EPILOGI.
Nyt on minun hyvä olla. Minä olen kotona.
Olen hyvässä turvassa. Minun ei ole tarvis enää milloinkaan tuntea itseäni orvoksi eikä yksinäiseksi. Kaikki murheet ovat minun hartioiltani haihtuneet ja kaikki huolet huomisesta.
Tunnen olevani rakastettu. Ja se riittää minulle.
Tunnen kelpaavani täällä sellaisena kuin olen. Ei kukaan tahdo karsia minusta pois mitään eikä minua toisenlaiseksi pakottaa. Itse rakkauskin on täällä vain hyvää ja hellää ymmärtämystä, eroten siis siinä suhteessa kokonaan ihmisten välisestä rakkaudesta, jonka ainoana päämääränä niin usein on vain omistaa ja orjuuttaa.
Seisommeko me paikallamme siis? Eikö kaikki kehitys ole lakannut meiltä?
Eipä suinkaan, sillä meidän rakkautemme on rajaton, ja meidän ilomme on etsiä toisistamme aina uusia ja uusia ihailun ja rakastamisen mahdollisuuksia. Ja koska me myöskin itse olemme rajattomia, ei lopu kesken meiltä ottaminen eikä antaminen, jotka molemmat ovat täällä yhtä suloisia.
Täällä ei ole mitään ylempiä eikä alempia, ainoastaan vertaisia. Siksi on täällä sallittu kaikki eikä kukaan tunne toisensa läsnäolon itseään kahlehtivan.
Koska me olemme tulleet kukin eri teitä Totuuteen, on meillä myös paljon kertomista toisillemme. Eikä kukaan kuuntele toisen kohtaloita muuten kuin samalla myötä eläen niitä, eikä kukaan voi kertoa mitään sellaista, mikä ei yhtä hyvin olisi saattanut tapahtua meille jokaiselle.
Kukin meistä on osa maailmansielusta ja kuitenkin kokonaisuus. Kukin meistä on ääretön ja me olemme kaikki siinä niinkuin muissakin suhteissa Jumalan kaltaisia. Me olemme Jumalan ylin ilmestysmuoto, mutta silti ei mikään inhimillinen ole vierasta meille.
Täällä ei ole mitään katkeria hyvästijättöjä, vaan pelkkiä iloisia jälleennäkemisiä.
Tänne saapuu joka päivä uusia tulokkaita, mutta heidät otetaan vastaan vanhoina ystävinä. Eikä meidän kokonaisuuksiemme summa kasva siitä, että toisia tulee, yhtä vähän kuin se siitä vähenee, että toisia menee, kuka ketäkin ahdingossa olevaa, rakastettua olentoa auttamaan, joka ei vielä ole päässyt polun päähän.
Välistä autamme me kokonaisia aikakausia. Ihmiset sanovat näkevänsä silloin Jumalan sormen maailmanhistoriassa. Välistä annamme me kaiken kehittyä omien luonnollisten lakiensa mukaisesti, mutta tulemme sitten ja ratkaisemme asian yliluonnollisesti.
Ihmiset sanovat silloin näkevänsä Kaitselmuksen ihmeellisen johdatuksen.
Me ohjaamme maailman menon. Me sidomme ja päästämme, me palkitsemme ja rankaisemme. Me teemme aina oikeutta, mutta sen lisäksi me teemme laupeutta ja anteeksi-antamusta.
Meidän tuomiomme eivät ole niinkuin ihmisten tuomiot, sillä me katsomme sydämeen.
Meidän yhtäläisyytemme ei suinkaan ole käsittänyt meidän yksilöllisiä ominaisuuksiamme, vaan saanut päinvastoin ne korkeimpaan kukkaansa puhkeamaan. Vain kaikki epäoleellinen ja epätodellinen, kaikki satunnainen ja tilapäinen on kadonnut meistä. On jäänyt jälelle vain se, mikä pysyy iankaikkisesti.
Meidän on helppo olla ja keveä hengittää. Kaikki käy meidän mielemme mukaan, sillä meille ei ole olemassa mitään vastakohtia. Ei synny mitään erimielisyyksiä välillämme, sillä vaikka meidän tahtomme on täysin vapaa, on sen suurin autuus toimia aina meitä yhdistävän yleistahdon mukaisesti.
Kaikki meidän ajatuksemme, sanamme ja tekomme ovat yhtämittaista Jumalan palvelua. Mutta ritarillisen rakkautemme ja kunnioituksemme me omistamme Neitsyt-Äidille, joka on meidän herkimpien ja hienoimpien vaistojemme yksinomainen valtiatar.
Täällä on toteutettu Pyhäin ihmisten yhteys ja Hengen tasavalta.
Täällä virtailee suuren yhteenkuuluvaisuuden tunne halki taivaiden ja tähtitarhojen, maasta maahan, kansasta kansaan, sydämestä sydämeen, kautta kaikkien luomakunnan kerrostumien, jotka muuten olisivat erillään kuin liuskat eivätkä ollenkaan aavistaisi yhteistä alkuperäänsä.
Siksi pitää tämän valtakunnan nimessä kaikki kansat maan päällä siunatuiksi tuleman.
Me emme näe täältä mitään uskontojen erilaisuuksia. Me näemme vain hartauden, vain halun hukkua johonkin itseään suurempaan. Sillä totisesti: jokainen, joka ei tahdo itseään kadottaa, ei hän myöskään löydä mitään itseänsä suurempaa, ja jokainen, jonka pään ja sydämen halki eivät elämän äärettömyydet ole koskaan taivaankaarina kuvastuneet, hän jää pieneksi, ahtaaksi ja pimeäksi ja hänen sielunsa on vielä monta kertaa jälleensynnyttävä.
Me emme näe myöskään mitään rotujen, kansojen, kansanluokkien tai edes sukupuolten eroavaisuuksia. Me näemme vain ihmisen eri kehitys-asteissaan ja tiedämme, että hänen on ne kaikki omalla tavallaan suoritettava.
Kukaan meistä ei tahtoisi olla toisensa kaltainen. Sillä Hän, joka on yksi, tahtoo ilmetä mitä monimuotoisimmin. Mutta Häneen vaipumalla omissa yksinäisimmissä ajatuksissamme, me voimme olla yhtä Hänen kanssaan ja sulaa sanomattomaan autuuteen.
Siksi ei suotta kaiu meidän keskellämme niin usein Eleusiin mysterioiden vanha kuorolaulu:
»Syöksykää, myriaadit, alas!
Luonto, Luojasi tunnetko?»
Myöskin monia muita lauluja me hyräilemme. Mutta kaikista rakkain on meille se laulu näkyväisestä näkymättömän vertauskuvana ja se runo aistillisesta yliaistillisen hunnutettuna armautena, minkä Jumalan Kaikkivalta jo ajan alusta on maailman sydämeen kirjoittanut.