ENSIMÄINEN LUKU.
Englannissa. Lähtö Kalkuttaan. Juhlakulkue Kalkutan kaduilla.
Odottamaton seikkailu. Tutustun Surya Me'ehen. Mumin Argad.
Lapsuudenkoti — näin aloitti englantilainen kertomuksensa — on Kanaalin rantamalla, pienessä Brigthonissa. Isäni oli täällä pormestarina ja mielellänsä hän olisi suonut minusta, ainoasta pojastansa, myös tulevan juristin. Antauduin kuitenkin lääketieteelliselle alalle, sillä siitä pidin enemmän. Teinkin työtä ahkerasti ja valmistuin verrattain nuorena, noin viidenkolmatta ikäisenä. Luulin nyt vaikeimman olevan voitettuna ja toivoin heti saavani suuren potilasmäärän, mutta niin ei käynyt. Lontoossa, jonne olin asettunut asumaan, oli ennestään tuhansittain ammattitovereita, ja näistä monet jo hyvinkin tunnettuja miehiä. Vasta-alkavan ja etenkin ventovieraan henkilön — niinkuin minäkin kaikille suurkaupungissa olin — on tämmöisissä oloissa erittäin vaikea menestyä, sillä kukapa hänen puoleensa kääntyisi, kun vanhempia ja taatusti taitavia lääkäreitä on käytettävissä. Vähiin supistuivat minunkin hoitolaiseni, ja kuukausi meni, samoin toinenkin, mutta asemani ei sanottavasti parantunut. Tuloni tuskin riittivät välttämättömimpiinkään elatustarpeisiin. Lopuksi kyllästyinkin hankalaan asemaani ja päätin — mitä pikemmin, sitä parempi — jättää Lontoon. Odotin tähän vain sopivaa tilaisuutta ja Times-lehdestä huomasinkin vihdoin ilmoituksen, joka erityisesti miellytti minua. Etu-Indiassa, eräässä siellä olevassa rykmentissämme, oli sotilaslääkärin virka avoinna. Paikalla lähetin hakemuksen hallitukselle, mutta saisinko toimen, sitä epäilin. Ehkä nytkin minulla olisi paljon vaarallisia kilpailijoita. Pian luinkin lehdistä, että hakijoita oli yli neljäkymmentä. Sitä kuitenkaan ei mainittu, josko vanhempiakin oli joukossa, mutta se oli mielestäni luultavaa, joten enää en mitään toivonut. Kuka näin ollen osaa kuvata riemuani, kun eräänä päivänä — aivan odottamatta — minulle tuotiin ilmoitus nimityksestäni. Pääsisin siis Indiaan. Lapsuudestani saakka se oli ollut unelmieni esineenä, luulottelemanani seikkailujen maana. Tässä mielikuvituksessani en ollutkaan niin väärässä, sillä todellakin merkilliset olivat ne tapahtumat ja vaiherikas elämä, jotka kaukaisessa, tarunomaisessa Indiassa tulivat minun, mahtavan Albionin pojan osaksi.
Jätän lähemmin kertomatta monet matkavalmistukseni, samoin matkan, mikä tapahtui tavallista tietä, Välimeren ja Sveitsin kanavan kautta Punaiselle merelle ja sieltä Somalin niemimaan ja Sokotran saaren ohitse Indian valtamerelle. Pistäydyttyämme Bombayssa ja Ceylonin saarella lähdimme Bengalin lahtea, pitkin Etu-Indian itärantaa Kalkutan kaupunkiin, pyhän Ganges-virran varsille, mikä toistaiseksi oli lähin päämääräni.
[Kalkutta sijaitsee Huglin, Gangeksen suuhaaran varrella. Siinä on kolme osaa, luja Fort William-linnoitus, komea eurooppalainen ja miltei pelkästään bambu- ja savimajoista oleva hindulainen kaupunginosa. Kalkutassa asuu varakuningas, siellä ovat yliopisto ja korkeimmat hallintovirastot.]
Jo kauas merelle siinsi kaupunki silmiini keskitaivaalla olevan auringon kirkkaassa, häikäisevässä valossa, ja maalta puhaltava, vieno tuulenhenki toi sieltä ensimäiset tervehdykset.
Pian olimmekin perillä ja laiva seisahtui, mutta en ehtinyt jäädä katsomaan rannalla olevaa vilkasta elämää — siellä alku-asukkaita oli sadottain vastassamme — vaan riensin oikopäätä satamasta varakuninkaan puheille ja sieltä kaupungissa olevaan suureen, upeaan vierashotelliin. Aikomukseni oli vielä samana päivänä lähteä kohden Radzimia, jonne rykmenttini oli sijoitettu.
Opas luvattiin kuitenkin vasta seuraavaksi päiväksi, joten olin siksi pakoitettu lykkäämään matkani.
Päätin näin ollen mennä aikani kuluksi kaupunkia katsomaan.
Täällä vietettiin paraillaan jotakin uskonnollispakanallista juhlaa, ja kadut sen johdosta olivat tulvillaan maan alkuasukkaita. He kulkivat pitkässä riemusaatossa ja kuljettivat nuorista vetämällä suuren suuria vankkureita. Näille — mikä eniten kiinnitti huomiotani — oli asetettu tavattomasti kookas epäjumalankuva. Sen pää oli muuhun vartaloon nähden luonnottoman iso ja käsivarret pitkät. Suu oli ikenet irvissä ja kauheat hampaat yhteen puserrettuina, silmät olivat mulkoilevan pyöreät ja veristäviksi maalatut. Molemmat kädet olivat leveillä polvilla, ja koko ruumis, paksusta kaulasta alkaen, oli mitä erilaatuisimpien koristusten verhoamana.
Lähinnä tätä kauhistuttavaa kuvaa oli vankkurien edessä muutamia bramiineita. Hurjasti hyppien he leikkelivät puoli-alastonta ruumistansa terävillä veitsillä tahi hutkivat sitä solmupäisillä, karkeatekoisilla ruoskilla.
Hirmuista oli näytelmä, sillä veri tihkui isoina poreina pitkin rääkättyjä ruumiita, silmät pyörivät raivoisina päässä, ja valkoinen vaahto valui suupielistä, mutta tätäkin hirvittävämmäksi se oli muuttuva. Äkkiä, näet, eräs bramiineista — hän oli luultavasti tullut mielenvikaiseksi — heittäytyi jumalankuvan eteen. Kimeä, luihin ja ytimiin tunkeutuva parahdus täytti ilman, tummanpunainen veri roiskahti korkealle, ja rattaat olivat rusentaneet onnettoman.
Kauhistuneena käänsin katseeni toisaalle. "Oi", huokasin, "eikö missään ole kristillismielisiä ihmisiä, jotka noillekin, pimeydessä vaeltaville raukoille, ottaisivat valistusta jakaaksensa?" Vähänpä tiesin kuinka paljon tuloksetonta työtä lähetyssaarnaajat jo olivat heidän keskuudessaan tehneet.
Hetkiseksi hämmästyivät tapahtumasta juhlasaatossa olijatkin. He pysähtyivät silmänräpäykseksi, ja jumalankuva huojui vankkureilla. Mutta pian oli väkijoukko taasen liikkeellä, nuorat pingoittuivat, ja raskaasti vyöryivät suuret vankkurin pyörät. Muodottomaksi rusentunutta kuollutta kannettiin äkkipäätä hankituilla paareilla, ja bramiinit raivosivat mahdollisesti askeistakin hurjemmin.
Kyllästyin kurjuuden katselemiseen ja kovin mielelläni olisin palannut asuntooni vierashotellissa, mutta kansantungos oli niin valtava, että vasten tahtoanikin jouduin sen mukana yhä kauvemmaksi ja kauvemmaksi pyrkimästäni päämäärästä, etäälle bambu- ja savimajaiseen hindulaiseen kaupunginosaan.
Lopuksi pääsin tungosta pakoon eräälle pienelle sivukadulle. Kuljin sitä eteenpäin syviin mietelmiin vaipuneena. "On omituista", ajattelin, "että järkiolennoiksi luodut ihmiset voivat noin alentua käsin tehtyä epäjumalaa palvelemaan. Ymmärtämättömät raukat, joilla ei ole tietoa ainoasta totisesta Jumalasta, Jumalasta, joka yksin voi hädässä auttaa ja vaaroista vapahtaa".
Näistä mietteistäni herätti minut odottamatta tuskallinen huudahdus aivan läheltä. Katsahdin hämmästyneenä ympärilleni ja kummastuksekseni huomasin, ett'en enää ollut samalla kadulla. Ajatuksiini syventyneenä olin poikennut jollekin äskeistäkin pienemmälle syrjäkadulle, kulkenut sitä ehkä pitkänkin matkan ja nyt minulla ei ollut vähintäkään aavistusta paikasta, missä olin. Mutta mistä olin kuullut huudahduksen, sillä ketään en kadulla nähnyt. Tuolta, erään vähäisen talon portin edustalta, olin kuitenkin kuulevinani kiivasta ottelua ja raskaita, hätääntyneen huokauksia. Juoksin kiireimmiten sinne.
Aivan oikein, siellä mies ja nuori, noin kuudentoista vuotias tyttö olivat keskenään mitä tulisimmassa ottelussa. Molemmat olivat nähtävästi hinduja, sillä heidän ihonvärinsä — joskin sekin oli tumma — oli paljon vaaleampi kuin dravidain, jotka muodostavat Indian varsinaisen alku-asutuksen. Edelliset, arjalaista syntyperää, ovat maan ylimyssäätynä.
Mies — mikäli saatoin huomata — koetti väkivallalla raastaa tyttöä portista sisään, mutta tämä puolestaan yritti epätoivoisen rohkeudella tehdä vimmattua vastarintaa. Hänen ruumiinsa oli notkea ja taipuisa kuin ruoko, kasvot olivat kauniit, silmät säihkyvät ja sysimustat, tukka vahva ja kiharainen. Valtoimenaan se oli levinnyt yli olkapäitten, ja suu joka oli tuskallisesti yhteen puserrettuna, todisti mitä äärettömintä kauhua.
Oli mieskin pulska vartaloltaan, mutta hänen järkähtämätöntä tahdonlujuutta ilmaisevat kasvonsa kuvastivat säälimätöntä julmuutta, silmät kavaluutta ja hillitsemätöntä hurjuutta. Ohueissa huulissakin ja niitten takaa välkkyvissä kirkkaissa hampaissa oli jotakin tiikeriä muistuttavaa, mutta otsa oli korkea, kaunis, ja kulmakarvat olivat jalosti kaareutuvat. Kuka oli hän ja kuka tyttö, jota hän koetti mukanansa laahata?
Jo saikin hän oikean käsivartensa tämän vyötäisille ja nostaen hänet syliinsä aikoi juosta portista sisään. Sydäntä vihlaisevasti silloin nuori hindulaistyttö huusi apua ja löi molemmat kätensä vastustajansa pitkään tukkaan.
Samalla olin minäkin ehtinyt paikalle ja äkkinäisellä tempauksella pakoitin pedon irroittautumaan saaliistansa, heitin hänet rajusti porttia vastaan, vedin tytön turviini ja asetuin puolustusasentoon. Viimeisessä silmänräpäyksessä sen teinkin, sillä mies oli jälleen pystyssä. Kauheasti karjuen ja kasvot vihasta vääntyneinä hän iso, käyrävarsinen veitsi kädessään hyökkäsi kimppuuni, mutta olin varuillani ja hänen juuri kohottaessansa asettaan kuolettavaan iskuun potkaisin häntä voimakkaasti pallean ja kylkiluitten väliin. Se riittikin. Vähääkään äännähtämättä hän vaipui tainnoksissa maahan ja tuskin hän kymmeneen minuuttiin siitä nousisikaan. Varovaisuuden vuoksi otin kuitenkin hänen veitsensä ja kumartuessani huomasin samalla, että hänellä vasemmassa kädessään ei laisinkaan ollut peukaloa. Se oli ikäänkuin terävällä piilulla katkottu, ja musta luuntynkkä, jota liha sivuilta ympäröi, pisti rumana ja hiukan kammottavana näkyviin.
Käännyin nyt hindulaistytöltä kysyäkseni syytä outoon taisteluun, mutta hän sanaakaan vastaukseksi antamatta tarttui vapisten käsivarteeni ja alkoi joutuisasti, jopa milt'ei juoksujalassa, kiskoa minua temmellystantereelta. Seurasinkin häntä uteliaana, mutta turhaan tiedustelin häneltä aihetta tavattomaan kiireeseemme. Minulle vieraan nimen, "Mumin Argad", sen hän ainoastansa kuiskasi, mutta senkin tuskin kuuluvin sanoin, ja yhä joutuisammaksi tuli kulkumme, yhä enemmän pelonalaiseksi hänen ryhtinsä.
Vasta noin puolituntisen kiivaan kävelyn jälkeen hän vähäisen rauhoittui. "Mumin Argad", hän selitti tällöin, "on sen konnan nimi, jonka vallasta minut äsken pelastitte. Olen teille sanomattomasti kiitollinen siitä, sillä jos ette olisi rientäneet avukseni, tuskinpa enää olisin elävien joukossa. Sitäpaitse olen teidän kauttanne säästynyt ehkä vieläkin kauheammasta kohtalosta — häpeästä."
Ihmeekseni hindulaistyttö puhutteli minua omalla äidinkielelläni ja osasikin hän sitä sangen hyvin. Lapsellisella avomielisyydellä hän kertoi minulle kodistaan, joka oli seudun varakkaimpia, mutta niinpä hänen isänsä Darja, Mumin Argadin setä, olikin mahtavaa, perin vanhaa ylimyssukua. Pienenä poikasena Mumin oli joutunut orvoksi. Silloin Darja oli ottanut hänet kasvatikseen, mutta huonosti hän nyt — täyteen miehen ikään ehdittyään — on maksanut osaksensa tulleen hyvyyden ja kuitenkin hän nuorukaisena oli luonteeltaan ollut erittäin miellyttävä, niin ovat kaikki tunnustaneet. "Muistelenpa itsekin häntä näiltä ajoin sisarellisella rakkaudella", sanoi tyttö vaatimattomasti. Tapasinkin kutsua häntä isoksi veljekseni, ja hän puolestaan hypitteli minua polvillaan kertoen kauniita tarinoita maamme menneisyydestä, suurista hallitsijoista ja merkillisistä temppeliraunioista. Usein hän myös sanomattomalla lämmöllä puhui minulle Betlehemin seimessä syntyneestä Jeesuksesta, lasten hyvästä ystävästä.
Oikein surullista on ajatella, että hän, näin kunnon poika, on ajan mittaan perin turmeltunut. Noin kahdeksantoista ikäisenä hän vastustamattoman halun pakoittamana lähti merille ja viipyi täällä yhteen jaksoon kuusi pitkää vuotta ja kun hän vihdoinkin — kymmenen kuukautta sitten — palasi matkaltaan, oli hän suruksemme kokonansa muuttunut. Ennen niin suora katse oli nyt kavala ja harhaileva, ja lopussa olivat kertoilemiset Kristuksesta. Sen sijaan olin toisinaan kuulevinani hänen huuliltaan Brahma'n nimen, ja kerran hän aivan peittelemättä rukoili tuota kauheata epäjumalaa, ja kuitenkin isäni on pannut suurta huolta kasvatukseemme. Niinpä minäkin olen täällä Kalkutassa käynyt englanninkielisen naisväen koulun. Kuinka usein meille onkaan Jumalan sanaa opetettu, kuinka usein isäni onkaan kehoittanut meitä aina Kristukseen perustamaan pyrkimyksemme? Itse hän oli jo nuorena kääntynyt kristinuskoon ja — niinkuin hän tapasi sanoa — toivoi nyt vanhana sydämestään, että me, hänen 'rakkaansa', pysyisimme luottamuksella samassa oikeassa ja elävässä uskossa. Kaikista näistä neuvoista, kaikista varoituksista huolimatta Mumin oli luopunut, vaipunut niin syvälle, että hän palveli Brahma'a, tahi kenties olin erehtynyt, ehkä hän vain kiusoitteli minua? Oli kuinka tahansa, enää en voinut kärsiä häntä. Jo ensi hetkestä — kun vuosikausia kestäneen eron jälkeen tapasin hänet — olin tuntenut sydämessäni outoa vastenmielisyyttä. Minkätähden? En osannut sitä selittää. Nyt se tuli vielä entistä suuremmaksi. Koetin voittaa sen, enhän ole oikeutettu, ajattelin, kammoksumaan 'veljeäni'. Turhaa oli yritykseni. Oli ikäänkuin joku sisällinen ääni olisi varoittanut minua hänestä, ja jos hän joskus — entistä tapaansa noudattaen — yritti ottaa minut syliinsä, riuhtaisin itseni irti ja pakenin itkussa silmin huoneeseeni. Oliko pelkoni aiheeton? Siltä ei ainakaan näyttänyt, sillä ennen pitkää hän hyvin arveluttavasti oli sekoittunut useampaan murha- ja ryöväysjuttuun, vaikka häntä näihin ei voitukaan syylliseksi todistaa, mutta oliko hän viaton? Emme tienneet mitä ajatella, mutta — kun ei ollut varmuutta — ei isäkään tahtonut häntä kovasti pelkkien epäluulojen nojalla kohdella, vaan salli hänen yhä asua luonamme. Tällöin hän eräänä päivänä tuli hyvin vakavan näköisenä huoneeseeni, seisahtui ensin ovensuuhun, mutta astui sitten peremmälle ja katse nöyrästi lattiaan luotuna pyysi minua vaimokseen. Hämmästyin, mitenkä hän rohkeni, ja annoin hänelle jyrkästi kieltävän vastauksen. Hän säpsähti, mutta hillitsi vielä itseään ja turvautuen rukoukseen toivoi minun peruuttavan päätökseni. Pysyin järkähtämättömänä, enkä enää voinut salata inhoani. Kuinka olisinkaan mennyt miehelle, jota kammoksuin ja pelkäsin. Raivoissaan hän alkoi syytää suustaan uhkauksia ja olisi ehkä käynyt käsiksi minuun, mutta isäni tuli huoneeseen. Rauhalliseksi tekeytyen hän vetosi häneen, mutta isäni hyväksyi täydellisesti tekoni ja määräsi samalla Mumin'in poistumaan talosta, sillä taasen oli hänestä ikäviä uutisia kuulunut.
"Tästä hetkestä olemme saaneet elää kauheassa kuoleman pelossa, sillä Mumin vannoen hirmuisen valan lupasi kostaa meille. 'Kuolema isällesi, kuolema sinulle', hän huusi, 'jos ei tänään, niin huomenna, jos ei huomenna, niin ylihuomenna. Vaikka ijäisyyden portaille vainoon teitä'."
Oliko todellakin tuo kurja olento entinen Mumin Argad? Vaikea oli uskoa sitä, ja kuitenkin hän ulkomuodoltaan oli sama, joskin miehistynyt, ja viimeisenkin epäilyksen oli omiansa poistamaan hänen lapsuudesta saakka viallinen vasen kätensä. Ihan pienenä poikasena hän on tapaturmaisesti kadottanut siitä peukalon, ja poissa se nytkin on.
"Isäni ei alussa pannut mitään merkitystä Muminan uhkaukseen, mutta toista arvasin minä, ja pian huomasimmekin hänen sillä täyttä totta tarkoittaneen. Niin peittelemättä hän on pyrkinyt julmaa valaansa toteuttamaan. Tuon tuosta on kotiimme saapunut salaperäisiä uhkauksia jos missä muodossa, ja milloin hän itse on äkki-arvaamatta näyttäytynyt meille terävä tikari kädessä, tahi olemme nähneet outoja miehiä, jotka ilmeisesti pahoissa aikeissa ovat hiiviskelleet talomme ympärillä. Turhaan olemme vedonneet kaupungin poliisiviranomaisten apuun. Parhaimmat salapoliisit ovat olleet liikkeellä, mutta nämät eivät ole saaneet vähintäkään vihiä Mumin’ista ja taloamme väijyvistä miehistä, jotka hyvinkin luultavasti ovat hänen käyttämiään kätyreitä. Kun poliisit lähenevät, silloin he paikalla ovat kadonneet, mutta minne, siitä ei kenelläkään ole aavistusta. Taitavasti Mumin on osannut salata asuntonsakin.
"Toista kuukautta jatkui tämmöistä kurjaa elämää, mutta sitten — syystä tahi toisesta — ei kukaan nyt viikon päiviin ole rauhaamme häirinnyt. Se houkuttelikin minut ulos. Kuulin erään köyhän vaimon, jonka hyvin tunnen, pahasti sairastuneen, ja lähdin hänelle viemään hiukan raha- ja ruoka-apua. Varomattomasti kyllä — tietysti isälle siitä ilmoittamatta — lähdin ilman seuraa. Luulin, nähkää, kaduilla tavallisuuden mukaan olevan paljon väkeä, mutta olin erehtynyt. Niinpä kadulla, jonka varrella köyhä vaimoraukka asuu, en tavannut ketään ihmistä. Se oudostutti minua, mutta samalla muistin aamulla kuulleeni juhlakulkueesta, mikä päivemmällä pantaisiin toimeen. Se selitti asian. Olin hindulaisessa kaupunginosassa. Siis useimmat sieltä olivat saatossa mukana. Sanoin selittämätön kammo alkoi nyt vallata mieleni ja katkerasti kaduin sitä, että yksinäni olin lähtenyt kotoa. En kuitenkaan kääntynyt takaisin. Sairas vaimo oli avun tarpeessa. Olisinko näin ollen menemättä hänen luokseen? Sydämetön silloin olisin. Näin ajattelin, ja juoksujalassa riensin lopun matkasta, noin parin kolmen kadunkulman mitan. Perille saavuin hengästyneenä, jopa hiukan väsyneenä, mutta unohdin heti uupumukseni, kun huomasin mitenkä tervetulleet antimeni olivat. Sairas oli todellakin ollut kaiken puutteessa. Autoin häntä paraani mukaan ja sitten lähdin, mutta pitkälle en ehtinyt, tuskin sataakaan askelta, kun Mumin äkkiä syöksähti eteeni. Hän tuli parilla pitkällä harppausaskeleella eräästä lähellä olevasta portista, samasta, jonka edustalla taistelimme, ja hyökkäsi sanaa sanomatta kimppuuni. Jo seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli voimakkain käsin tarttunut vartalooni, ja turhaan ponnistelin vastaan."
Näin kertoi tyttö, ja viimeisestä tapahtumasta puhuessansa hänen äänensä värisi liikutuksesta. Pelokkain silmin hän katseli ympärillensä ja alkoi entistä enemmän kiirehtiä kulkuamme. Niin kauhistuttavasti häneen oli vaikuttanut kokemansa vaara. Pian hän kuitenkin tyyntyi. Saavuimmekin nyt eurooppalaiseen kaupunginosaan, ja siellä täällä näkyi kaduilla ihmisiä, niinpä tuollakin poliisi-univormuinen mies ja tuolla rauhallisena asteleva englantilainen merimies. Vähän edempänä kulki pari dravidalaispoikaa. Vilkkaasti keskustellen he tulivat vastaamme ja katosivat hetken kuluttua hindulaiseen kaupunginosaan päin. Samalla merimieskin poikkesi eräästä katukulmauksesta ja poliisi toisesta, ja vähitellen kadut muuttuivat jälleen autioiksi. Päivä olikin jo laskenut, ja yö levitti verhoaan, mutta taivas oli pilvettömän tähtikirkas, ja kuu valaisi himmeällä, aavemaisella valollaan.
Milt'ei huomaamattamme hiljensimme askeleitamme, yö oli niin lumoavan kaunis, ja nuori hindulaistyttö jatkoi äsken keskeytynyttä puhettaan. Nyt sain kuulla hänen nimensäkin. Se oli "Surya Me".
— Surya Me, huomautin — sehän merkitsee aurinkoni.
— Niin merkitsee, neito vastasi. — Aivan pienenä lapsena kadotin äitini, niin pienenä, että tuskin laisinkaan häntä muistan. Isäni antoi silloin minulle nimeksi "Surya Me", ja tavallansa olenkin hänen "aurinkonsa". Olen, nähkää, sitten äitini kuoleman, hänen ainoana ilonaan ja lohdutuksenaan.
Näin sanoen Surya Me seisahtui ja osoitti minulle likellä olevaa, erittäin upeanmuotoista, linnamaista rakennusta. Se oli kulmatalo, kaunis- ja koristepäätyinen ja kaksitorninen. Palatsi oli hänen kotinsa, ja ystävällisesti hän pyysi minun tekemään itselleen seuraa ja lähtemään sinne. Siellä hänen isänsä luultavasti vielä valvoi ja odotti levottomuudella tytärtänsä ja ihan varmaan hän tutustuisi minuun kovin kernaasti, ainoan lapsensa pelastajaan. En siis saisi kieltäytyä ja hänen vanhalle isälleen tuottaa mielipahaa. Tuskin sitäpaitsi löytäisinkään yksinäni vierashotelliin. Sinne tosin ei ollut enää kuin noin viidenkymmenen minuutin matka, mutta taivas oli peittymäisillänsä pilviin. Se ennusti pimeätä, ja silloin voisin helposti eksyä. Olinhan kaupungissa vieras, mutta heiltä hän toimittaisi palvelijan oppaaksi.
Kiitin Surya Me'etä tarjoumuksesta ja lupasin noudattaa hänen ystävällistä kutsuaan. Silloin hän iloisesti puhellen käveli rinnallani kadun poikki ja avasi suuren, palatsiin vievän pääty-oven. Sitten hän astui sisään, ja minä olin juuri aikeissa seurata hänen esimerkkiään, kun äkkiä — sanomattomaksi kauhukseni — tunsin voimakkaiden käsien tarttuvan takaapäin käsivarsiini ja rajusti vetävän minua uudelleen ulko-ilmaan. Ponnistin vastaan, mutta hyökkääjiä oli luultavasti monta, ja silmänräpäyksessä olin nurin porraspielessä, kädet ja jalat vahvoissa köysissä. En ehtinyt edes Surya Me'etä varoittaakseni huudahtaa. Suuni tukittiin niskan ympäri sidotulla liinasella, ja silmäni peitettiin punaisella kaulahuivilla.
Yks' kaks' olin sitten ilmassa, ja näkymättömät kädet nostivat minut leveille hartioille. Takaani kuului tukahdutettu huudahdus. Se oli varmaankin Surya Me'en ääni. Entistä tulisemmin jännitin jäseniäni. Suuret hikipisarat valuivat pitkin otsaani, ja jo, jo sain peitteen silmiltäni, siteen suultani. "Surya Me", huusin, "odottakaa, tulen avuksenne", ja tuimasti heitin ruumistani.
"Kirottu muukalainen", kuulin vierestäni äänen, joku ase heilahti ilmassa, ja takaraivoani poltti. Isku oli sattunut siihen. Kadotin tajuntani, mutta vain hetkiseksi. Kun avasin silmäni, huomasin Mumin Argad'in. Hän seisoi edessäni peukaloton vasen kätensä uhkaavasti kohotettuna.
"Roisto", koetin huutaa hänelle, mutta samalla silmäni jälleen pimenivät, ja toistamiseen kadotin tajuntani. Olin kuitenkin hämärästi tuntevinani, että minua kannettiin, mutta minne ja kuinka kauvas, en tietänyt.