Valitut teokset 1910-1922

by Eino Kaila

III

Edellisessä on avaruuden tunnusmerkillisenä ominaisuutena mainittu homogeenisuus. Mutta jos tämä on oikein, näyttää myös päinvastoin siltä kuin pitäisi jokaisen homogeenisen »miljöön» olla avaruutta. Sillä kun homogeenisuus merkitsee kaiken kvaliteetin puutetta, on vaikea ymmärtää, millä tavoin kaksi eri homogeenisuuden lajia olisi toisestaan eroitettavissa. Tästä huolimatta pidetään yleisesti aikaa eri asiana kuin avaruus, mutta määräämättömänä ja homogeenisena kuin se: täten saa homogeenisuus kaksi eri muotoa riippuen siitä, täyttääkö se jonkun yhtäaikaisuuden (coexistence) tai seuraannon (succession). Mutta totta on, että kun ajasta tehdään homogeeninen »miljöö», jossa tajunnan tilat näyttävät virtaavan, on tämä »miljöö» samalla myös annettu kerta kaikkiaan, joka merkitsee, että ajallisuus itse (la durée)[1] siitä on hävitetty. Tämän yksinkertaisen refleksionin pitäisi meille selvittää, että me tällöin itsetiedottomasti olemme langenneet takaisin avaruuden kuvaan. On sentähden syytä kysyä, eikö aika, käsitettynä homogeeniseksi »miljööksi», oikeastaan ole sekakäsite, avaruuden kuvan ja puhtaan ajallisuuden sekasikiö…

Täten ei tiede ollenkaan kykene lausumaan ilmi itseänsä ajan realiteettia, sen perättäinseuraantoa ja kestämistä. Yhtävähän kuin sillat, jotka aina matkan päästä ovat rakennetut yli joen, seuraavat veden virtausta, joka soluu niiden holvien alatse—yhtävähän seuraavat tieteen kaavat ajan virtaa. Voidaan siis sanoa, että tiede käsittelee aikaa ja liikettä ainoastaan ensin eliminoituaan kummastakin pois oleellisen, kvalitatiivisen aineksen,—ajasta kestämisen ja liikkeestä liikkuvaisuuden…

Näin ratkaisee kysymyksen ajan homogeenisuudesta analyysi tästä käsitteestä, sellaisena kuin tiede sitä käsittelee: kaikki, mikä tieteen aika-käsitteessä on homogeenista, osoittautuukin olevan avaruutta. Koska tiede siis ei anna mitään vastausta kysymykseen, mitä aika on, on meidän turvautuminen välittömään kokemukseen.

Tällöin käy selville sangen merkillisiä asioita. Osoittautuu näet tavattoman vaikeaksi saada kuvaa ajallisesta kestämästä sen puhtaassa muodossa, ilman ulottuvaisuudesta saatujen vääristelevien symbolien sekaantumatta tähän…

Psykologia tieteenä, joka järjestelmällisesti tutkii yksityisiä sielunelämän aloja kerrassaan, on luonnollisesti jo metodinsa kautta enemmän tai vähemmän pakoitettu omaksumaan saman katsantotavan inhimillisestä minuudesta, jonka jokapäiväinen »kokemus» ja kieli istuttavat meihin, s.o. kiteyttämään meidän sisäiset, lakkaamatta muuttuvat sieluntilamme muuttumattomiksi asioiksi, jotka tarkasti ovat toinen toisestaan eroitettavissa ja muodostavat tarkkarajaisen moninaisuuden. Huolimatta tämän katsantotavan virheellisyydestä käy se laatuun niin kauan kuin on kysymys »staatillisesta» psykologiasta, s.o. jo suhteellisesti valmiista sielullisista muodostumista. Paraat esimerkit tällaisista ovat jo vakaantuneet assosiatsionit; ideat, joiden välillä ne tapahtuvat, ovat jo täydellisesti kristallisoituneet kielen ja sosiaalisen elämän vaikutuksen alla. Sama koskee suurinta osaa jokapäiväisistä teoistamme. Kun assosiatsionit ovat vakaantuneet, kiteytyvät myös reaktsionit ulkoapäin tulevia vaikutuksia vastaan liikkeiksi, jotka tajuisuutensa ja älykkäisyytensä ohella muistuttavat refleksejä. Yhdessä muodostavat nämä kaikki jonkunlaisen aktiivisuutemme alustan, jolla tähän nähden on sama merkitys kuin orgaanisilla toiminnoilla tajuisen elämämme kokonaisuuteen nähden.

Mutta kuta syvemmälle tungemme varsinaiseen personalliseen ja tuoreeseen sielunelämään, sitä ontuvammaksi käy mainittu katsantotapa ja senmukana psykologia, joka pyrkii nojautumaan yksinomaan siihen. Kun tämä psykologia—assosiatsioni-psykologia, kuten sen nimi kuuluu— käsittelee personallista, kehittyvää ja muuttuvaa, »dynaamista» puolta sielunelämässämme saman, jo kuolleita muodostumia edellyttävän metodin mukaan kuin edellistä, johtuu se voittamattomiin vaikeuksiin, jotka suuresti muistuttavat elealaisten sofismeja. Onhan tässäkin korvattava liikkumattomalla liikkuva, muuttumattomalla muuttuva— menetelmä, jonka aina täytyy epäonnistua. Tunnetuin näistä sielutieteellisistä valhe-ongelmista on tahdonvapauden kysymys, johon puhtaan kokemuksen kannalta lähtien ei siis sisälly mitään vaikeuksia.

Minkälaiseksi kuvaa assosiatsioni-psykologia yksinkertaisen tahdontoiminnan? Se puhuu motiivien taistelusta, heilahtelusta kahden tai useamman eri mahdollisuuden välillä, joista yksi valitaan. Minuus ja tunteet, jotka tätä liikuttavat, esiintyvät siis tarkasti määriteltävinä asioina, jotka pysyvät kukin identtisinä koko toiminnan kuluessa. Mutta jos minuus, joka toimittaa ratkaisun, pysyy aina samana ja jos tunteet, jotka sitä liikuttavat eivät myöskään muutu, niin kuinka ihmeessä ratkaisu voi tulla koskaan? Itse asiassa se luonnollisesti syntyy senkautta, että minuus koettuaan ensimäisen tunteen jo on jonkunverran muuttunut, kun toinen tulee lisäksi; täten minuus läpi koko tahdontoiminnan muuttuu ja muuttaa silloin myöskin niitä tunteita, jotka sitä liikuttavat. Täten muodostuu sarja dynaamisia tiloja, jotka tunkeutuvat toisiinsa ja vahvistavat toisiaan päättyen näin luonnollisen kehityksen kautta vapaaseen ratkaisuun.

Sekä tahdonvapauden puoltajat että sen vastustajat kuvailevat tahdontoimintaa viivana, joka määrätyssä pisteessä o haaraantuu jatkoihinsa ox ja oy. Pisteessä o heilahtelee tahtoni mekaanisesti x:n ja y:n välillä, kunnes valitaan toinen. Jos valitsen x:n, sanovat tahdonvapauden puoltajat: olet valinnut x:n, mutta y oli yhtä mahdollinen. Vastustajat taas väittävät: kun valitsit x:n, saattoi sinut siihen joku syy, ja kun y selitetään yhtä mahdolliseksi, unohdetaan tämä syy.—Nyt on huomattava, että molempien ratkaisujen yhteinen edellytys on väärä: kahtianne haaraantuva viiva, jonka pitäisi kuvailla tahdontoimintaa, on symboli eikä mikään kuva todellisuudesta. Viiva ei voi esittää aikaa, joka paraikaa kuluu, vaan korkeintaan jo loppuunkulunutta aikaa. Tämän unohtavat sekä tahdonvapauden puoltajat että vastustajat,—edelliset myöntäessään ja jälkimäiset kieltäessään mahdollisuuden toimia toisin kuin on toimittu. Edelliset ajattelevat näin: »Rataa ei ole vielä vedetty, siis saattaa sillä olla mikä suunta hyvänsä.» Tähän on vastattava: »Te unohdatte, että radasta voi puhua ainoastaan sitten kuin toiminta on jo suoritettu, mutta silloin se jo myöskin on vedetty.» Toiset sanovat: »Rata on vedetty näin; siis sen tuleva suunta ei saattanut olla mikä tahansa, vaan juuri tämä.» Johon taas on sanottava: »Ennen kuin rata vedettiin, ei ollut mahdollista tai mahdotonta suuntaa, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei vielä voinut olla radasta kysymys.»—Lopuksi siis, jos vapaudutaan kaikesta karkeasta symbolisoimisesta, huomataan, että deterministien todistelu saa tämän lapsellisen muodon: »Toiminto, joka on tapahtunut, on tapahtunut», johon heidän vastustajansa nerokkaasti vastaavat: »Toiminto, joka ei ole tapahtunut, ei vielä ole tapahtunut.» Täten on koko tahdonvapauden kysymys, sellaisena kuin sen nämä vastapuolueet käsittävät, olematon.—Bergson kyllä puhuu vapaista tahdontoiminnoista; mutta vapaus ei ole mikään tahdontoiminnoille absoluuttisesti kuuluva ominaisuus, vaan voi esiintyä eriasteisena. Jos otamme tahdontilat niine personallisine sävyineen, joka niillä määrätyssä henkilössä on ja joka niille tulee heijastuessaan toinen toiseensa, silloin ei ole tarvis yhdistää useampia kuolleita tajunnantiloja koettaessaan niistä turhaan luoda elävää tahtomusta: annettuna on kokonaistila, jonka jokaisessa osassa minuus on kokonaisuudessaan. Tämän sisäisen tilan ulkonainen ilmestys on vapaa tahtomus, koska minuus yksistään on sen tekijä, koska se vastaa minuutta kokonaisuudessaan. Mutta todellisesti vapaat tahtomukset ovat harvinaisia. Useimmat jokapäiväisistä toiminnoistamme eivät vaadi sielunliikettä, jonka olisi mentävä syvemmälle pintakerrosta, missä vallitsevat kuolleet tottumukset ja koneelliset vastavaikutukset.

(Aika 5, 424-440, 501-509)

* * * * *

JUHANI AHON JUHA (1911)

Loistoisassa esseessään Juhani Ahosta—teoksessaan »Suomalaisia kirjailijoita»—on Eino Leino tullut eräässä suhteessa sangen merkillepantavaan tulokseen. Hän lausuu m.m.: »Juhani Ahon teokset seuraavat toisiaan elimellisellä, miltei elämäkerrallisella välttämättömyydellä.—Ne merkitsevät hänelle yhtä monta oman sielunelämän ja maailmankatsomuksen kehitysastetta.» Täten olisivat esim. perättäin seuraavat romaanit Papin rouva ja Panu kirjallishistoriallisesti aivan erilaatuisia ilmiöitä: edellinen realistinen, jälkimäinen romantinen tuote.

Tähän väitteeseen tuskin saattanee yhtyä. Näyttää melkein siltä, kuin olisi Eino Leino liiaksi antautunut tuohon kirjalliselle kriitikolle niin luonnolliseen houkutukseen: kaikessa jyrkkyydessään seurata sitä periaatetta, että kirjailijan tuotanto on suoranainen tulos hänen »moraalistaan» tämän sanan ranskalaisessa merkityksessä ja siis myös välittömästi kuvastaa siinä tapahtuneita liikkeitä ja muutoksia. Näin siis se valinta, johon kukin hänen teoksistaan viime kädessä perustuu—se aihe, jota hän käsittelee, se tapa, jolla hän tätä katsoo, ja se ratkaisu, jonka hän »juonelle» antaa—välittömästi kuin kuvastin heijastaisi kirjailijan älyllistä, eetillistä ja sentimentaalista sieluntilaa, joten seuraamalla hänen teoksiaan niiden aikajärjestyksessä ja tutkimalla niiden keskinäisiä eroavaisuuksia voidaan suorastaan nähdä hänen oman persoonallisuutensa eri kehitysasteet ja niiden keskinäiset eroavaisuudet. Toisin sanoin: tämä periaate sisältää, että puhtaasti taiteelliset motiivit kirjailijan tuotteiden sielullisessa alkuhistoriassa tulevat vasta toisessa sijassa, jos niillä vielä silloin on merkitystä ollenkaan.

Tällä periaatteella on tosin valtavan laaja psykologinen perusta. Harvassahan lienevät suurtenkin kirjailijain joukossa ne, jotka eivät olisi uraansa alkaneet persoonallisella purkauksella, olkoon tämä sitten sentimentaalista, yhteiskunnallista tai isänmaallista, mutta joka tapauksessa ei taiteellista laatua.

Mutta tulivuoretkin sammuvat, sitä helpommin, kuta ylhäisempiin ilmoihin niiden huippu nousee. Ja voi käydä niinkin, että samaan kraateriin, joka ennen syöksi tulta ja laavaa, syntyy syvä, kirkas ja kylmä järvi, jonka liikkumattomaan kalvoon heijastuvat ohi purjehtivat pilvet, niin hyvin synkät kuin valoisat, ja yön taivaan kaukaiset tähdet.

Ja tosiaan: jos katsomme niitä kirjallisia ilmiöitä, jotka kulumatta ovat kestäneet ajan ruosteen, niin epäilemättä on näiden joukossa verrattomasti suurempi prosentti kuin kirjallisuudessa yleensä niitä, joiden liikkeelle panevat voimat ovat olleet »esteettistä» laatua. Toisin sanoin: jota suurempi kirjailija on kysymyksessä, sitä ontuvampi on yllämainittu taiteen »subjektiivisuuden» periaate, sitä varmemmin vie se erehdyksiin.

Näiden selvittelyjen jälkeen lähdemme kenties koko lailla toisilla edellytyksillä tarkastamaan Juhani Ahonkin kirjailija-muotokuvaa. Yrittämättä pirstoa sitä enemmän tai vähemmän keinotekoisiin, jyrkkärajaisiin »moraalisiin» kehityskausiin koettakaamme päinvastoin katsella häntä taiteilijana, jonka katse liukuu esineestä toiseen, kulloinkin koettaen säilyttää silmäänsä sen, mikä siihen aukaisee taiteellisia näköaloja, mikä antaa sen oman elämän parhaiten kuultaa esiin. Ja luonnollisesti on meillä tällöin oikeus otaksua, että se, missä hänen katseensa parhaiten viihtyy, samalla myös voimakkaammin koskettaa jotain puhtaasti persoonallista kieltä hänessä, sisältää jotain heijastuksia hänen omasta minuudestaan.—Kenties meille tällöin selvenee pääpiirteissään suhteellisesti ehjä ja kirkas kuva, luonteenlaatu, jonka psykologinen mieltäkiinnittävyys samalla on nykyhetken suomalaiselle mitä suurin…

Lyhyesti sanoen on siis Aho mielestäni artistinen, ei intuitiivinen taiteilija: hänen suunnaton merkityksensä suomalaisen kirjallisuuden historiassa on enemmän tyylillisten voittojen kuin niiden sisällisesti yllättävien saavutusten alalla, joista tulevat »kulttuuripsyyken» uusien kehityskausien tekijät. Jälkimäisessä suhteessa on hän liian passiivinen, liian—suomalainen!

Olen näin, läpikäymällä Ahon tärkeimmän tuotannon, koettanut siitä pusertaa esiin voimakkaasti yhtenäisen luonteenkuvan. Lukija ratkaiskoon, missä määrin se lyyrillinen passiivisuus, jonka useammalta kuin yhdeltä näkökohdalta lähtien olen koettanut osoittaa Ahon kirjailija-muotokuvaa huomattavasti esiinpistäväksi peruspiirteeksi, tosiaan on tulos oikeaan osatusta erittelystä.

Mutta tässä asiassa on sananvalta myös eräällä toisella:— kirjailijalla itsellään. Hän se lopulta ratkaisee asian; älkäämme unohtako, että hän on mies parhaissa voimissaan. Ja hän on kerran lausunut tämän kirjoittajalle: kirjailija on kuin metsän otus, joka voi tuttuja seutuja ja entisiä jälkiään kiertää, mutta myös saattaa oikasta suoraa tietä uusille maille. Hän yksin voi tulevassa tuotannossaan näyttää, onko alussa painostamani varovaisuus vieläkin ollut liian pieni, olenko sittenkin liian rohkeasti tehnyt johtopäätöksiä taiteilijan teoksesta tekijäänsä, toisin sanoin: onko Juhani Aho suurempi taiteilija kuin olen otaksunut!

(Nuoren Suomen Joulualbumi 21, 1-15)

On suuria kirjailijoita, jotka rakastavat jyrisyttää tuomion kelloa kansansa yli, vitsoa kirpeällä ruoskalla sen vikoja ja kolkuttaa sen uinuvaa omaatuntoa. Mikä on muisto heidän työstään? Hetken seisovat he ajan temmellyksen polttopisteessä, keskellä vihasta tai innostuksesta kuumenneita silmiä, tuhansien intohimoisesti ojennettujen käsivarsien osoittamina. Mutta vaahto tummuu ja laineet laskevat ja pian on heidän taistelemansa taistelu kaukainen menneisyys, joka ei mieliä enää tuleen sytytä. Yksi vaan voi silloin pelastaa heidät joutumasta iäksi kirjastojen tomuisille hyllyille: jos se, mitä he parantamisen tai surmaamisen tarkoituksessa ovat sanoneet, on kummunnut esille syvästä ja suuresta elämän tuntemisesta, jos se on luonut elämän kuvan, josta jokainen aika voi löytää pyrkimyksensä, omat hiljaiset tai meluisat taistelunsa suureen taiteeseen olennoituina, jos se on synnyttänyt jonkunkin ihmistyypin, joka rehellisessä ja laajassa inhimillisyydessään on jokaiselle tuttu, silloin tulee heidän työstään tämä yleisinhimillinen puoli säilymään—mutta vain se. Onnellisessa asemassa ovat sentähden ne kirjailijat, jotka ovat voineet pysyttäytyä hetken intohimojen yläpuolella, ja vapaina intoilusta ja sokeasta katkeruudesta toteuttavat vain omaa taiteellista pyrkimystään valaa kypsään ja kestävään muotoon elämästä se, mikä on heitä on lähinnä, mikä kuvastaa heille arvokkaan ja rakkaan kohtaloa tässä kummallisessa maailmassa. He tulevat jälkipolville säilyttämään työnsä enemmän tai vähemmän ehjänä, ja nykyhetkikin jo voi heitä arvostella puolueettomammin kuin edellisiä, joiden työ tuskin koskaan voi kokonaisena, niinkuin he ovat sen tarkoittaneet, jatkaa elämäänsä tulevaisuudessa.

On jo muutamia vuosia kulunut siitä, kun Juhani Aho viimeksi yleisölleen tarjosi uutta. Luonnollista on, että odotusajan näin pidentyessä myös odotukset ovat kasvaneet; on aavistettu jotain entistä merkillisempää ja suurempaa. Joka perehtyy »Juhaan», ei tule väittämään näissä odotuksissa ja aavistuksissa pettyneensä. »Juha» merkitsee monessa suhteessa mahtavaa nousua edeltäjistään. Ja kun suomalaisesta kirjallisuudesta kerran valitaan ne kirjat, jotka siitä kuuluvat maailmankirjallisuuteen, on »Juha» niitä, joiden paikka varmimmin on taattu.

Omituiseen pulaan joutuu, kun tahtoo »Juhan» luonteen ilmaista yhdellä sanalla. Onko se n.s. kansankuvaus? Ei, sillä lukija tuskin huomaakaan, että se mikä hänen silmäinsä eteen on loihdittu, on tapahtunut kaukana hänestä, erikoisissa olosuhteissa ja jossain etäisessä menneisyydessä; kaikki on samalla aivan läheistä ja tuttua. Jännityksestä kuumeisin silmin elää hän kuin omana elämänään Juhan ja Marjan kohtalokkuudessaan niin laajalle yleisinhimillisyyteen aukeavan suhteen. Onko »Juha» siis verhotusta muodostaan huolimatta nykyaikainen avioliittoromaani petoksineen ja kostoineen? Ei, sillä mitään petosta ei Marjalla ole mielessään, kun hän elämänsä hädän ahdistamana juoksee rantaan, josta Shemeikka hänet tempaa venheeseensä vieden hänet alas koskia mukaansa Karjalaan. Ja mitään kostoa ei ajattele Juha, kun hän—itse lempeys ja hyvyys—Shemeikan raa'asta pilkkanaurusta sokeasti raivostuneena tekee tuhotyönsä. Kukaan ei lopulta ole omaansa eikä toisten onnettomuuteen syypää. Juha on vanha ja ruma, Marja nuori. Eikä syy ole Shemeikan, viettelijänkään. Hän on oman maansa lapsi eikä voi toisin olla—ei silloin, kun hän ottaa Marjan mukaansa, ei, kun hän tämän jättää hänestä kyliänsä saatuaan. Eri ihmisten tahdot lyövät vastakkain kuin laineet koskessa, jonka pauhina kuuluu ylös aholle, kaskelle, missä Juhan kirves viikot ja vuodet heiluu ikihonkien huojuessa sen tahtiin, samalla, kun hänen aina samat ajatuksensa tekevät toivotonta työtään. Elämän intohimojen kuohupää virta vie ihmiset mukanaan, ja taistelu sitä vastaan käy kaikille yli voimain—yli voimain lopulta Juhallekin…

Schiller jakoi aikoinaan taiteilijat naiveihin ja senttimentaalisiin. Edelliseen ryhmään kuuluvat ne, jotka lähtivät välittömästä elämyksestään, joille taiteellinen työ oli omien kokemuksien ja tuntojen sovittelua ja veistämistä taiteelliseen ylhäiseen muotoon, jälkimmäiseen taas ne, jotka ensinnä synnyttivät jonkun abstraktisen aatteen ja vasta vähitellen, kohta kohdalta, kykenivät pukemaan sen konkreettiseen, havainnolliseen muotoon ja antamaan sille sen lihan ja veren, sen oman itsenäisen elämän, joka taideteoksesta vasta taideteoksen tekee. Olkoon tämän jaottelun laita kuinka hyvänsä, joka tapauksessa on se valaiseva ainakin Juhani Ahoon nähden. Hän on »naivi» taiteilija koko siinä täydessä merkityksessä, minkä Schiller tälle sanalle antoi. Juhani Aholle »aate» on aina jotakin intohimoista mielenkiintoa herättämätöntä, jotakin kuollutta, elämästä ja sen psykologisista valloista irti temmattua, usein jotakin suuremmassa tai vähemmässä määrässä naurunalaista pakoitetussa, umpisokeassa »ylevyydessään». Juhani Aho pysyy suurena elämäntuntijana juuri siksi, että hän tosiaan on elänyt läpi sen asteikon, että hänen tarkkanäköiseen silmäänsä lähtemättömällä selvyydellä ovat piirtyneet lukemattomat pikkuseikat, itsessään vähäpätöiset, mutta oikeassa ympäristössään ja taiteellisiin kokonaisuuksiin sulautuneina sinisiksi hämärtyviä näköaloja aukaisevat. Juhani Aho on epikurealainen, jos tämän paljon väärinkäytetyn sanan osaa ymmärtää sen kreikkalaisessa rohkeassa ja elämälle antautuvassa mielessä, ja Juhani Aho on valkoisten, elämän pohja-arvojen tunnustaja, kun katsoo, millä ymmärryksellä hän seuraa intoutuneen ja kituvan ihmismielen sisimpiä ja hartaimpia värähdyksiä. Juhani Aholla on näin mielestäni jo alusta alkaen ollut verrattomat henkiset edellytykset suureksi taiteilijaksi, suureksi realistiksi tämän sanan oikeassa taiteellisessa, ihmiskunnan-ikäisessä merkityksessä.

»Juhassa» on minusta Juhani Aho ensi kerran saavuttanut näitä edellytyksiä vastaavan taiteellisen tuloksen. »Juha» ei ole »kansankuvaus», ei »avioliittoromaani»; »Juha» on pala todellista ihmiselämää. Se elää jokaisessa nikamassaan, se on kokoonpantu psykologisista pikkupiirteistä, jotka irralleen otettuina eivät olisi muuta kuin tarkkanäköisen ja kauneudelle alttiin silmän hetkellisiä havaintoja. Mutta siinä äärimmäisen taiteellisessa kokonaisuudessa, jonka ne »Juhassa» luovat ja jonka Juhani Aho tässä nyt on saavuttanut, muodostavat ne rautaisen ketjun. Jokainen rengas siinä on yhtä tärkeä kuin toinenkin, kaikki ovat ne kokonaisuudelle yhtä välttämättömiä. Ja kokonaisuus itse on kuin triumfikaan, jonka alla kosken väkevässä pauhussa kuuluu elämän ihmeellinen meno.

Surullisen suuri osa niistä, jotka meillä pidetään taiteilijoina, eivät ole muuta kuin sellaisia, joita on tapana kutsua diletanteiksi. Joku liikuttava ja intresantti kansantarina herrasväestä, jonka lapsena on sattunut kuulemaan, joku tomuinen pergamentti jossain kirjastossa, jota sattumalta on tullut hätimiten katsoneeksi—siinä kaikki! Sitten pannaan vähän kullankarvaista »kaunista» siloitusta päälle ja taideteos on valmis. Vahinko vaan, että se on kuolleena syntynyt, että sen ihmiset ovat hauraita elottomia nukkeja ja sen tapahtumat vain efektejä. Katsokaa, miten »Juha» elää joka sivullaan! Hakkaako Juha kaskea siksi, että tekijällä olisi sopiva tilaisuus hänet lukijalle esittää yksinäisine mietteineen? Eikö hän sitä tee siksi, että me ilman tätä työtä emme voi häntä ajatella, että hän juuri siinä elää omaa elämäänsä ja niin aina on tehnyt? Katsokaa, kuinka elää Juhan äiti, vanha kämäleuka akka, riippumatta siitä, mitä tarkoituksia kirjailijalla hänen suhteensa on ollut, ja siihen kuitenkin ihmeellisesti soveltuen. Kuinka täynnä omaa luonnettaan ja runollisuuttaan on Marjan ja Shemeikan koskenlasku ja saarella olo, ilman että se romanttisuudellaan vähääkään rikkoo kokonaisuutta! Ja kuinka ihmeellisen luonteva on lopuksi Juhan perikato. Kaikki päättyy siihen, mihin sen täytyy päättyä. Juhan täytyy katketa, niinkuin hän katkeaa.

Lieneekö enää tarpeellistakaan kiinnittää huomiota siihen, mitenkä kirjailija tässä teoksessa kaiken aikaa pysyy piilossa, mitenkä kaikki siinä on katsottu milloin minkin henkilön silmillä. Juhani Aho ei ole psykologinen kirjailija siinä mielessä, että hänen tarjoamansa olisi jotakin psykologisia erikoisuuksia ja hienouksia, hänen luomansa tyypit eivät ole outoja ja syviä, vaan laajoja ja yleisinhimillisten sielullisten mahtien kannattamia. Mutta juuri hänen katsoessaan näiden luonteitten silmillä kaikkea, kuten »Juhassa» on laita, kohoaa kokonaisuus tavattoman ehjään taiteellisuuteen. Katsokaamme esim. luonnonmaalausta. »Papin rouvassa», jota tätä uutta teosta lukiessa muuten usein tulee ajatelleeksi, on vielä luonto, niin ihanasti kuin se juonta säestääkin, siitä kuitenkin kokolailla irrallaan, kehyksessä, jonka kirjailija ikäänkuin erikseen meille esittää, kuvaten sitten sen sisältämän tapahtuman. »Juhassa» on laita toinen. Vain yksi esimerkki! Marjan lähdettyä on Juha kauan aikaa omituisessa sielullisessa tainnostilassa. Vihdoin selvittyään ja taas tajuttuaan lohduttoman todellisuuden hän eräänä aikaisena aamuna astuu ulos rappusille, »ja huomasi, että aamu sarasti sihittävän sateen läpi. Koira tuli rappujen alta ja pyörähteli jaloissa. Kuikka huusi järvellä…» Miksi Juha sen nyt huomaa. Siksi, että niin oli kuikka huutanut kaikkina edellisinäkin aamuina, kun kaikki vielä oli hyvin ja elämä näytti turvalliselta. Nyt oli kaikki toisin, oma elämä rikki, repaleina, mutta aamuisen sumun läpi kuuluu sama salaperäinen luonnonääni. Se tuo mukanaan tunnelmallisen muiston entiseltä ajalta, jolloin se vielä oli läheinen ja rakas, säestäessään jokapäiväisen elämän turvallista kulkua. Mutta se ei siihen kuulunutkaan, se pysyy samana kaiken muun muututtua. Ja niin kasvaa tuosta vähäisestä pikkupurteestä mahtava sävel, joka yhdellä ainoalla iskulla tuo esille edustavan kuvan koko tapahtumaa verhoavasta todellisuudesta. Ja lopulta säestää tuollainen kaukainen kuikan huuto sumuiselta järveltä koko inhimillistä elämää. Me uskomme, että todellisuus on meille läheinen ja elämäämme kuuluva; se on meille rakaskin, mutta lopulta se kuitenkin jää oudoksi ja kummalliseksi, niinkuin siihen kuuluva oma todellinen itsemmekin, jonka määräävistä valloista meidän on niin vaikea saada oikeata tietoa—lopulta se kuitenkin menee omaa tietään, poikki niiden teiden, joita meidän kaipauksemme ja tahtomisemme kulkee.

»Juhan» varsinaisesta tyylillisestä puolesta vielä muutama sana! Juhani Aho on niitä harvoja suomalaisista kirjailijoista, joilla on yksilöllinen, taiteellisesti kypsynyt ja helposti tunnettava sanontatapansa. Ja tässäkin suhteessa ilmaisee mielestäni »Juha» samanlaista nousua edeltäjistään kuin muissakin. Kaikki viivat ovat voimakkaasti yksinkertaistuneet, Juhani Aholle ominaisten vehmaiden runokuvien kesken on toimitettu rohkea valinta, ja niin on saavutettu se tavaton taiteellinen keskitys ja ehjyys, joka on tämän teoksen suurenmoisin puoli. Ja niin on myös koko kuvauksessa kaiken kireän jännityksen rinnalla suuri rauha ja tasapaino. Kuumeisena seuraa lukija intohimojen vuolasta virtaa. Mutta jokin pysyy hänessä samalla täydessä levossa, keinuen vain hiljaa ja tasaisesti tämän ihanan runollisen kielen tahdissa. Sellaisia lauseita kuin monet »Juhan» sisältämistä, ei ole vielä koskaan ennen suomenkielellä kirjoitettu. Katsokaa esim. kuinka kirja alkaa, huomatkaa ensimmäisten lausejaksojen suunnaton taiteellinen varmuus ja sopusointu! Milloinka on suomalaisessa kirjallisuudessa ennen uusi henkilö esitetty sellaisella mahtavalla taiteellisuudella kuin Juha ensimmäisine itsepuheluineen: »Pitipähän taas epäsovussa erottaman» jne.? Ja samanlaisia ehjiä jaksoja myöten jatkuu esitys loppuun asti, kohoten toisinaan, kun kuvien runollisuus kasvaa, silmiä huikaisevaan ihanuuteen: »Ja kun ei puhuttu, vaan äänettöminä soudettiin, ei Marja päästänyt ajatuksiaan edemmä laineen viriä, jonka venhe teki veteen, missä se jälelle haihtui, haihtui entinen elämä, missä se kokassa kohahteli, siinä kohahteli uusi eikä hän tahtonut koettaakaan sitä edempää kuunnella.»

Ne arvostelut, joita tästä uudesta teoksesta olen nähnyt, ovat minusta olleet eräässä suhteessa puutteellisia. On jätetty vertaamatta tätä teosta entisiin ja niin on kokonaan jäänyt huomaamatta kaikki se Juhani Aholle uusi ja ennen tuntematon, joka tässä teoksessa esiintyy. Meillä on kauan totuttu puhumaan Juhani Ahosta jo aikaa sitten kypsyvänä ja valmiina, oman Parnassonsa saavuttaneena, jonka uusia tuotteita voi odottaa siinä turvallisessa tiedossa, etteivät ne ole entisiään huonompia. Uudella teoksellaan on kirjailija osoittanut, ettei hänen kehityksensä ollenkaan ole pysähtynyt, että hänessä tapahtuu jatkuva taiteellinen nousu. Ja suoraan voi minusta sanoa, että juuri se tie, jota hän »Juhassa» kulkee, voi hänen luonteisensa kirjailijan viedä eittämättömään taiteelliseen korkeuteen—kuten se on vienytkin.

Juhani Ahon luonne ja sen mukana hänen taiteellinen näkemyksensä on passiivinen ajatuksellisesti verrattain vaivattomaan tarkasteluun taipuvainen. Sentähden eivät myöskään hänen luomansa tyypit herätä erikoista mielenkiintoa uusina psykologisina ennätyksinä, niihin ei sisälly mitään erikoista ajatuksellista voittoa. Ne liikkuvat, esim. Yksin-kirjan sankari, Elli ja Kevään ja Takatalven Antero, sielullisen elämän keskitasolla. Mitä yleislaatuisempaa on taideteokseen sisältyvä sielullinen elämä, sitä suurempaa luovaa kykyä vaaditaan kirjailijalta hänen saavuttaakseen sen taiteellisen suppeuden ja kirkkauden, joka on välttämätön, se kun on tällöin lukijan mielenkiinnon pääasiallisena esineenä. Tämä on »Juhassa» saavutettu.

Ja niin on Juhani Aho—vielä kootakseni pariin sanaan ajatukseni— tässä teoksessa saavuttanut meillä aniharvoin nähdyn taiteellisen korkeuden: me olemme eläneet palan todellista ihmiselämää, iloinneet iloitsevien kanssa ja kun laskemme kirjan kädestämme, on mielessämme rauha ja lepo, hiljaa aaltoileva silmän ohi kulkeneiden ihanien rytmien tahdissa. »Juha» ei ole yksi Juhani Ahon teosten joukossa: se on niistä ensimmäinen, ja me uskomme, että se on oleva alku pitkään sarjaan samanlaisia.

(Uusi Suometar 26.4.1911)

* * * * *

POROPORVARI JA KAMARIFILOSOFI (1911)

Kynään on minut saattanut tarttumaan eräs lauseparsi, joka ulkomailta tuotuna on alkanut näkyä meikäläisessäkin kulttuurikeskustelussa: luonnontieteellinen maailmankatsomus. Tosin voinee tuntua turhalta yritys lähteä tällaista epämääräisyyksiin haihtuvaa otusta lähemmin katsastelemaan, mutta kun uskon, että alla piilee itse asiassa sangen tuttu fysionomia, lähden kuitenkin taipaleelle. Mikä tämä fysionomia on, siitä antaa kenties räikeä otsikkoni jotain aavistusta—ja muu selvenee seuraavasta.—Koetan siis piirtää muutamia kuvaavia ajatusviivoja siitä, kuinka eri älylliset tyypit suhtautuvat olemistoon ja mikä arvo näin syntyneitten maailmankatsomusten sarjassa on n.s. luonnontieteellisellä maailmankatsomuksella, niinkuin tämän sanan nyt ymmärrän.

Aine tulee tällöin epäilemättä jonkunverran arkaluontoiseksi, sitä enemmän, kun en tule salaamaan, minne päin omat sympatiani kallistuvat. Kukapa mielellään näkee toisen laatimaa luokittelua, jossa itse on joutunut jollekin alemmalle portaalle, kun taas tekijän yksilölliset ihanteet loistavat ylhäisessä korkeudessa? Kuitenkin on huomattava, että kysymys tässä on vain tyypeistä, s.o. vissiltä näkökannalta lähtien laadituista käsite-kaavoista eli yksinkertaisesti—kamarifilosofiasta. Ja kamarifilosofiasta on helppo selvitä, ellei muuten niin kohauttamalla olkapäitään! Ja sitäpaitsi: muuan kuuluisa meikäläinen taideniekka väittää, että kauppiailla usein on enemmän mielikuvitusta kuin taiteilijoilla; ja ketäpä kuitenkin olisi valmiimpi otaksumaan poroporvariksi kuin »saksaa», jos kerran ruvetaan koiraa karvoihin katsomaan. Kuinka moni taas filosofeista saattaa puhtaalla omallatunnolla väittää, ettei häneen ollenkaan kohdistu Heinrich Heinen pilkka:

»Zu fragmentarisch ist Welt und Leben—
Ich will mich zum deutschen Professor begeben,
Der weiss das Leben zusammen zu setzen,
Und er macht ein verständlich System daraus:
Mit seinen Nachtmützen und Schlafrockfetzen
Stopft er die Lücken des Weltenbaus».

Lyhyesti: jätettäköön siis muut näkökohdat sikseen, ja annettakoon ajatusten taistella kiihkotonta taisteluaan!

Mikä on siis se fysionomia, joka piilee »luonnontieteellisen maailmankatsomuksen» takana. Jos »maailmankatsomuksella» tässä ymmärretään sitä, mitä sillä tavallisesti ymmärretään: niiden käsitteiden kokonaisuutta, jotka meillä on todellisuuden yleislaadusta, niin on räikeä väitteeni se, että »luonnontieteellinen maailmankatsomus» on kokoumus poroporvarillisuutta ja pintapuolistettua luonnontiedettä.

Ymmärryksen poroporvarillehan—jos sellainen tyyppi on todellisuudesta löydettävissä—olisi ominaista se, ettei hänen järkensä vaaka heilu puoleen eikä toiseen, koska molemmat painot ovat yhtä raskaat tai paremmin: yhtä kevyet. Toisella puolen ovat persoonallisen elämän käytännölliset pyrinnöt ja tarpeet rajoitettuine kysymyksineen, toisella taas niiden mukaiset vastaukset, yleis-verhonaan joukko käsityksiä—koriste, jota juhlatilaisuuksissa tarvitaan—elämästä ja muusta todellisuudesta, jotka joko ovat saadut perinnäisiltä auktoriteeteilta tai sitten ovat päivän kuosin käteen tyrkyttämät.

Eikö »luonnontieteellinen maailmankatsomus» ole juuri tällainen poroporvarillinen koriste?

Sillä mitkä ovat tämän maailmankatsomuksen ainesosat? Epäilemättä katsantokannat sellaiset kuin mekaaninen luonnonkäsitys, joka työ-ohjelmasta dogmaattisesti koroitetaan ihmisajatuksen viimeisen sanan sanojaksi, ja polveutumisteoria, jolloin tämän pääväitteeksi lapsellisesti käsitetään se, että ihminen polveutuu »apinasta» ja ettei ihminen siis ole sen kummempi kuin eläin. Kulttuurityön alati hehkuvissa ahjoissa, niissä muutamissa aivoissa, joissa nero kullakin aikakaudella kipenöitsee, ovat nämä käsitykset vähitellen syntyneet ja voittaneet muut aatteiden »luonnollisessa valinnassa». Toisen rivin miehiä, kaikenkaltaisia epigoneja ovat sitten olleet ne, jotka itsekylläisinä ovat kadottaneet näkyvistään työn päättymättömyyden ja—kuten Häckel—vanhan Wagnerin kanssa (Goethen Faustissa) huudahtaneet: »Und wie wir es zuletzt so herrlich weit gebracht»! Nämä ne myös ovat sekoittaneet sen keitoksen, jota he itse ylpeästi kutsuvat luonnontieteelliseksi maailmankatsomukseksi ja jonka kautta kaikki maailmanarvoitukset ovat ratkaistut; vanhat, homehtuneet »aivokummitukset» ovat ajetut pois kunniallisten ihmisten seurasta ja perustukset lasketut ihmiskunnan ijäiselle onnelle. Kirkkojen sijaan tulevat biologiset museot, jossa ihmiset hartaudella voivat polvistua—skvariumin meduusojen eteen ja tyydyttää nääntyneen sielunsa janon—katsomalla alkuliman liikkeitä suurennuslasin alla!

Kas siinä poroporvarin hengen-leipä koko loistossaan! Itse ei hänen tarvitse ajatella; sen raskaan työn ovat jo muut hänen puolestaan valmiiksi tehneet. Hänelle annetaan vain lyhyt yleiskatsaus »tieteen uusimpiin tuloksiin.» Kaikki on pääpiirteissään selvää ja ratkaistua. Kaikki mikä on, on kasa avaruudessa purjehtivia atomeja, mutta pessimismiin ja epätoivoon, minkä niin hyvin tuntee jokainen ajatteleva ihminen, joka kerran on tähän maailmankuvaan uskonut, ei sen hirvittävä tyhjyys suinkaan profeettojaan näytä vievän. Päinvastoin! Ovathan he valloittaneet päivän ajatusten muotimarkkinat ja onhan aika heidän.

Mutta jos nykyinen viisaus on tällainen, niin nousee vanha kamarifilosofia huimaavasti arvossa. Astukoon siis taas tomuisten folianttiensa keskeltä esiin tuo vanha äijä, joka silmiensä edessä on nähnyt liian monen suuruuden kukistuvan hänen enää suuresti uskoakseen mihinkään viimeiseen uutuuteen.

Koko hänen ajatusmaailmansa on niin täydellisesti toinen kuin poroporvarin, että tällä tuskin on edellytyksiä ymmärtää hänen puheistaan sanaakaan. Eikä hänkään luultavasti ole halukas niitä seinille tuhlaamaan. Kenties hän ainoastaan iroonisesti hymähtää nähdessään, kuinka ihmiskunta jo tiesi kuinka monennen kerran tunnustautuu uuteen uskoon.

Mutta jos hän tahtoo sanaisen lippaansa aukasta, saattaa hän vetää esille probleemeja, joiden edessä koko tuo ylpeä rakennus kaatuu kuin korttihuone. Mitä, jos koko meidän jyrkästi esineellinen käsitystapamme on kokonaan vailla logiikan pyhitystä; jos se on vain viime kädessä käytännöllisistä harrastuksista johtuva psykologinen välttämättömyys? Jos olemisto esineelliseksi ajateltuna on puhtaasti inhimillinen ajatuskaava, joka erillään ihmisen tarpeista ja niiden synnyttämistä tottumuksista haihtuu ilmaan kuin kangastus päivän laskettua? Jos voidaan piste pisteeltä seurata monenkin objektiiviseksi uskomamme käsitteen tunne- ja tahto-peräistä syntyhistoriaa ja sen otsalla näyttää vissien elämän-intressien selvä leima?

Älyllinen toiminta tähtää aina lepokohtien saavuttamiseen. Ilmiöiden loppumattoman virran koettaa se supistaa kiinteiksi pisteiksi, joista sen on helppo hallita alaansa. Ja tämän kiinteitten pisteittensä verkon koettaa se jännittää yli kaiken todellisuuden; ja kun se vähänkin onnistuu siinä, tyytyy se siihen ja tottuu vähitellen pitämään kaikkea selvänä, kysymyksistä vapaana ja tutunomaisena. Tästä syystä on jokapäiväisellä maailmankäsitteellä aina absoluuttisuuden leima. Näkemättä älyntoiminnassa itsessään vaikeinta ja tärkeintä kysymystä, jolle annetun ratkaisun laadusta kokonaan riippuu maailmankuvamme yleis-sävy, tuijottaa se vain eteensä sysättyyn puisevaan kuvaan, ihmiskätten hetkelliseen tekeleeseen.— »Selittäminen» ei merkitse muuta kuin älyllisen turvallisuuden tunnon tavoittelua ja saavuttamista ilmiöiden edessä. Sentähden »selitämme» aina tuntemattoman tutulla ja koetamme uskoa, että edellinen »itse asiassa» on jälkimäistä. Mutta jos hetkeksi väkevällä tahdonponnistuksella vapautamme itsemme tuosta tottumuksesta ja sen synnyttämästä »selityksestä», jos t. s. revimme rikki kaikki verhot, jotka estävät meitä sellaisenaan näkemästä havaittua olevaa, aukaisee silmämme huikaiseva valo ja edessämme on huumaavana ja upottavana koko suunnaton maailmanarvoitus. Silmänräpäyksessä selvenee meille ihmisajatuksen oikea luonne ja kantovoima. Se on vain voimaton, kalpeasiipinen perho, joka hetkisen liihoittelee rannattomien syvyyksien päällä.——

Kaukana siis siitä, että aineen alkeisosista, pyöriteltäköön niitä kuinka tahansa, koskaan saataisiin syntymään yhtä ainoata havainnon sirpaletta—sillä tuloksessa ei voi olla sellaista, mitä ei ole tekijöissä—saatikka sitten tätä tuhansin värein, valoin ja äänin väreilevää pohjatonta todellisuuttamme, on kenties päinvastoin jossakin määrin mahdollista ihmisen biologisesta rakenteesta lähtien osoittaa esineellisen käsitystavan sielullinen välttämättömyys. Kaikki on riippuvaista havaitsijansa silmälaseista, ja mitään kertakaikkista, absoluuttista laatua emme voi väittää »puhtaalla» todellisuudella olevan—olemmehan, jos niin väitämme, taas langenneet takaisin arkipäiväisiin älyllisiin tottumuksiin. Ja filosofia on taistelua tottumusta vastaan, kuten Carlyle on lausunut.—Joskin sentähden on liioiteltua, mitä wieniläinen fyysikko (ja positivistinen filosofi) Ernst Mach lausuu: fyysikolle on aivan yhdentekevää, onko pendeliä olemassa aineellisena kappaleena vai eikö: hän tavoittelee ainoastaan niitä matemaattisia kaavoja, joihin tämä ilmiö voidaan pukea, niin on tässä lausunnossa ainakin se totuus, että eksaktisille tieteille on kaikki kaikessa ilmiöiden keskinäiset suhteet. Ja mielikuvat näiden ilmiöiden laadusta ovat muodostetut pitämällä silmällä pyrkimystä päästä näitä suhteita hallitsemaan. Sentähden onkin esim. mekaaninen luonnonkäsitys ainoastaan työohjelma, tieteellinen tutkimustapa, joka pyrkii kuvailemaan ilmiöitä niin, että voimme ne mahdollisimman suurella helppoudella hallita—eikä siis ollenkaan mikään »tieteen viimeinen tulos». Saattaa hyvin ajatella sitä mahdollisuutta, että se kerran syrjäytyy edullisemman käsitystavan tieltä—ja oireita sellaisesta on paljo huomattavissa—, mutta tieteen todelliset tulokset, jotka, luopuen väittämästä, että ilmiöt »oikeastaan» ovat jotakin muuta kuin mitä kokemus sisältää, ainoastaan kuvailevat tosiasioita kokemuksen piirissä ja käyttävät teoriaa uusien löytämiseen, eivät kaadu, vaan paranevat, eivät osottaudu vääriksi, vaan puutteellisiksi—ovat vain lepokohta ajatuksen ikuisella tiellä.

Oikein ymmärretty tiede on siis jotain suorastaan päinvastaista kuin meidän päiviemme poroporvarillinen »luonnontieteellinen maailmankatsomus». Juuri tieteen koko hienouden, sen tietoisuuden oman tehtävänsä laadusta ja rajoituksesta, sen läpitunkevan ja kylmän kriitillisyyden, sen tunnon omasta täydellisestä suhteellisuudestaan— kaiken sen jättää tuo maailmankatsomus huomioonottamatta, niin »tieteellinen» kuin se tahtoo ollakin.

Vähitellen ovat näin tiedemies ja »kamarifilosofi» lähestyneet toisiaan. Tosin jää heidän välilleen yhäkin selvä ja tyypillinen ero. Edellinen on niin sanoakseni ymmärryksen käytännön, jälkimäinen sen teorian mies. Mutta heitä yhdistää yhteinen vihollinen: se poroporvarillisuus, jolle yksi ihmiselämän suurimmista asioista, maailmankatsomus, on vain ulkopuolinen koriste, vaivatta valmiina saatu kuva, jonka eloton ilme värisyttää jokaista, poroporvaria itseään lukuunottamatta. Sillä tämä ei voi uskoa muuta kuin että todellisuuden pohja on yhtä matalalla kuin hänen oman olentonsa, sielläkin, missä toinen näkee loppumattoman syvyyden.

(Aika 5, 538-542)

* * * * *

RUNOJA (1912)

Menneitä vuosia

Jätteitä vanhasta kokoelmasta