JUMALAN YRTTITARHA.
POLUN PÄÄSSÄ.
Olin yksin. Viimeinenkin matkatoverini oli eronnut minusta.
Huomasin tulleeni suurelle, loivasti ylenevälle lakeudelle. Päivä meni juuri mailleen, lakeus itse oli jo hiipivän hämärän peitossa, mutta minusta näytti kuin olisi sen äärillä kohonnut kaupunki, jonka, kultaiset tornit kimmelsivät iltaruskossa taivaanrantaa vasten.
—Siis sitä kohden, ajattelin itsekseni. Minun on tiensuuntaa seurattava.
Mutta samassa haihtui tie kokonaan.
Vaikka kuinka katselin ympärilleni, en voinut enää askelten jälkiä erottaa. Ja kun käännyin taakseni katsomaan, huomasin vain omien kantapäitteni sijat.
—Aivan oikein, ajattelin. Täällä ei ole kukaan ihminen käynyt. Ja mikäli muistan, en ole nähnytkään viimeisestä tienhaarasta lähtien enää mitään askelten jälkiä edelläni.
Tienhaarasta? Eihän se ollut siis mikään tienhaara ollutkaan. Tie oli mennyt sinne, minne viimeinen ystäväni, ja minä tänne. Kuinka oli minusta tuntunut niin luonnolliselta sanoa siinä hänelle jäähyväiseni?
Pysähdyin epätietoisena sauvani varaan miettimään.
Hämärä lankesi nopeasti. Syttyi ensimmäinen tähti taivaalle, himmeni kimallus, hävisi kaupunki torni-kaunis.
Ehkä se oli ollutkin vain kangastus, joka niin usein houkuttelee yksin-kulkijaa?
Siinä tapauksessa olin käynyt harhaan. Eikä minulla näyttänyt olevan edessä muuta kuin valmistautua viettämään yöni taivas-alla.
Kumma kyllä ei tuo mahdollisuus, joka missä muussa tilanteessa hyvänsä olisi epäilemättä minulle vähemmän viehättävänä esiintynyt, tuntunut tällä kertaa minua ollenkaan huolettavan. Mietin vain, mitä minä sitten tekisin, sillä tie päättyi tähän ja minähän olin lähtenyt ilman mitään varsinaista päämäärää matkalleni.
Kuitenkin oli tuon etäisen kaupungin näky oudosti sydäntäni ailahduttanut. Ja aivan huomaamattani hiipi tämä ajatus sydämeeni:
—Siellä on paikka, jonne olen pyrkinyt. Siellä on lepo lempeä vaeltajalle.
Mutta sitten juolahti minun mieleeni, että jos tuo kaupunki ehkä olikin olemassa ja jos minä yön pimeydestä huolimatta ehkä löytäisinkin sinne, ei ollut sanottu, että he aukaisisivat porttejaan ja päästäisivät sisälle minua. Sillä minä olin outo ja muukalainen, minun käteni ja kasvoni olivat likaiset ja minun pukuni pölyttynyt.
Mitä sitten tehdä? Täytyisikö minun palata takaisin entisiä askeliani?
Ja päivä koittaisi jälleen ja minä tapaisin jälleen paljon ihmisiä ja minun täytyisi ruveta toisten taakkoja kantamaan?
Ei, se ei voinut olla elämän tarkoitus! ajattelin. Mutta mikä?
Minä mietin ja mietin, enkä saanut selville sitä. Mutta minä olin varma siitä, että elämä, joka ei ikinä toistanut itseään, oli kyllä päästävä minut tästäkin pälkähästä.
Siksi tunsin minä itseni koko ajan täysin turvalliseksi. Ja siksi päätin minä ainakin aamun koitteessa jatkaa matkaani sinnepäin, mistä olin nähnyt noiden kaukotornien kultaisen kimmellyksen.
NÄKYMÄTÖN SAATTAJA.
Kuulin samassa ystävällisen äänen viereltäni:
—Noh, miksi pysähdyit? Miksi et astu eteenpäin?
Käännyin hämmästyneenä katsomaan, kuka puhutteli minua, sillä minähän olin luullut olevani ypö yksin aavikolla. Mutta minä en nähnyt ketään.
—Kuka olet? kysyin. En näe sinua. Mutta syy, miksi pysähdyin, on se, että tie päättyi tähän ja yö yllätti minut.
—Näit kuitenkin pyhän kaupungin tornien taivaanrannalta leimuavan?
—Kyllä, ja tunnustan suoraan, että olin sitä kohden kulkemassa. Mutta en tiennyt, osaisinko sinne, enkä myöskään, miten minut siellä vastaan otettaisiin.
—Olen juuri tuon saman kaupungin asukkaita. Me olemme aamusta saakka sen muureilta seuranneet sinun kulkuasi ja sinua sydämissämme tervetulleeksi toivottaneet. Siksi saavun heidän airuenaan.
—Ja sinä tahdot minut sinne sisälle johdattaa?
—Tahdon käydä kappaleen matkaa kanssasi. Pian olet sinä löytäviä sinne omin silminesikin.
—Minua väsyttää ja minun silmäni hämärtävät. Vasta nyt tunnen pitkän taipaleen kulkeneeni. Entä jos sittenkin erehdyn suunnasta?
—Älä pelkää! Sinulla ei ole enää mitään mahdollisuutta erehtyä, vaikka tahtoisitkin.
Samalla näin minä vienon valohämyn leviävän ympärilläni. Ja siitä arvasin, että hän kulki vierelläni, vaikka hän jostakin syystä ei tahtonut taikka voinut minulle näyttäytyä.
Päätin sitä häneltä itseltään tiedustaa.
—Mistä johtuu, kysyin, että en näe sinua? Kuitenkin tahtoisin niin mielelläni tulla sinut tuntemaan.
—Sinä tunnet minut, vastasi ääni. Ennen kuin maa ja taivas olivat, kuljin minä jo sinun vierelläsi.
—Siis olet sinä minun omatuntoni?
—Olen Isän ääni sinussa. Viittaan tietä sinulle Totuuden kaupunkiin.
—Sinä uskot siis, että pääsen sisälle sinne?
—Niin totta kuin olet hyvän kilvoituksen kilvoitellut.
Sanomaton riemu täytti minut. Ja sen valossa näin minä nyt selvästi että hän ei suinkaan ollut outo minulle, vaan vanha tuttava, jonka olin tavannut monessa ilmennyksessä.
—Kuinka? kysyin. Etkö sinä ole se sama mies, joka kannoit kuormaani, kun viimeksi kuljin tuota pölyistä tietä pitkin?
—Kyllä, vastasi hän. Siksi olikin sinun mielesi silloin niin raskautettu.
—Teit silloin hyvän työn minulle. Saitko siitä jotakin palkkiota
Totuuden kaupungissa?
—Sen että pääsin ensimmäisenä sinua tervetulleeksi sinne toivottamaan.
—Ja minä? Saanko minä saman palkkion siitä, että kannoin heidän kuormansa?
—Kyllä. Kun he pääsevät perille, saat olla heidän hyvänä, riemuitsevana omanatuntonaan.
—Sinä uskot siis, että he pääsevät vielä kerran sisälle sinne?
—Epäilemättä. Mutta sitä ennen on heidän yhteisestä valtatiestä erottava.
—Minne se vie sitten?
—Se vain kiertää Totuuden kaupunkia.
—Aina yhtä pitkän matkan päässä siitä?
—Niin. Siksi ei sen seuraaja ikinä pääse, vaan hänen on omalle polulleen poikettava.
—Mutta he kaikki kuitenkin näkevät Totuuden?
—Kyllä, mutta vain eri puolia siitä, niin kauan kuin he eivät ole sitä kokeneet omassa sydämessään.
—Sielläkö he siis näkevät koko Totuuden?
—Niin totta kuin Totuus on maailman keskipiste!
Hänen selityksensä tyydytti täydellisesti minua. Ja minä ymmärsin, miksi heidän kunkin oli omalle polulleen poikettava tavatakseen toisensa niinkuin saman ympyrän säteet Hengessä ja Totuudessa.
UNI-ELÄMÄ.
Lakeus valkeni vähitellen. Ja minä näin, että se kasvoi täynnä ihmeellisiä, erivärisiä kukkasia, jotka kimaltelivat kastehelmissä ja huojuivat kuin leudon kesäisen huomentuulen henkäyksessä.
—Mitä kukkasia nuo ovat? kysyin yhäti kirkastuvalta saattajaltani.
Minusta on kuin ne minulle ääneti päätään nyykäyttäisivät.
—Tämä on Jumalan yrttitarha, vastasi hän. Ja ne toivottavat sinut tervetulleeksi tänne.
—Mutta miksi ne itkevät? Vai itkevätkö ne ilosta?
—Voithan tiedustaa sitä heiltä itseltään. Tunnustan, että hämmästyin hiukan. Sillä vaikka olinkin nähnyt jo paljon outoa matkoillani, en ollut vielä aivan tottunut iankaikkisuuden ihmeisiin.
—Kuinka? kysyin naivisti. He taitavat puhua siis?
—He ovat vainajien sieluja, joiden on vielä kerran palattava elämään. Ja Jumalan äiti hoitaa heidät kaikki ja kitkee kaikki rikkaruohot heidän juuriltaan.
—Olenko minäkin siis huojunut kukkana tässä huomentuulessa?
—Kyllä, ennen kuin heräsit tien ohessa. Mutta sinä et muista siitä mitään, sillä sinä uneksit silloin, kuten hekin nyt tuossa Totuuden kaupungista uneksivat.
—Kestääkö kauan tuota uni-elämää?
—Toiselle enemmän, toiselle vähemmän aikaa, riippuen paljon myös heidän omasta tahdostaan.
—Ja kauanko kesti sitä minulle?
Minusta oli kuin olisi hän hymyillyt minulle.
—Sinä olit kaikkein pitkä-unisimpia, sanoi hän. Sinä et tahtonut herätä ollenkaan. Joko olit sinä sitten niin rakastunut omiin unikuviisi, että pidit niitä Totuuden päivääkin parempina…
—Taikka? Voit sanoa aivan suoraan heikkouteni, niin voimme yhdessä hymyillä sille.
—Taikka olit sinä katsonut liian syvälle niihin silmiin, jotka joka aamu kohtasivat katsettasi…
—Kenen? Neitsyt-Äidin?
—Niin, sillä sinä uneksit vain hänestä ja puhuit hänestä ääneen itseksesi. Kaikki taivaat hymyilivät sille.
Tunsin punastuvani, vaikka olin tehnytkin tuon vain kukka-elämässäni.
—Ja hän? kysyin hiljaa. Eikö hän suuttunut siitä minulle.
—Ei. Hän suuteli vain silmät kiinni sinulta ja hymyili niin herttaisesti, että ruusunpunainen hohde levisi laaksoihin ja kukkuloille.
Hengitin vapaammin. Hän ei ollut pitänyt sitä pahana siis! Ja samalla muistin minä aivan selvään, millaisena hän oli unissa minulle silloin ilmestynyt.
Kuinka kaunis hän oli ollut! Hänen silmänsä olivat sulaa hyvyyttä säteilleet, hänen äänensä helissyt pelkkää hempeyttä ja anteeksi-antamusta. Mutta kun hän oli suudellut minua, oli minun sydämeni seisahtanut ja autuas väristys oli käynyt läpi olentoni.
Uskalsin vielä kysyä tuskin kuuluvasti:
—Saanko täällä jälleen nähdä hänet?
—Kyllä. Etkö muista, että hän sen lupasi sinulle, silloin kun heräsit hänen suudelmaansa.
Siihen olin minä herännyt siis!
Suljin silmäni kuin silloin ja jälleen kävi autuas väristys läpi olentoni.
Enkä minä nyt ollenkaan ihmetellyt enää, että olin ollut niin hidas heräämään, yhtä vähän kuin sitäkään, että olin herättyäni tuntenut tuiki muuttuneeni.
Sillä se, joka Jumalan Äitiä rakastaa, kuinka hän voisi enää mihinkään muuhun elämässä tai kuolemassa mieltänsä kiinnittää? Ja kuinka saattaisivat ne silmät, joiden luomilla hehkuu hänen suudelmansa, nähdä enää mitään muuta kaunista tai arvokasta maailmassa?
Ei! Ne ovat tuomitut hänet ijäti näkemään ja ihaninta uneksimaan…
MYRSKY-IHMISET.
Joudutin askeleitani, sillä sielussani oli todellakin syttynyt palava halu nähdä ja kohdata hänet.
Kuitenkaan en voinut olla eräältä suurelta, punaiselta kukalta tien ohessa kysymättä:
—Kuka olet? Miksi kimallat kuin aamukaste? Miksi hohdat kuin hurmelampi? Oletko eläessäsi paljon verta vuodattanut ja kiiltävätkö kylvämäsi kyyneleet nyt omissa silmäripsissäsi?
Mutta heti sen sanottuani minä kaduin, että olin häntä niin kovasti ja armottomasti puhutellut, sillä hän nyykäytti päätänsä vain hiljaa minulle ja katsoi kuin jonnekin kauas entisen elämänsä kangastukseen.
Mutta hänen äänensä soi kuin laulu, kun hän vastasi minulle:
»Tunnen teidät, te myrsky-ihmiset! Myöskin minä olen ollut teidän kaltaisenne.
Te käytte kuin miekka läpi maailman. Ei mikään saata teitä pidättää. Ei mikään kahle kestä teitä eikä mikään rautaportti ole kyllin luja teitä lukitsemaan.
Neron salama asuu teissä. Jumalan myrsky kylkee teidän kantapäillänne. Jos joku nousee teitä vastaan, te kohotatte tapparanne ja lyötte hänet kuoliaaksi ja vaellatte edelleen yhtä hyvällä omallatunnolla kuin susi syö veljensä tai tuuli, joka kaataa hongan lakkalatvan ja menee pois ja humisee edelleen.
Te olette maailman valtiaat. Te laaditte sen lait ja asetukset. Te säädätte, mikä on kaunista ja rumaa ihmisten lasten kesken, mikä oikeata ja väärää, mikä totta ja epätotta.
On turha teitä vastustaa. Te voitatte aina, sillä aikakauden henki puhuu teidän suunne kautta.
Ette te ole mitään yksityisiä miehiä. Miljoonien aivoilla te ajattelette. Miljoonien ja jälleen miljoonien käsivarret työskentelevät teidän eduksenne.
Pyhän Hengen ritareita te olette. Jumala toteuttaa teidän kauttanne tahtonsa maailmassa. Te saatte rikkoa mitä hyvänsä ja ketä vastaan hyvänsä, sillä teissä asuu korkeampi tarkoitusperä. Mutta ette te pääse Totuuden kaupunkiin.
Totuuden orjia te olette. Teidän on sitä toteltava, teidän on aina oltava sille uskollisia. Se vaatii teidät joka hetki toimimaan juuri niin eikä toisella tavalla.
Siksi on teidän uudestaan synnyttävä, että Rakkaus saisi teidän kahleenne kirvoittaa.»
Hiivin pois hiljaa hänen läheisyydestään, sillä pelkäsin, että hän heräisi minun katseestani. Kaikesta päättäen ei hänellä ollut enää monta tuokiota uudestasyntymiseen.
ELÄMÄN MUUKALAISET.
Puhuttelin vielä monia muita ja paljon vaatimattomamman näköisiä kukkasia. Eräs heistä, joka oli valkea kuin ranskanlilja, hyräili hiljaa tämän tarinan minulle:
»Tunnen teidät, te elämän muukalaiset. Sillä myöskin minä olen ollut teidän kaltaisenne.
Kun te olitte nuoret, te toivotitte pitkää elämänikää itsellenne.
Ja lapsina te kyselitte usein vanhemmiltanne, kuinka pitkä ihmisen elin-aika on. Ja saatuanne tietää, että se oli vain seitsemänkymmentä tai kahdeksankymmentä vuotta, teistä tuntui niin turhanpäiväiseltä ollenkaan jäädä elämään ja ruveta niin lyhyttä ja tilapäistä tuokiota sen vakavammin käyttämään ja käsittämään.
Siksi sanottiin, että teillä ei ollut elämänvakavuutta. Ja kun te kasvoitte, kyseltiin huolestuen teiltä ja teidän ystäviltänne, milloin te aiotte jättää kevytmielisen katsantokantanne ja ruveta todenteolla vakavustumaan.
Elämän vakaalla vaelluksella ymmärrettiin teidän ympäristössänne lähinnä sitä, että hankkisitte ensin itsellenne koko joukon tietoja ja taitoja, jotka tosin olivat hyviä ja hauskoja sellaisinaan, mutta jotka juuri tuohon toiseen ja syvempään elämänvaatimukseen nähden, mikä sykki teidän sydämissänne, tuntuivat teistä turhaakin turhemmilta.
Teitte sen kuitenkin, koska olitte lapsia ja koska näitte muidenkin lasten tekevän niin. Mutta enin teitte sen siksi, että olitte vanhempienne vallan alaisia, ettekä tahtoneet tuottaa surua heille.
Eikä kukaan olisi kuitenkaan ymmärtänyt teidän silloisia yksinäisiä mielihauteitanne.
Sitten tuli aika, jolloin vaadittiin, että te valitsisitte jonkun ammatin tai elinkeinon itsellenne. Sekin tuntui teistä turhaakin turhemmalta.
Näitte ihmisten ympärillänne hankkivan maata ja mammonaa, kokoovan valtaa ja kunniaa, menevän naimisiin ja siittävän lapsia maailmaan, vieläpä iloitsevan tuosta kaikesta aivan naivisti ja yksinkertaisesti niinkuin ei kuolemaa olisi ollutkaan, niinkuin he itse olisivat olleet ikuisia ja heidän kotinsa ja kontunsa säilynyt iankaikkisesti.
Tiesittehän te paremmin. Tiesittehän te, kuinka asia oli.
Teidän sielunne kävi surulliseksi heitä ajatellessaan. Teidän teki mielenne kuiskata heidän korvaansa: Te houkat! Ettekö te oivalla, ettei kannata tyhjän vuoksi niin paljon rehkiä ja ponnistella?
Mutta jos jollekulle heistä huomautitte jotakin sinnepäin, he vastasivat heti tekevänsä niin suvun jatkamiseksi, isänmaan ja ihmiskunnan menestykseksi tai Jumalan kunniaksi.
Te säikähditte, että olitte ollenkaan uskaltaneet niin suuria asioita koskettaa, menitte pois ja painuitte takaisin omiin alakuloisiin mietteisiinne.
Sitäkö oli elämä siis? Senvuoksiko me siis olimme syntyneet? Kannattiko senvuoksi elää? Ja miksi meillä ylimalkaan oli sukua, isänmaata ja ihmiskuntaa?
Ja miksi meillä oli Jumala?
Te kysyitte, eikä kukaan vastannut teille. Te tunsitte itsenne aina orvommiksi ja yksinäisemmiksi siinä tyhjyyden kammossa, joka aina rautaisempana pusertui teidän pienen, värähtelevän sydänparkanne ympärille.
Jos kuolema ja perikato oli maailmanjärjestyksen viimeinen sana,—te ajattelitte,—jos tämän kaiken takana oli vain tyhjyys ja kaiken häviö, niin mikä oli tämä ihmeellinen väliverho siis, tämä outo, kirjava ja kangasteleva harhanäky, jota he sanoivat elämäksi ja jossa kaikki olivat toinen toisiinsa niin kiinteästi takertuneet?
Olihan tuo kaikki kuitenkin kerran jätettävä. Olihan kätkettävä kerran hautaan kalleimpansa.
Ja te toivoitte usein tuota murhetta kuvitellessanne, että olisitte kuolleet kuusi-öisinä taikka ettei teillä olisi ollutkaan isää eikä äitiä, ei armasta eikä ystävää. Olihan turha omata edes tuokion mitään kallista, kun tiesi sen kuitenkin seuraavassa tuokiossa kadottavansa.
Näin te toivoitte ja vuodatitte katkeria kyyneliä.
Te katselitte ympärillenne lapsensilmillänne ja päätitte pysyä irti elämästä. Ja niin kuljitte te sen läpi kuin mieronkiertolaiset.
Koska siihen nyt kerran sattumalta on syntynyt—te ajattelitte—ja koska elämä siis joka tapauksessa näyttää olevan elettävä, te päätitte sen elää ainakin niin, ett'ette koskaan mitään rakasta omistaisi eikä kukaan kallis jäisi hautakummullenne teitä kaipaamaan.
Uskon, että te siinä onnistuitte niinkuin minäkin. Emmekä me kuitenkaan tulleet sisälle Totuuden kaupunkiin.
Sillä Totuus on elettävä eikä vain tutkittava, eikä astu kukaan sisälle ikuisen rauhan portista, joka ei sinne ole halki myrskyn ja suuren levottomuuden vaeltanut.»
Hiivin pois hänenkin luotaan. Sillä hänkin tuntui olevan hyvin lähellä heräämistään.
Kuolemattomuuden toivo.
Mutta heti kun hän oli lopettanut, viritti eräs pieni, vihreä kukka virtensä hänen kupeellaan:
»Minäkin tunsin elämän turhuuden. Mutta kuolemattomuuden toivo ei silti kadonnut minusta.
Minäkin näin ihmisten ympärilläni häärivän ja pyörivän, istuttavan puita ja lisäävän ihmiskuntaa. Ja minä ymmärsin, että he tahtoivat täten jättää edes jonkun muiston jälkeensä ja elää sen keralla kauemmin kuin heidän elin-aikansa oli.
Minäkin näin ihmisten työskentelevän isänmaansa ja ihmiskunnan parhaaksi sekä kasaavan niiden vuoksi paljon kauniita aatteita ja ihanteita itselleen. Ja minä tajusin, että he sen kautta pitensivät päiviensä lyhyyttä ja saivat siten ainakin ajallisen kuolemattomuuden.
Koska he eivät saaneet kaikkea, he ottivat osan. Koska he eivät saaneet ijäistä, he ottivat ajallisen. Tuonkin tajusin minä täydellisesti ja päätin tehdä niinkuin näin kaikkien muidenkin tekevän.
Vain joku himmeä vaisto sydämessäni sanoi, että olisi ollut ehkä kuolemattomampaa elää vain omalle sisimmälle totuudelleen ja senmukaiselle kehitykselleen eikä millekään itseään ulkopuolella olevalle tarkoitusperälle. Mutta se jäi vain vaistoksi, ja minä tyydyin siihen, mihin näin muidenkin tyytyvän.
Totuin ajattelemaan, ettei yksilön elämää kannattanut ottaa kovin vakavalta kannalta ja ettei yksilö ollut muuta kuin pisara maailmankaikkeudessa.
Eikö ollut jotakuinkin samantekevää, kuinka sen kävi? Eikö ollut paljon tärkeämpää, että rotu pysyi, että kansakunta säilyi ja ihmiskunta kehittyi aina korkeammalle kohti aurinkoa?
Taltuin tietoisuuteen, ettei pitänyt vaatia mitään ehdotonta itseltään eikä muilta, kaikkein vähimmän maailmankaikkeudelta.
Oli sopeuduttava elämään sellaisena kuin se oli, joskin sitävarten oli pakko paljon tinkiä ja alistua. Olihan olemassa silloin ainakin se lohdutus, että asettamalla päämääränsä kyllin korkealle voi saada osakseen sangen suuren osan kuolemattomuutta.
Taikka ainakin niin suuren kuin oli yleensä tapa saada ihmislapsen.
Heikko unelma! Hauras lohdutus!
Mutta minä tein niinkuin näin muidenkin tekevän.»
Pieni vihreä kukkaparka! Hän näytti siinä niin syyttömältä ja liikuttavalta hyvässä, lapsellisessa ijäisyydenikävässään.
Hän oli nähtävästi asettanut päämääränsä sangen korkealle, koska hän oli päässyt Jumalan yrttitarhaan, mutta ei kyllin korkealle, koska kaupungin portit vielä tällä kertaa olivat hänen edessään sulkeutuneet.
Heitin hänet viattoman unta uinumaan.
OIKEUDENMUKAISET.
Enkä voinut taaskaan ottaa monta askelta, ennen kuin eräs suuri, tummansininen kukka kiinnitti huomiotani sävelin, jotka olin kuullut joskus, ja unikuvin, jotka eivät olleet aivan outoja minulle.
Varmaan oli jotakin samantapaista joskus kauan sitten, jossakin entisessä elämässäni, heijastunut myöskin oman henkeni kuvastimessa.
Pysähdyin viehättyneenä kuuntelemaan. Se lauloi:
»Tunnen teidät, te oikeudenmukaiset! Sillä minäkin olen ollut niinkuin yksi teistä.
Otin tehtäväni, valitsin elämänurani ja päätin olla sille uskollinen saakka kuolemaan.
Olin kuullut tai lukenut kirjoista, että se oli samaa kuin olla uskollinen omalle itselleen. Ja sitähän kukin tahtoi olla. Kuka kunnon mies olisi tahtonut olla mukana tinkimässä pois mitään itsestään, jos kerran oli mitään mahdollisuutta säilyttää se eheänä ja koskemattomana.
Mutta oliko mahdollisuutta? Senpä juuri oli elämänkokemus osoittava.
Nyt oli minun tehtäväkseni joutunut juuri oman itseni tinkimätön tutkiminen, oman aikani, sen olojen, sen ihmisten ja siinä liikkuvien henkisten virtausten mahdollisimman vilpitön ja vääjäämätön toteaminen.
Koetin täyttää sen niin hyvin kuin osasin. Mutta huomasin sen piankin sangen epämukavaksi elämänohjeeksi.
Sillä kaikista toteamisen—ja yksinomaisen toteamisen—teorioista huolimatta se merkitsi sittenkin samaa kuin asettua muiden ja oman itsensä tuomariksi.
Outo voisi luulla ehkä, että sen ainakin itsensä suhteen pitäisi olla jotakuinkin mukavaa. Voin kuitenkin vakuuttaa omasta kokemuksestani, että se on paljon mukavampaa muiden suhteen.
Miksi?
Siksi että kaikki tuomitseminen edellyttää tutkimista ja että ihminen kaikkien tutkittavien asioiden ja henkilöiden joukosta oppii vasta viimeksi itseään tuntemaan.
No niin, minä tutkin, minä tuomitsin siis. Mutta ei kulunut pitkiäkään aikoja, kun minä huomasin sekä väärin tutkivani että tuomitsevani, puhumattakaan siitä, että huomasin esittäväni usein asiat väärässä valossa ja siis pitäväni väärää pöytäkirjaa.
Välistä teki hyvä pääni, välistä hyvä sydämeni kolttoset minulle. Mutta enimmän teki sitä minulle elämäntehtäväni.
Ihailin hyvän pään leikkiä ja otin mielelläni osaa siihen. Tulin tehneeksi siten paljon vääryyttä sekä muille että itselleni.
Itselleni siten, että painoin senvuoksi alas monta syvempää ja tärkeämpää elämän-arvoa, vaikka tiesin ja tunsin niiden asuvan olemukseni onkaloissa. Ja muille siten, että saatoin pelkän älyllisen ilotulituksen vuoksi loukata usein heidän arintaan ja herkintään.
Oivalsin, että sitä oli siis pidettävä edes joissakin aisoissa, ellei ollut mieli joutua joka suuntaan väärintekijäksi.
Olihan tuomarin ensimmäinen tehtävä tuomita oikein. Koetin siis, mikäli voin, hillitä hyvän pääni iloa.
En tiedä, kuinka lienen siinä aina onnistunut. Mutta tunsin, että se oli jo ensimmäinen epäjohdonmukaisuus sillä tiellä, jota olin lähtenyt taivaltamaan.
Eikö vaatinut elämäntehtäväni juuri oman itseyteni ehdotonta ja tinkimätöntä säilyttämistä?
Epäilemättä. Mutta silloinhan täytyi minun kelvata siihen juuri sellaisena kuin olin, niinkuin Luoja oli luonut minut, kaikkine ominaisuuksineni, jotka saattoivat olla vikoja tai ansioita, mutta olivat joka tapauksessa välttämättömiä, jos minun mieli elämäntehtäväni edes jotakuinkin kunnollisesti suorittaa.
Miksi siis hillitä mitään? Miksi siis painaa alas mitään? Eikö se ollut synti Pyhää Henkeä vastaan?
Ei, vastasi joku ääni sydämestäni. Ei voi olla mikään synti painaa alas jokin puoli itseään, jolla tuntee itselleen ja muille väärin tekevänsä.
Mutta kuinka saatoin joutua myös hyvää sydäntä vastaan sotajalalle?
Näin niin paljon hyviä ja kaikin puolin herttaisia ihmisiä ympärilläni, mutta vain harvoja oikeudenmukaisia. Sillä oikeudenmukaisuus vaatii voimaa, jota ei vaadi lempeys ja anteeksi-anto.
Minulla oli tuo voima. Siksi päätin surmata myös hyvän sydämeni ja tuoda senkin uhriksi elämäntehtäväni alttarille.
En tiedä, kuinka lienen siinä onnistunut. Mutta minun tarkoitukseni oli olla oikeudenmukainen.
Nyt vasta huomaan, että minun olisi ollut uhrattava Totuuden alttarille myös oma ajallinen elämäntehtäväni.»
Näin lauloi se suuri, sininen kukka minun sielulleni. Enkä minä voinut muuta kuin ristiä käteni ja toivottaa onnea hänelle, että se onnistuisi hänelle ainakin hänen uuteen elämään herättyään.
YLI-IHMINEN.
Enkä päässyt montakaan askelta eteenpäin, kun jo eräs uusi kukka, raskas ja keltainen kuin keisarinkruunu, loihe laulamaan:
»Tunnen teidät, te yli-ihmiset! Sillä minäkin olen tahtonut olla teidän kaltaisenne.
En tiedä, kuinka lienen siinä onnistunut. Mutta tunnen monta, jotka ovat tulleet sitä tietä epäihmisiksi.
Maailmanjärjestys oli väärä mielestäni. Siksi päätin, etten sitä milloinkaan enkä missään tapauksessa hyväksyisi, vaan linkoisin vastalauseeni ja taistelisin sitä vastaan niin kauan kuin voisin, vaikka selvä järkeni sanoi, että kerran pakostakin joutuisin tappiolle tuossa taistelossa.
Parempi sekin kuin ilmeistä vääryyttä hyväksyä. Ja saattoihan löytyä tilanteita, joissa ei ollut muuta pelastettavissa kuin kunniansa.
Se oli pelastettava siis.
Ihmisen oli oltava kauniimpi ja ylhäisempi kuin se maailmanjärjestys, jonka alaiseksi hänet, kokonaan hänen omaa tahtoaan kysymättä ja tiedustamatta, oli syntymässä asetettu. Mutta miten oli elämä siis tältä kannalta otettava?
Oli toteutettava tuo ihmishengen aavistama kauniimpi ja jalompi maailmanjärjestys omassa yksilöllisessä tahdossaan.
Niin se oli. Ihmisen oli oltava jumalia laupiaampi, ritarillisempi ja suurimielisempi.
Epäilemättä olivat nuo vallat häntä väkevämmät. Mutta eihän ollut silti tarvis tunnustaa niitä itseään korkeammiksi eikä kaartuvammiksi, vaan saattoi päinvastoin sanoa niitä matalammiksi, julmemmiksi ja alhaisemmiksi olemukseltaan.
Eikö ihminen ollut herra luomakunnan?
Eikö juuri hänen ollut näytettävä esimerkki siitä, miten kuninkaallinen mieli kohtelee salakavalia, epäyleviä vihollisiaan, olkoot ne sitten vaikka häntä väkevämpiä ja ikuisempia?
Ei suinkaan heidän ikeeseensä nöyrästi alistumalla, vaan pikemmin heitä pilkkaamalla, uhmaamalla ja halveksimalla.
Taikka oliko sekään kyllin arvokasta? Ehkä olikin paras ja musertavin menettelytapa heihin nähden vain ylhäinen, koskematon välinpitämättömyys?
Maailmanjärjestys oli huono myötä juuriaan. Maailmankaikkeus näytti vain pelkkiä raakoja, turmiota-tuottavia voimia kihisevän. Eikö ollutkin siis itsensä siitä eristettävä niin paljon kuin mahdollista, joskin oli kerran oleva pakko palata kaikkien yhteiseen, kurjaan alkukotiin?
Mitä mahtoi sille, että oli halpasyntyinen, kun kuitenkin oli saanut jalosukuisen mielen syntymässä?
Ei muuta kuin ainakin koettaa olla parempi maailmanjärjestystä. Ei muuta kuin asettaa sen tilalle oma siitä parannettu ja jalostettu järjestyksensä sekä ainakin koettaa toteuttaa omassa itsessään ja ihmisten keskuudessa toisia ylevämpiä ja lempeämpiä lakeja kuin niitä, jotka näyttivät hänen ympärillään vallitsevan.
Niin tein. En tiedä, tuliko minusta yli-ihminen, mutta ainakin tuli minusta ylempi jumalia.»
NEITSYT-ÄITI.
Näin hän lauloi, ylpeänä kuin kuningas, raskaana ja keltaisena kuin keisarikruunu.
Ja minä seisoin juuri hänen ylitsensä kumartuneena kuunnellen hänen tässä ympäristössä niin outoja säveliään, kun huomasin yrttitarhan äkkiä ruusunpunaisesta kohteesta valkenevan ja tunsin lähenevän minua ylhäisemmän.
Kohotin katseeni ja näin Neitsyt-Äidin kulkevan yli kukkien minua kohti.
Ja niin herkkä oli hänen hellyytensä, ettei korsi taittunut hänen käydessään, ja niin keveät olivat hänen askeleensa, ettei kastehelmi maahan läikähtänyt.
Ei hän tullut minun tyköni taivaallisessa loistossaan eikä astunut minun eteeni elämäni aurinkona. Hän tuli hienona ja heleänä kuin alkava aamurusko, nuoruuden ja viattomuuden rauha kukki hänen kulmillaan, mutta hänen silmänsä olivat kauniit ja lempeät kuin kaksi suurta orvonkukkaa, ja niistä säteili minua vastaan sanomaton hyvyys, jonka vertaista minä en ollut nähnyt milloinkaan enkä kuvitellut edes mahdolliseksi maassa tai taivahissa.
Eikä hän huikaissut minua vaatteittensa valkeudella, eikä korkeutensa kunnialla minua maahan pakottanut. Mutta hän pysähtyi minun eteeni pyhänä ja hiljaisena ja ojensi kätensä minulle ja esti siten minut hänen eteensä polvilleni lankeamasta:
—Sinä olet hyvä, hän sanoi, yhtä hyvä kuin minäkin. Minä uskon sinuun.
Miten saatoin minä vastata niin yliluonnolliseen, niin ylitaivaalliseen hyvyyteen?
En muuten kuin tulemalla sellaiseksi kuin hän minun olevan kuvitteli.
Hän uskoi minuun, Hän, Yli-aistillinen.
Hän piti minua vertaisenaan, Hän, Neitsyt-Äiti, johon minä olin lapsuudestani saakka katsonut ylös kuin aamutähteen, jota minä olin rakastanut siitä saakka kuin opin omintani rakastamaan ja jonka tunnustusta minä olin tavoitellut kaikessa, mikä oli minusta näyttänyt etsimisen ja pyrkimisen arvoiselta!
Samassa tunsin, että tapahtui suuri muutos minussa.
Minä kirkastuin. Minä tulin hänen kaltaisekseen. Putosi pois viimeinenkin tomunverho meidän väliltämme, ja minä seisoin hänen edessään ikinuorena ja säteilevänä kuin se Jumalan kuva, joksi olin luotu ajan alusta ja jota hän oli säilyttänyt alla sydämensä aikakaudesta aikakauteen.
Niin yhdyin minä hänen kerallaan Hengessä ja Totuudessa. Ja niin olin minä valmis astumaan hänen kanssaan sisälle unelmieni kaupunkiin.