YLEIS-ITSELÖ.
JÄLLEENSYNTYMINEN.
Heräsin tien ohessa. En tiennyt sen kumpaakaan alkupäätä enkä mitä kohti minun olisi kulkeminen. Mutta minulla olikin tällä kertaa muuta tärkeämpää mietittävää.
Ihmettelin itseäni. Tunsin tuolla maailmanmerillä matkatessani tuiki muuttuneeni.
Oivalsin kyllä olevani minuus, vieläpä sama minuus kuin entisessä elämässäni. Myöskin olevani täysin itsetietoinen minuus, sillä muistinhan selvästi, mitä minulle entisissä kehityskausissani oli tapahtunut. Mutta oli kuin olisi kaikki henkilökohtainen, kaikki yksilöllinen ja yksityispätevä karissut pois minusta.
Taikka ehkä se oli palanut karreksi tuossa puhdistavassa tuli- ja valomeressä, jota maailmansydämeksi nimitetään.
Mitä oli jäänyt jälelle sitten?
Vain joku yleis-itselö, vain joku yleisinhimillinen minuus, vain joku yhteenveto kaikista sielun eri kerrostumista.
Tuo itselö tunsi, tahtoi, ajatteli ja kuvitteli, mutta ei enää entiseltä, tilapäiseltä elämäntasolta, ei minkään määrätyn ympäristön tai yksilöllisen elämäntehtävän kehyksissä. Yhtä vähän oli minulle mahdollista ajatella, toimia tai tahtoa enää mitään vain omia nykyhetkellisiä etujani tai harrastuksiani silmälläpitäen, vaan ikäänkuin kaikilta tasoilta yhtaikaa, alimmasta ylimpään.
En tuntenut kuuluvani enää mihinkään määrättyyn ammattiin, ikään, rotuun taikka edes kansakuntaan enää. Enkä minä kuitenkaan tuntenut itseäni millään tavalla irralliseksi ilmiöksi tämän maan kamaralla.
Päinvastoin tunsin siihen vain entistä lujemmin ja sitkeämmin juurin juuttuneeni.
Maan lapsi minä olin. Näin kaikki edelliset elämäni, tunsin itseni, tiesin alku-aineeni tähtisumusta ja kosmillisesta Kaaoksesta lähtien aina korkeampaan ja kirkkaampaan järjestykseen. Saatoin nähdä yhdellä silmäyksellä kaikkien menneiden ilmennyksieni järkähtämättömän, katkeamattoman ketjun, kautta kamalien, muodottomien, saaliinjanoisten hirviöiden aina henkisempään, aina inhimillisempään ja jumalallisempaan itseyteen.
Ja koska minä kerran saatoin nähdä tuon kaiken, tiesin samalla, että se oli mahdollista jokaiselle muullekin ihmiselle.
Enkö ollut sitä ennen tiennyt siis?
Epäilemättä. Mutta oli toista tuntea kuin tietää se ja tietopuolisesti todeta se, tuntea se oman olemuksensa syvimmässä.
Darwinismia? Kehitys-oppia?
Aivan oikein, mutta eräässä toisessa, henkisemmässä, itsekohtaisemmassa ja niin sanoakseni itsekoetummassa merkityksessä.
—Kaikkien pyhien nimessä, mitä minä teen tällaisella minuudella? tuskittelin ääneen itsekseni. Eihän tätä voi käyttää mihinkään eikä tämä sovellu millekään elämän-uralle.
Olihan tämä tuiki mahdoton kaikkeen käytännölliseen toimintaan.
Samalla olin varmasti vakuutettu, ettei kukaan muukaan voisi käyttää tällaista minuutta, jonka kuitenkin tiesin piilevän kunkin kuolevaisen sydämessä. Sillä kuuluihan itsesäilytysvaisto erottamattomasti itse elämän käsitteeseen, mutta juuri tuo vaisto, kallein kaikista, oli tyystin kadonnut minulta.
En nähnyt mitään syytä alkaa elämääni uudelleen. Minulle riitti pelkkä olemassa-oloni toteaminen, pelkkä omien sisäisten sielunliikkeitteni ja mielikuvieni vaarinottaminen.
En tuntenut vähintäkään halua niitä edes runollisesti kiinnittää tai muotoon kiteyttää.
Kaikki tahtominen oli jo sellaisenaan minulle vastenmielistä. Sillä minähän tiesin, että sitä täytyisi välttämättä seurata teon, joka jälleen rajoittaisi minulta pois monta kaunista mielikuvan mahdollisuutta.
Mieluimmin olisin jäänyt vain tähän paikalleni makaamaan ja katselemaan suurin, kummastelevin silmin taivaan vahvuuteen, joka pyhänä, korkeana sinitelttana kaartui pääni päällä.
Mutta täytyihän minun nousta ylös, koska olin herännyt kerran, ja koska minua ei vaivannut mikään. Kuulin sitäpaitsi ääniä ja askeleita tieltä enkä tahtonut tässä jouten loikomalla herättää ohikulkijoiden huomiota.
Minusta tuntui, että oli varhainen huomenhetki.
Kohosin hitaasti seisaalleni ja lähdin vastahakoisin mielin tietä taivaltamaan.
RISTIN TIE.
Vaelsin aluksi melkein silmät ummessa, ajatellen ja uneksien omia aikojani. Mutta tuskallinen todellisuus oli omiaan minut pian täysin valveille pudistamaan.
Jos olin luullut tätä tietä joksikin yksinäiseksi, rauhalliseksi metsäpoluksi, niin olin surkeasti erehtynyt. Yleinen kulkutie tämä näytti olevan, julkinen valtamaantie, pölyinen ja helteinen, ilman yhtään pilveä taivaanrannalla, ilman yhtään puuta, jonka alle päänsä kallistaa.
Minua vastaan tuli paljon kansaa, jotka sysivät ja tyrkkivät minua ja pakottivat minut tuon tuostakin ojanpohjaan astumaan. Ymmärsin, että heillä oli kiire, ja koetin antaa heille tietä jo kaukaa, säästyäkseni epämiellyttävistä kokemuksista ja kosketuksista.
Tein tuon mielelläni ja vapaehtoisesti. Sillä heillähän oli joku elämäntarkoitus ja joku päämäärä, jota kohden he kiirehtivät. Minulle taas oli niin täydellisesti samantekevää, minne vaelsin ja kuinka kauan viipyisin matkallani.
Siksi koetin ottaa niin vähän tilaa tiellä kuin mahdollista, sillä minusta tuntui, ettei minulla itse asiassa ollut mitään oikeutta siihen.
Enhän minä ollut missään enkä kenellekään välttämätön.
Koetin tehdä itseni niin pieneksi ja kapeaksi kuin mahdollista. Pyysin käytökselläni anteeksi jokaiselta ohikulkijalta miltei omaa olemassa-oloani. Ja niin tapahtui monta kertaa niin onnellisesti, että he tuskin huomasivat minua taikka vilkaisivat vain välinpitämättömästi minuun ja menivät edelleen.
Enkä kuitenkaan säästynyt halveksivilta huomautuksilta enkä vihaisilta voimasanoilta, en ratasten räiskyttämältä loalta enkä joskus aivan tahallisilta piiskansivalluksilta.
Mutta vastaantulijoiden kanssa tuli vielä jotenkuten toimeen. Paljon pahempia olivat ne, jotka tulivat takaapäin ja joilla siis näytti olevan sama matkansuunta kuin minullakin.
Ne vetosivat suorastaan minun inhimilliseen myötätuntooni ja sanoivat:
—Meillä näkyy olevan sama tie taivallettavana. Sallinet ehkä, että sälytän sinulle osan taakastani, sillä sinä näytät olevan terve ja vankka eikä sinulla ole mitään kantamusta.
He sälyttivät osan, ja kun minä kiitin heitä siitä, he sälyttivät kaikkensa. Heillä tuntui kullakin olevan liikaa kannettavaa. Lopuksi kuljin minä heidän keskellään kuin kuorma-aasi, selkä taittumaisillaan outojen, tuntemattomien ihmisten taakoista ja rihkamista.
Outojenko? Tuntemattomienko?
Eipä suinkaan, sillä eihän minun tarvinnut muuta kuin vilkaista heihin tunteakseni heti heidät vanhoiksi tuttavikseni ja tovereikseni, veljikseni ja sisarikseni. Mutta koska he eivät näyttäneet ollenkaan muistavan minua, en minäkään tahtonut suotta itseäni ilmaista heille.
Hyvä olikin, että en tehnyt niin. Sillä mitä lähemmin minulla oli heihin tilaisuutta tutustua, sitä enemmän hämmästyin siitä, kuinka vähän he tiesivät ja muistivat entisestä elämästään. Näkyivätpä eräät olevan sen suhteen niinkin täydellisessä tietämättömyydessä, että he suorastaan kielsivät koskaan ennen eläneensä.
Sitten kun olin ottanut heidän kuormansa kantaakseen, kiinnitti vain harva enää minuun sen suurempaa huomiota. Jotkut kysyivät kuitenkin hyväntahtoisesti:
—Kuka olet? Lienetkö näiltä mailta? Sinä näytät niin surulliselta ja yksinäiseltä.
—Enpä suinkaan, vastasin reippaasti. Päinvastoin minä olen hyvin iloinen ja hauska mies. Mutta tosi on, että minun kotini on kaukana täältä ja minun täytyy tien päähän taivaltaa.
—Tien päähänkö? kysyivät he oudoksuen. Sitä ei ole nähnyt kukaan kuolevainen.
Ja minä kuulin heidän kuiskauksistaan, että he pitivät minua joko suurena rikollisena taikka hiukan hassahtavana.
Olihan minulle oikeastaan sama, minä he pitivät minua. Mutta kuitenkin kiusasivat heidän katseensa senverran minua, että rupesin heille hilpeitä juttuja laskettelemaan.
KANSAN SUOSIO.
Juttuni saavuttivat suurta suosiota osakseen. He nauroivat ja ilakoivat ja useat heistä tulivat ehdottelemaan minulle lähempää tuttavuutta.
—Sinä olet todellakin hauska mies! he sanoivat. Olet tainnut nähdä ja kokea yhtä ja toista matkoillasi.
—Kyllä, vastasin mielevästi. Eikähän mikään ole niin opettavaa kuin matkustaminen.
He nauroivat ja löivät olalle tuttavallisesti minua ja pyysivät minua jälleen heille jotakin hilpeätä juttelemaan. Ja minä kerroin heille kaskun kaskun perästä, eivätkä he ymmärtäneet, että minä kerroin vain, mitä olin nähnyt, kuullut tai kokenut monessa edellisessä elämässäni.
Sillä enhän minä tuntenut tätä elämää. Olihan se minulle yhtä outo kuin oli vielä minulle tämä tie ja oma uusi itselöni.
Mutta minä kuulin heidän keskenään kuiskuttavan:
—Ei, ei hän mikään pahantekijä ole. Ei ryöväri tai murhamies voisi ikinä noin laskea leikkiä. Mutta siitä huolimatta hän saattaa olla suuri velikulta.
—Hän on vensperi, suuri vensperi, päättelivät toiset. Eihän häneltä saa yhtään järjen sanaa.
—Olkaa vaiti, hän on mielipuoli! virkahti joku ratkaisevasti. Ettekö kuulleet, että hän kiitti meitä, kun me heitimme kuormamme hänen hartioilleen?
Mutta ne, jotka olivat oikein viisaat olevinaan, panivat päänsä yhteen ja tulivat toisiin tuloksiin.
—Ei hän ole niin typerä, miltä hän näyttää, sanoivat he. Epäilemättä on hänessä jotakin omituista, mutta sehän ei estä, että hän siitä huolimatta voi olla viisas, kovin viisas…
—Minä pelkään, että hän on nero ja pitää meitä pilkkanaan, tuumi joku joukosta raapien korvallistaan.
—Nero tai mielipuoli.
—Joka tapauksessa kettu miehekseen!
Se olisikin ehkä jäänyt yleiseksi mielipiteeksi, ellen minä juuri jollakin uudella jutullani olisi saanut kokonaista joukkoa uusia puoltajia.
—Joka tapauksessa hän on hauska mies, huomautti eräs heistä, selvittyään naurunhohotuksestaan. Pentele vieköön, minä olen monta kertaa kulkenut tätä tietä eikä minulla ole vielä koskaan ollut näin hupaista!
—Ja hyvä mies, säesti toinen. Meidän on muistaminen, että hän joka tapauksessa kantaa meidän kuormamme nurkumatta.
Mutta eräs heistä, joka nähtävästi oli joukon pilkkakirves, lähestyi minua ja kysyi:
—Eikö totta, sinä Jerusalemin suutari? Sinä aiot matkalle maailman ympäri?
—Sitä en tiedä, vastasin varovaisesti. Aion käydä vain tien päähän saakka. Mutta miksi sitä kysyt?
—Etkö tiedä, että maa on pyöreä…?
—Kyllä. Siksi olenkin polkenut kieroon toisen kengänkorkoni.
—Ja kun kuljet aina eteenpäin samaa viivaa…?
—Niin saavun aina takaisin samalle paikalleni ja kohtaan saman tyhmeliinin.
Se riitti hänelle. Minä sain jälleen naurajat puolelleni.
Eräs heistä keksi vapauttavan sanan mielestään.
—Nyt minä tiedän, kuka hän on! hän huusi iloissaan. Hän on kuljeksiva kisälli, ehkä hyvinkin suutari, vaikka ei mikään Jerusalemin suutari.
—Tavallinen suutari vain, vastasin piloillani, vaikka minun on ollut aina vaikea pysyä lestissäni.
—Olet joka tapauksessa ollut sangen kiltti meitä kohtaan. Siksi nimitämme me sinua tästälähtien Mestariksi.
Hänen ehdotuksensa saavutti yleistä kannatusta.
—Mestari! he huusivat nauraen ja taputtivat käsiään. Meidän
Mestarimme!
—Olkoon menneeksi, sanoin. Kullakin on sellainen Mestari, jonka hän ansaitsee.
—Ja sellaiset opetuslapset.
Siitä saakka kävin minä Mestarin nimellä heidän joukossaan. Ja niin oli meidän keskinäinen suhteemme toistaiseksi täysin määritelty.
RAUHANTEKIJÄ.
Pahempi oli, jos syntyi riitaa heidän välillään. He kävivät silloin niin raaoiksi ja rumiksi mielestäni, että koetin kaikin tavoin heitä sovittaa.
Toisinaan se onnistui minulle, toisinaan ei. Mutta useimmiten päättyi asia siten, että minä tuskastuneena astuin heidän väliinsä ja uhkasin, elleivät he hetipaikalla lakkaisi riitelemästä, erota heistä ja heittää maahan koko kantamukseni.
—Ihmiset, hyvät ihmiset! huusin pidellen korviani. Ettekö te voi tätä lyhyttä matkaa sovussa taivaltaa? Näettehän, kuinka minä kärsin siitä.
—Sinä? kysyivät he kummissaan. Emmehän me sinun kanssasi riitele!
—Ette kylläkään…
—Paras on, ettet sitten ollenkaan sekaannu tähän.
Ja minun oli mahdotonta saada heitä ymmärtämään, että jokainen karkeus, minkä he toisiaan vastaan linkosivat, sattui samalla minuunkin, ja että jokainen vihan salama, joka leimahti heidän silmistään, upposi samalla kuin puukko minunkin sydämeeni.
Saattoipa niinkin tapahtua, että hän, jolle tuo karkeus oli tarkoitettu, tuskin huomasi sitä taikka ei ainakaan näyttänyt vähääkään kärsivän siitä, vaikka minä jo hädissäni olin luullut heidän välinsä jo vähemmästäkin ijäksi rikkuneen. Ja tapahtui yhtä usein niin, että hän, joka oli loukkaava puoli, ei edes ollut huomannut mitään loukkaavaa sanoissaan.
Tulin tuosta täysin vakuutetuksi, kun joskus ennen aikojani riensin heitä sovittamaan.
—Sinä hupsit! sanoivat he. Mehän emme riitele!
—Emme, vahvisti toinenkin. Päinvastoin me olemme hyviä ystäviä.
Eikä minulle jäänyt muuta mahdollisuutta kuin pyytää anteeksi heiltä kaikinpuolin sopimatonta tunkeilemistani. Mutta silti en lakannut itsekseni ihmettelemästä, kuinka vähän ylpeitä ja arkoja ihmiset saattavat olla omasta sisäisestä olemuksestaan, samalla kuin he kuitenkin voivat jostakin aivan vähäpätöisestä ja ulkonaisesta syystä iskeä kallon halki toisiltaan.
Näitä esim. sai sanoa siaksi, konnaksi tai ylimalkaan huonoksi ihmiseksi kuinka paljon hyvänsä, ilman että he näyttivät olevan siitä milläänkään. Olivat vain pikemmin imarreltuja siitä, että toinen luuli heitä niin älykkäiksi.
Mutta annas, jos sanoi heitä typeriksi ja yksinkertaisiksi tai huomautti, että heillä oli syylä nenänpäässä, suuttuivat he heti ja saattoivat vaatia toisen siinä silmänräpäyksessä miekkasille.
Eivätkä he kuitenkaan olleet itse luoneet sieluaan eivätkä ruumistaan. Mutta niiden käytännön he olivat ainakin sangen suureksi osaksi luoneet, joten olisi luullut heidän juuri siitä tuntevan itsensä enemmän edesvastuun alaisiksi.
Koska niin ei ollut, tulin siihen johtopäätökseen, että he häpesivät olla kunniallisia, jos he samalla olivat rumia ja typeriä, mutta pitivät kunnianaan olla sen häpeällisempiä, mitä enemmän ruumiin ja sielun kauneutta Luoja oli tuhlannut heidän osakseen.
MESTARI.
He kiistelivät usein myös Jumalasta.
Toiset myönsivät, toiset kielsivät hänet. Ja sen he tekivät niin kiivaasti ja kiihkeästi, että he kaiken lorun lopuksi joutuivat keskenään tukkanuottasille.
Koetin silloinkin joskus rientää heidän väliinsä heitä sovittamaan.
—Te olette molemmat oikeassa, selitin heille. Jumala on olemassa sille, joka uskoo Häneen, mutta ei sille, joka ei usko Häneen. Onhan se niin tavattoman yksinkertaista ja oikeudenmukaista.
Mutta he katsoivat vain minuun ja virkahtivat:
—Älä viisastele! Minä tahdon, että hän uskoo niinkuin minä uskon. Sillä minä tiedän ja tunnen sielussani, että minun uskoni on tosi ja että se on ainoa oikea usko maailmassa.
—Mutta hän uskoo toisin…
—Juuri siksi on hänen uskonsa väärä ja minä olen oikeutettu lyömään häneltä hampaat kitalakeen.
—Ja hän sinulta?
—Koettakoon! Mutta vaikka se hänelle onnistuisikin, minun uskoni ei siitä muutu.
Ja sitten rupesivat he jälleen tarmokkaasti toisiansa loukuttamaan.
Päätin siitälähtien olla sekaantumatta uskonriitoihin. Oman uskoni olin kyllä valmis vaadittaessa tunnustamaan.
Sattui sellaistakin.
—Mestari! saattoivat he äkkiä kääntyä minun puoleeni. Sano meille: onko Jumalaa?
—Riippuu siitä, mitä käsitätte Jumalalla, vastasin. Määritelkää Hänet!
—Voiko Jumalaa määritellä?
—Ei. Siksi on meidän turha myöskin väitellä Hänestä. Sillä kaikki väittely edellyttää todistelua ja kaikki todistelu on mahdoton ilman täsmällisesti määriteltyjä käsitteitä.
—Emmekö siis voi ollenkaan puhua Hänestä?
—Kyllä. Mutta ainoastaan niillä on lupa puhua Hänestä, jotka ovat
Hänestä jotakin omassa henkisessä elämässään kokeneet.
—Oletko sinä kokenut jotakin Hänestä?
—Kyllä. Omasta mielestäni aivan ihmeellisiä asioita.
—Etkö tahtoisi kertoa niitä meille?
—Mielelläni, jos vain lupaatte olla sen aikaa riitelemättä.
—Lupaamme.
—Ja myöskin, ett'ette lyö kuoliaaksi minua?
—Lasket leikkiä!
—Sellaista on ennenkin tapahtunut.
Kerroin heille, mitä tiesin Jumalasta. He kokoontuivat ympärilleni ja kuuntelivat hetkisen sangen tarkkaavaisesti. Mutta sitten rupesivat toiset heistä keskenään hälisemään ja väittämään, että minä olin väärä profeetta ja opetin harhaoppia heille.
—Mutta hyvät ystävät, sanoin, tehän itse pyysitte minun kertomaan.
—Kerro vain eteenpäin! huusivat toiset. Kyllä me kuuntelemme.
—Mutta me emme salli sitä teidän sielunne autuuden vuoksi! huusivat toiset.
—Pitäkää te vain huoli itsestänne! Mestari, me pyydämme, puhu!
—Mestari! Me kiellämme sinun puhumasta.
Näin olin minä jälleen kahden tulen välissä. Ja minä vannoin vast'edes olla synnyttämättä ainakaan omalla uskollani enempää riitaa ja vainoa maailmaan.
Mutta eräät heistä tulivat minun luokseni ja sanoivat:
—Mestari, sinä olet oikeassa, me uskomme sinuun.
—Se ilahduttaa suuresti minua, vastasin todenmukaisesti. Mutta vielä enemmän ilahduttaisi minua, jos te olisitte minut täysin ymmärtäneet.
—Sitä en tiedä, vastasi joku miettivästi. Mutta joka tapauksessa minä uskon sinuun ja sinun Jumalaasi.
—Etkö mieluimmin omaasi?
—Hän on omani, koska kerran olen Hänet täysin omistanut.
Oli turha selittää hänelle, että oli tosin hyvä uskoa Jumalaan, mutta vielä paljon parempi ymmärtää ihmisiä ja koettaa suvaita heitä.
—Minä puolestani uskon sokeasti sinuun! huusi joku toinen joukosta.
Tahdon seurata vaikka maailman ääriin saakka sinua.
—Niinpä ota tämä taakka harteiltani!
—Kuinka? Tämänkö palkan annat minulle uskostani?
—Siispä et sinä usko näkevästi.
Eikä hänkään ymmärtänyt sanojani. Mutta hän mutisi yhä itsekseen ja oli vihainen minulle.
—Taakka? sanoi hän. Minäkö yksin? Miksi eivät kaikki muut? Pankaamme se tasan, niin minä kyllä kannan oman osani.
Mutta toiset nauroivat hänelle ja sanoivat, että hän oli saanut aivan oikein nenälleen. Silloin suuttui hän niin, että hän tempasi äkeänä kantamuksensa, jonka hän äsken oli harteilleni sälyttänyt, ja hävisi joukostamme.
Hän oli ensimmäinen, joka jätti minut.
VAPAUS.
Olisi luullut, kun he kerran olivat niin kiivaita Jumalastaan kiistelemään, että he rakastivat Häntä ylitse kaikkea ja pitivät kaikkea muuta Hänen rinnallaan vähä-arvoisena.
Mutta pian huomasin hämmästyksekseni, että he saattoivat aivan samalla kiihkolla käydä toistensa kimppuun niinkin vähäpätöisistä asioista kuin leipäpalasta, vesitilkasta tai muusta. Eikä ylimalkaan tarvittu kuin joku pieni, melkein näkymätön oman edun, nautinnon tai itsesäilytysvietin nostama kysymys, niin he heti olivat valmiit sähähtämään tuleen kuin katajapehkot.
Kaikki eivät suinkaan tehneet sitä itsetietoisesti.
Mutta heillä oli hyvät tuntosarvet. He aavistivat jo kaukaa, mistä saattoi vaania joku vaara heidän henkistä tai aineellista hyvinvointiaan, ja nousivat heti kahdelle jalalle. Ja koska heidän taisto-asenteensa johtui niin käytännöllisen välttämättömyyden vaatimuksista kuin heidän oman olemassaolonsa, jonka oikeutta he eivät näyttäneet epäilevän silmänräpäystäkään, he katsoivat olevansa aina oikeassa ja taistelivat kuin leijonat kaiken sen puolesta, mikä jollakin tavoin oli turvaksi, avuksi tai eduksi heidän vaellukselleen.
Se kaikki oli heidän mielestään pyhää, totta, kaunista ja oikeaa.
Mutta koska heidän etunsa niin usein sattuivat ristiriitaan toistensa kanssa, he eivät koskaan voineet oikein lopullisesti päästä yksimielisyyteen kaikista noista yleisistä käsitteistä, joiden puolesta he väittivät taistelevansa. Siksi ei riita eikä tora loppunut heidän keskeltään.
Jos joku silloin olisi sanonut, että he muka yleishyviä ja yleispäteviä asioita ajaessaan ajoivatkin vain omaa yksityishyväänsä ja omia siitä kumpuavia yksityispäteviä mielipiteitään, he epäilemättä olisivat suuresti hämmästyneet, loukkautuneet ja vaatineet hänet heti miekkasille.
He luulivat kaikki olevansa vapaita, muodostavansa vapaasti mielipiteensä ja taistelevansa niiden puolesta vapaehtoisesti. Eivätkä he huomanneet, että pelkkä fyysillisen elämän vaisto taisteli heidän kauttaan ja että heidän ajatuksensa olivat lukemattomilla säikeillä heidän olemassa-olonsa pakkoon kiinnitetyt.
Vain harva heistä saattoi ajatella vapaasti ja epäitsekkäästi.
Toisia sitoi viha, toisia rakkaus. Toiset olivat niin kiintyneitä perheeseensä, että he sen elatukseksi olivat valmiit riistämään leipäpalan jonkun toisen perheen suusta, toiset taas niin kahlehdittuja omaan kansakuntaansa, että he katsoivat melkein pyhimmäksi velvollisuudekseen käydä sen puolesta jonkun toisen maan kansalaisia teurastamaan. Mutta enimmän orjia olivat ne, jotka vihasivat ja rakastivat vain jotakin yksityistä henkilöä.
Jos tuo henkilö vielä sattui olemaan toista sukupuolta, kävivät he aivan mahdottomiksi.
Silloin samentui koko heidän järjenjuoksunsa. Silloin he olivat valmiit toisissaan vain pelkkiä vikoja tai ansioita näkemään. Mutta sensijaan että he olisivat auttaneet toisiaan toistensa taakkoja kantamaan, he voivat kiusata toisensa kuoliaaksi—milloin vihasta, milloin rakkaudesta.
Myöskin ystävyys saattoi heitä jonkun verran vangita, mutta ei niin paljon. Mielestäni se läheni heillä enimmän sitä tunnetta, jota itse tunsin heitä kohtaan.
Hekin näyttivät tuntevan minua kohtaan jotakin samantapaista. Se saattoi ilmetä esim. täten:
—Kanna itse oma kuormasi! voivat he huutaa jollekin uudelle tulokkaalle, jolla heidän mielestään ei ollut mitään oikeutta minuun. Etkö näe, että Mestari on väsynyt ja sinä rasitat Mestaria?
—Entä itse? Mitä sinä sitten teet?
—Oh, meidän kesken on toista! Me olemme vanhoja ystäviä.
Olinko sitten heitä onnellisempi ollessani kaikesta tuosta yksityisestä vapautunut?
Tuumin tuota kauan itsekseni ja tulin lopulta siihen tulokseen, että koska minulla oli nyt kyky kärsiä rajattomasti, minulla myöskin täytyi olla yhtä suuret ilon ja nautinnon mahdollisuudet.
Siis oli minulla se onni, johon olin pyrkinytkin.
ITSE-UHRI.
Mutta taivalta tehtiin koko ajan ja leikin luistaessa he tuskin huomasivat, milloin oli saavutettu jo heidän määränpäänsä.
He poikkesivat omille poluilleen kuka mistäkin tienhaarasta. Kiittivät hyvästä seurasta ja ottivat kantamuksensa.
—Tuossa minä asun, sanoivat jotkut. Ja tervetuloa taloon, jos joskus ohitse kuljet.
Mutta toiset sanoivat.
—Terve! Minä pistäydyn tässä vain pienellä asialla. Sinä kaiketi odotat sen aikaa, niin voimme palata yhdessä saman matkan.
Kättelin ja kiitin heitä sydämellisesti heidän hyvästä tahdostaan. Mutta minun oli mahdotonta heille luvata mitään, sillä joku sisäinen aavistus sanoi minulle, että me emme tulisi tapaamaan toisiamme enää milloinkaan.
Toisille, jotka minusta näyttivät järkevimmiltä, minä sanoinkin suoraan julki tuon aavistukseni.
He näyttivät silloin tuiki hämmästyneiltä.
—Kuinka tarkoitat? sanoivat he. Mehän kuljemme usein tätä tietä. Et suinkaan sinäkään tätä ensi kertaa kävele?
—En, mutta viimeistä, vastasin minä sisäisen vakaumukseni mukaisesti. Minusta tuntuu todellakin kuin olisin minä joskus ennen nähnyt tämän tien ja astunut nämä askeleet.
—Et meidän kanssamme, vastasivat he varmoina asiastaan. Muuten me kyllä muistaisimme sinut.
—Meitä oli niin monta, vastasin välttelevästi. Minä hävisin joukkoon. Nyt te muistatte minut senvuoksi, että olen voinut olla joksikin avuksi teille.
Näin sanoen minä ojensin heille käteni hymyillen jäähyväisiksi.
Toiset näyttivät hiukan häpeävän tarttua siihen. Mutta toiset kysyivät uteliaina:
—Kuinka? Me luulimme, että olit syntynyt kuormankantajaksi.
Heidän naivisuutensa olisi ehkä saattanut minut jälleen hymyilemään, ellen olisi samalla muistanut, että olin itse kerran ollut yhtä naivi. Olihan meidän seurassamme silloinkin ollut mies, jolle kaikki muut olivat kantamuksensa sälyttäneet.
Mutta tuo mies en ollut silloin ollut minä.
Minä olin tehnyt vain kaikkien muiden lailla. Ja luonut silmäni alas hiukan häpeillen, kun joku mielestäni silloin hyvinkin tärkeä seikka oli vaatinut minun syrjäpolulle poikkeamaan ja hän samoin hymyillen ojentanut minulle takaisin kantamukseni.
Nyt vasta minä tajusin tuon hymyn todellisen tarkoituksen.
Hän oli kiittänyt minua sillä, samoin kuin minä nyt hymylläni kiitin matkatovereitani siitä, että he olivat antaneet minulle tilaisuuden tulla tarpeelliseksi ja iloita heidän ilostaan.
Missähän tuo mies mahtoi nyt olla?
Hän oli jättänyt kiitollisuudenvelkaan minut, ja jos hänellä nyt olisi ollut jotakin kannettavaa, olisin mielelläni tahtonut suorittaa hänelle ainakin osan velastani.
Mutta heti noin ajateltuani minä huomasin tuon ajatuksen turhuuden, sillä mitä minä muuta olin tehnyt noiden toistenkaan taakkojen kantamisella?
Keventänyt vain omaa velkataakkaani. Niin se oli. Ja nyt ymmärsin minä jälleen uuden asteen elämän salatusta, kaikkiviisaasta, iki-ihmeellisestä tarkoituksesta.
Se oli itse-uhri.
Sama itse-uhri, jota itse olin ivannut joskus, kun en ollut vapaa muiden taakkoja kantamaan, vaan itse orja oman ikeeni alla. Ja minä oivalsin, että jokainen, joka tekee työtä muiden hyväksi, samalla auttaa itseään ja muita Tiellä eteenpäin.
Itseään vapautumalla velkataakastaan. Muita saattamalla heidät omalle korkeammalle minuudelleen velallisiksi.