I
Jo kevätillan viime ruskot riutuu,— on pitkäin sarkain yllä hiljaisuus; sen helmaan päivän odotukset hiutuu, kun alkanut on kevään leikki uus. Vain pilvisaaret kulkee taivahalla ikuista tietään sini-ilmain alla.
Ei ääntä ainoata. Seisoo puut kuin kuullen sisässänsä nesteen juoksun; on tyyntä kaikki, vedet, salmein suut, vain keinuu laineet kevään nuoren tuoksun; sen lumoon kohta kaikki uinahtaa, kun pitkä ilta kentät varjoaa.
Ma yksin seison, katson taivaanrantaa, min reunamilta loimu tummentuu; ja vallan mieli aatoksille antaa, joiss' entistuttu kaipuu uneksuu— kuin toinen onkaan kevät nyt kuin ennen, ja mit' on voitettu niin paljon mennen?
Nyt syttyy toivo tuhansien rintaan, ja odotuksen onni heräjää; ma vuoden ostin kallehimpaan hintaan, ma annoin kaikki—mitä enää jää? On portit kiini onneen uuden kevään, tie suureen syksyhyn vie lähenevään.
Niin seison nyt ma yksin, ulkopuolia ja katson iltaruskoon kalpeaan. On vaalenevan taivaan tyhjyys tuolla, tääll' ympärillä mustat mullat maan. Ja ahdistetun rinnan hätää vastaan soi kaameana kaiku ainoastaan.