti.
Yritin irroittaa käteni — ne olivat seljän taakse sidotut — mutta ponnistellessani köydet tunkeutuivat syvälle lihaan, ja vaivoin saatoin pidättäytyä ankarasta tuskanhuudosta.
En kuitenkaan luopunut koetuksestani. Vielä kerran päätin jännittää tarmoni tiestä kaikki voimani. Sen teinkin, mutta katkeamatta olivat nytkin köydet, irtautumatta kädet. Silloin en voinut enää hillitä raivoani. Karjuin voimattomassa kiukussani ikäänkuin hullu ja vyörittelin tuskissani ruumistani.
Samassa — en osaa kuvata kauhuani sillä hetkellä — kuulin ivallisen hohottavaa naurua jostakin yläpuoleltani. Miltei paikalla sen jälkeen ilmestyi näkyviini tulisoihtua pitävä käsi, ja soihdun valossa Mumin Argad'in, kirotusta naurusta vääntyneet kasvot.
Mumin Argad seisoi yläpuolellani korkealla, ulospistävällä kallionkielekkeellä, ja nyt myös näin missä ja kuinka vaarallisessa asemassa olin.
Makasin noin pari kolme syltä leveällä vuorenulkonemalla, allani musta syvyys, ylhäällä pääsemättömän jyrkät kallioseinämät.
Olin luultavasti laskettu nuoralla ulkonemalle, sillä vieressäni kivi-alustalla — toinen pää vyötäröilläni kiinni — oli pitkä köysi.
Vyörytellessäni itseäni olin joutunut aivan — pimeydessään kammottavan kuilun partaalle. Vielä käännähdys, ja auttamattomasti olisin ollut hukassa. Kiitos Jumalan, viholliseni oli viime hetkessä ja ehkäpä tahtomattaan tullut pelastajakseni. Hänen soihtunsa oli ilmaissut vaaran, ja nyt kiirehdin varovaisesti poikemmaksi paikasta.
"Ha, ha", jatkoi Argad pirullista nauruaan, "joko oli kuolema likellä? Eipä olisi minun pitänyt tulla valkeani kanssa, mutta — tuskin hyödyt mitään viivytyksestä, vai luuletko kenties voivasi välttää käärmeittenkin puremaa. Opetan sinulle miltä tuntuu Mumin Argad'in kosto, ja toisten, muukalaiskoira, et olekkaan toimiani estävä. Ha, ha, ha, katsoppa auringon koittaessa tarkemmin vuoren seinämää!"
Näin sanoen Argad katosi tulisoihtuineen, ja taasen olin yksin pimeässä. Kylmät väreet tunkivat pitkin selkäpiitäni ajatellessani tietämätöntä kohtaloa, minkä Mumin oli minulle valmistanut. Monta vertaa enemmän kammoksutti minua kuitenkin se, että Surya Me mahdollisesti myös oli joutunut hänen käsiinsä ja jos hän toistaiseksi olisikin vapaa, kuka menisi takaamaan, ett'ei Argad lopultakin onnistuisi hankkeissaan. Pääsisin vain tavalla tahi toisella pulastani, niin kyllä parastani panisin estääkseni Mumin Argad'ia hänen kostonhimoisissa toimissaan, jopa — jos se kävisi päinsä — ainaiseksi saattaakseni hänet lukkojen taakse. Mutta mitenkä katkoisin lujat siteeni, ja jos ne poikki menisivätkin, olisinko silti pelastettu? Kaukana siitä, jyrkkä vuorensivusta oli mahdoton kiivettäväksi, ja kuinka laskeutua syvännettä alas? Joko nälkään kuoleminen tahi kuoliaaksi syöksyminen tulisivat olemaan valittavinani, sillä tuskinpa paikka, minne Argad oli kuljettanut minut, oli niin likellä ihmisasutuksia, että joku olisi huutoni kutsumana voinut rientää avukseni. Sitäpaitsi Mumin Argad oli puhunut käärmeistä. Mitä hän sillä tarkoitti? Ehkä kohtaloni oli aijottu kovemmaksi kuin mitä itse saatoin aavistaakkaan. Oli sen kuinka tahansa, jälillä olevia hetkiä tuli minun paraani mukaan käyttää edukseni.
Pyrin uudestansa syvänteen reunalle, en käännähtelemällä ruumistani, vaan hitaasti vatsallani liukumalla. Lähemmäksi päästyäni koetin asettua varovaisesti niin, että voisin katkoa siteeni hankaamalla niitä kovaa kallioista pintaa vastaan. Mielihyväkseni huomasinkin kallion syrjän jotakuinkin teräväsärmäiseksi. Toiveita oli siis kokeiluni onnistumisesta.
Yritykseni oli kuitenkin vaikeampi ja vaarallisempi kuin alussa olin pelastus-innossani luullut, sillä helppoa ei todellakaan ollut saada ruumistansa tarvittavaan asentoon. Pieninkin varomaton liike olisi ollut kylliksi syöksemään minut syvyyteen.
Päätin ensin koettaa irroittaa jalkojani kiinnittävät köydet ja pyörähdin sentähden seljälleni. Ojensin sitten sääreni puoleksi kalliosärmän yli ja aloin vetää niitä edestakaisin pitkin terävää syrjää. Kipeältä tuntui, mutta minulla ei ollut aikaa valittamiseen, ja vihdoin — noin parin tunnin jälkeen — katkesivat viimeisetkin säikeet.
Jalkani olivat siis vapaat, mutta kuinka irroittautua käsiköysistä, siinä olikin toinen ja paljon suurempi pulma edessä.
Hätä keinon keksii. Sivuttain — ihan kuilun partaalla maaten — olin pian taas ahkerassa työssä. Niin kaikin puolin hankala ja perin uuvuttava oli kuitenkin tällä kertaa asentoni, että tuon tuostakin olin pakoitettu hetkiseksi levähtämään. Olipa minun hullustikin käydä. Olin kolme erää syöksymäisilläni kalliolta, mutta niinpä käteni vapautuivat vähitellen nuorista, ja riemusta huudahtaen hypähdin seisomaan ja syvin siemauksin ahmin sisääni raikasta yöilmaa.
Huoleni olivat nyt unohtuneet, mutta vain lyhyeksi aikaa, sillä taasen johtui mieleeni ihana Surya Me, ja vastustamattomalla voimalla valtasi minut pelko, että hänelle tapahtuisi jotakin pahaa.
Ei, minun ei tulisi aikailla, vaan mitä kiireimmin yrittää pelastautua ja sitten rientää Surya Me'elle avuksi. Ehkä en vielä saapuisi liian myöhään, ja Mumin Argad — sen vannoin itsekseni — katkerasti hän on katuva tekemänsä ilkityöt.
Liian suuriksi luulin voimani. Pitkälliset ponnistukset olivat äärimäisyyteen saakka rasittaneet niitä, ja kun innostuksestani olin ehtinyt vähäsen lauhtua, vaivuin uupuneena kalliolle, ja jo kotvasen kuluttua oli raukaiseva väsymys saattanut minut syvän unen helmoihin.
* * * * *
Kun heräsin raskaasta unestani, oli kirkkaan kaunis päivä. Ihana oli näkö-alakin, joka aukeni silmieni eteen, jopa mahtavuudessaan kerrassaan lumoava katsoa. Suoraan allani — noin kahdeksan yhdeksän metrin syvyydessä — oli rajusti mylleröivä meri. Aallot nousivat korkealle, vyöryivät eteenpäin ja syöksyivät tulisen tuimalla kiivaudella lujaa kallionseinämää vastaan. Vaahto pärskyi ilmaan, aallot murtuivat, mutta kovapintainen kallio seisoi järkähtämättömänä. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, lainehti laaja ulappa yhtä myrskyisenä, yhtä valkoharjuisena, ja tuolla, aaltojen keskellä, kiisi liidellen kevytkulkuinen, höyhentamineissaan siropukuinen merilintu, ja yli koko mahtavan maiseman kohosi punakellertävänä säteilevä, kuumasti paahtava aurinko. Juhlallinen oli vuorikin, millä olin. Pääsemättömän jyrkkänä sen seinä kohosi takanani, ja kummasti, väriloistoisesti auringon säteet leikittelivät sen harmaalla, tuulen pieksemällä pinnalla. Toista oli kuitenkin silmäillä ulapalle, ja toistamiseen unohdin kalliolla huoleni.
Tunteitteni valtaamana nousin polvilleni. "Kuinka suurenmoiseksi maailma onkaan luotu", ajattelin, "ja kuinka kaikki — pienimmässäkin — todistaa Herrastansa ja luojastansa ja ylistää yksin Hänen mahtavuuttaan?"
Olin niin mietteissäni — katse yhä luotuna ympäristöön, ja vinha tuuli puistalti takinliepeitäni.
Äkkiä tuli raju vihuri, tarttui pyörölieriseen korkkihattuuni, heitti sen päästäni ja kuljetti sitä kallioseinää vastaan.
Hypähdin pystyyn, mutta en saanut hattuani kiinni. Aivan kallionkielekkeen tasalla ja pinta-alallaan ikäänkuin jatkona sille oli vuoressa luola — ihme kyllä en ollut sitä ennemmin huomannut — ja sinne korkkipäähineeni nyt katosi.
En valittanut vahinkoani. Luolan näkeminen muistutti mieleeni, että suinkaan en tällä kertaa ollut vapaasta tahdostani luontoa ihailemassa. Samassa heräsi minussa eloon myös uusi pelastuksen toivo. Luolaa kulkien kenties pääsisin ihmisten ilmoille. Lähdin yrittämään.
Luolaan vievä aukko oli siksi matala, että olin pakoitettu astumaan siitä sisään kyyrysilläni. Pitkälle en ehtinyt. Tuskin, näet, olin ottanut pari kolme askelta, kun korviini tunkeutui omituisen sihittävää suhinaa. "Käärmeitä", huudahdin kauhistuneena ja vedin joutuin jalkani takaisin.
Olin oikeassa. Ainoastansa kappaleen matkaa minusta mateli neljä punaisen kellertävää, noin puolentoista metrin pituista käärmettä. Taempana oli vielä useampia, mutta ne olivat väriltään tuhkansiniseltä vivahtavia. Niin olin huomaavinani. Samalla yksi minua lähinnä olevista käärmeistä nosti uhkaavana päätään, ja kaula paisui kilven muotoiseksi. Silmänräpäykseksi näin niskankin. Siinä oli kaksi mustaa pyörylää ja kummankin ympärillä pari vaaleampaa rengasta. "Lasisilmäkäärme", johtui heti mieleeni, enkä olisi voinutkaan erehtyä. Havaitsemani tuntomerkit olivat siksi selvät. Nyt myös tiesin, että kaikki luolassa näkemäni käärmeet olivat samaa lajia, sillä molemmat mainitsemani värit ovat lasisilmäkäärmeelle ominaisia, ja johtui jälkimäinen luultavasti edempänä luolassa olevasta himmeämmästä valosta.
Tuskin mitään käärmettä Indiassa niin peljätään kuin lasisilmäkäärmettä. Sen purema onkin hyvin myrkyllinen, jopa useimmiten kaikista vastakeinoistakin huolimatta varmasti kuolettava, ja vielä peloittavammaksi tekee käärmeen sen ääretön monilukuisuus. On laskettu sitä keskimäärin löytyvän noin neljäsataa kappaletta kutakin neliökilometriä kohden, eikä se sanottavasti ota vähentyäksensä, vaikka hallituksemme myöntää asukkaille runsaita tapporahoja sen surmaamisesta. Hindut, näet, pitävät eläintä pyhänä, eivätkä tahdo sitä vahingoittaa.
Tämän olin kirjoista lukenut jo aikoja ennen Indiaan tuloani ja niistä myös olin oppinut käärmeen ulkomuodon tuntemaan. Kuin salama välähti kaikki nyt mielessäni, ja kylmä hiki nousi pitkin ruumistani. Yhdellä hyppäyksellä olin sitten ulkona, mutta minne vetäytyisin? Jo näin käärmeen pään luolan aukolla ja tuolla toisen. Käärmeet seurasivat liikkeestäni ärsytettyinä minua, ja niitten ontto myrkkyhammas pistäytyi uhkaavana esiin.
Ei, enää ei ollut aikailemista, mereen ja paikalla, ehkä hyppäykseni onnistuisi? "Mumin Argad", mumisin hampaitani kiristellen, "nyt vasta oivallan pirulliset hankkeesi, mutta varo, ett'et sittenkin pety laskelmissasi?" Viimeiset sanat huusin nyrkkiä puristaen.
Vielä silmänräpäys, ja vasen jalkani oli jo kuilun partaalla. Voimakkaasti ponnahtaen potkaisin ulommaksi kalliosta. Ruumis pystyssä asennossa, sääret yhdessä, käsivarret kupeilla halkaisin huimaavaa vauhtia ilmaa.