MYRSKYJEN NOKKA.
TAIVAAN VALLAT.
Laulu oli vaiennut lainehilta.
Vain laivankokka kohisi enää. Eikä yksikään ääni syvyydestä soinnahtanut.
Päivä paistoi kahden kuuropilven välistä suoraan edessämme kimmeltävään kirkonkylään. Mutta juuri Herran temppelin kohdalle, missä se näkyi kummultaan kohoavan, oli pysähtynyt kaunis kirjokaari ikäänkuin viitaten rauhan ja sovituksen tietä minulle.
—Se on merkki ylhäältä, hymähdin puolipiloillani. Jumala näkyy jo minun syntini anteeksi antaneen.
Mutta heti kun olin sen sanonut, tuli minun tuiki paha olla olennossani.
Silmäsin nientä, jonka ohi kuljimme juuri, ja kauhistuin. Tuon niemen olin minä nähnyt joskus, mutta missä?
Katsoin kartanoa niemen kärjessä. Tuossa tuvassa olin minä asunut joskus, ehkä hyvin kauan sitten, jossakin entisessä elämässäni.
Aivan oikein, tuossa oli sauna, tuossa oli laituri vedenrajassa. Tuossa oli lehto, jossa olin liikkunut joskus, tuossa paasi, jossa olin istunut kerran kannel polvillani.
Joskus hyvin kauan sitten.
Parempina, nuorempina päivinäni. Aikoina, jolloin olivat olleet päivänlaskut laupiaammat, koriammat huomenkoitot.
Mutta mikä oli tämä rikos, joka ahdisti sydänalaa? Olinko minä senkin tehnyt? Enhän minä ollut vanha Väinämöinen! Täytyikö minun nyt vastata hänenkin synneistään?
Tuo tuntui minusta veriseltä vääryydeltä. Sillä joskin minulle ehkä oli sattunut joskus jotakin samantapaista, eihän se silti ollut mikään kuolemansynti!
Enkähän minä ollut koskaan tuntenut edes piikaa pikkaraista.
—Taivaan vallat! huudahdin minä ääneen. Te suuret ja salaperäiset! Nyt te erehdytte! Nyt te tuomitsette väärin! Mutta jos niin hyväksi näette, niin olen valmis kuolemaan!
Minun huutoni ei enää auttanut mitään. Sillä ennen kuin se oli ehtinyt edes sanoiksi purkautua, oli Jumalan myrsky pilvistä mylvähtänyt.
Niin totta kuin tässä istun, se ei ollut mikään tavallinen myrsky. Ja niin totta kuin tätä kirjoitan, en ole koskaan kuvitellut näkeväni sellaista suomalaisella sisäjärvellä.
Se tuli vihisten ja vinkuen, vankuen ja kohisten. Se tuli taivasta myöten ja se tuli vettä myöten. Järvi, joka vielä äsken oli ollut melkein peilikirkas, muuttui siinä silmänräpäyksessä mustaksi kuin piki ja kihiseväksi kuin Syöjättären sylkypata.
Matkaa rantaan oli tuskin kivenheitto, toiseen ehkä virstanverran. Ei kukaan ihminen olisi uskonut tuulen pääsevän niin pienillä vesillä niin raivokkaasti puskemaan.
Mutta pääsipäs! Laiva kallistui ja kulki kokonaan toisella kyljellään.
Loin silmäni eteenpäin kohti matkansuuntaa. Sateenkaari oli kadonnut, ei kirkkoa eikä kirkonkylää näkynyt enää. Ilma oli sakea vihurin kohottamasta vesisumusta, joka oli kuin harmaa muuri meidän ja mantereen välille asettunut.
Kaikki matkustajat olivat sikinsokin kannen alle rientäneet. Jäimme kahden kapteeni ja minä, kummallakin silmä kovana, kumpikin mykkänä ja liikkumattomana.
En uskaltanut edes katsoa häneen, sillä pelkäsin, että hän arvaisi ajatukseni.
Tunsin, että olin käynyt kalman kalpeaksi. Olin aivan varma siitä, että viimeinen hetkeni oli tullut ja että oli turhaa laivan kaatuessa edes koettaa pyrkiä niemen päähän.
—Jos tämä olisi tavallinen myrsky, sanoin itselleni, olisi se helpoin asia maailmassa. Olen jotakuinkin hyvä uija enkä yleensä hätäänny joutuessani veden varaan. Mutta tässä ovat toiset voimat liikkeellä! Turha potkia tutkainta vastaan.
Samaa näkyi myöskin laivan kapteeni ajattelevan. Sillä hän vilkaisi minuun merkitsevästi alta kulmiensa, ikäänkuin antaen tietää, että hän tiesi kyllä, ketä hän tällä kertaa oli joutunut kyyditsemään.
—Hän pitää minua itse paholaisena, ajattelin. Pitäköön vain, kunhan hän vain ei heitä minua heti mereen. Ainakin vaadin minä, että arpa ratkaisee…
Tuuli vihelsi nyt kuin vimmattu. Laiva kallistui nyt niin, että oli vaikea pysyä jaloillaan.
Ja vielä enemmän ja vielä enemmän…
Sydämeni seisahti. Nyt, nyt mentiin syvyyteen!
KUOLEMA.
Nyt tiedän, mitä kuolema on, sillä olen kokenut sen omassa sielussani.
Se on palajamista takaisin alkukotiin, alkusoluun. Mitä sitten tapahtuu, en tiedä, minulla on siitä vain omat aavistukseni…
Tunsin vaipuvani kuin kuiluun ja samalla kummallisesti pieneneväni, kutistuvani. Olin täydellisesti tietoinen siitä, että tuo ei tapahtunut fyysillisesti. Vain minun sieluni pieneni, vain minun tajuntani kutistui, seuraten samoja lakeja, joiden mukaan se oli aikoinaan avartunutkin, samoja asteita ja porraspolkuja, joita myöten se oli kerran kohonnut syvyyksistä.
Nyt mentiin sinne takaisin. Oli kuin olisi samaa tietä samottu, nähty samat maisemat tien kahdenpuolin, tunnettu samat tunnelmat, samat ajatukset ajateltu. Mutta kaikki tuo tapahtui niin huimaavalla vauhdilla, että ymmärsin sen olevan kaikkien inhimillisten aikamittojen ulkopuolella.
—Ahaa, ajattelin minä. Tätä se sitten on, mitä aina olen kuullut kuolemanhetkestä sanottavan, että ihminen silloin saa nähdä jälleen koko entisen elämänsä.
Ei se ollut mitään miellyttävää elämystä, päinvastoin tuiki tuskallista ja ahdistavaa.
Tunsin nuorenevani hetki hetkeltä, mutta samalla syöksyväni aina syvemmä olentoni alkumysterioon. Nyt olin minä enää vain kahdenkymmenen vanha, nyt vain kymmenen, nyt kuuden, nyt kolmenvuotias…
Kohta saatoin tuskin kävellä enää … ennen pitkää olin imevä tietysti kaikkivaltiaan elämän nisiä oman äitini parmahilla…
Samalla pieneni tajuntani piiri yhtä nopeasti. Nyt tiesin minä enää, minkä konttaava lapsi tietää, nyt taisin tuskin enää kättä ojentaa… Mutta aina syvemmälle syvyyteen kävi matka, aina pieneneviin ympyröihin ja niiden keskipisteisiin…
Ponnistin kaiken tarmoni säilyttääkseni ainakin tajuntani keskuksen, josta saatoin todeta tuon kaiken oudon ja ahdistavan, mikä ympärilläni tapahtui. Mutta oivalsin hyvin samalla, että kaikki itsetietoinen ponnistus oli tässä turhaa ja että pian sammuisi myöskin tahtoni, samoin kuin jo aikoja sitten tieto ja tunne olivat minulta miltei olemattomiksi himmenneet.
Ne sammuivat kuin soihdut pikaisesti peräkkäin… Tuossa meni myöskin muisti! Hyvästi siis myöskin kaikki sielun yhtenäisyys!
—Ahaa ehdin minä vielä nopeasti ajatella. Tätä se siis on tuo totuus, joka kaikuu jokaisella haudalla kautta kristikunnan: »Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman…»
Mutta onko minun Herrani Vapahtajani myös minut viimeisenä päivänä ylös herättävä?
Merkillistä kyllä, ei minun päähäni edes pälkähtänyt tällä hetkellä epäillä sielun kuolemattomuutta. Päinvastoin tuntui se minusta aivan luonnolliselta, yhtä luonnolliselta kuin että olin tässä ja että minun nyt oli elämästä erottava.
Mitään vapautusta en tuntenut tosin, mutta en myöskään mitään erikoista ahdistusta enää. Tunsin kyllä henkisen tilan ympärilläni äärettömästi rajoittuneen, että mahtuisin kohta vaikka pieneen pähkinäkuoreen…
—Ahaa, sain vielä viime hädässä itselleni selitetyksi. »Jokainen, joka ei tule niinkuin lapsi taivaan valtakuntaan…» Tämä se nyt on sitä menemistä neulansilmän läpi.
Ajattelin juuri noin, eikä mielialani ollut sen hartaampi eikä uskonnollisempi. Tuntui sitäpaitsi olevan niin suunnattoman samantekevää, missä mielialassa kuolisin, sillä aivan järjettömältä näytti ajatus, että se tai joku muu sielunliike minussa voisi vaikuttaa mitään vastaisiin kohtaloihini.
Kaikki tuntui niin varmalta, niin järkähtämättömältä, niin edeltäpäin säädetyltä. Minulle kävisi juuri niinkuin täytyi käydä, eikä muuten.
Ja kävisi juuri samojen ikuisten, muuttumattomien lakien mukaan kuin oli käynyt myriaadeille ja jälleen myriaadeille elimistöille ennen minua ja oli käypä iankaikkisesta iankaikkiseen.
Olivat turhia tässä sekä rukoukset että kyyneleet. Ei auttanut tämän tilanteen edessä uljuus, ei uhma, ei pelko eikä vavistus, vaikka itsekullakin oli tietysti vapaus siihen mielensä mukaan suhtautua.
Mitä itseeni tuli, en tuntenut mitään senkaltaista, ainoastaan omituisen orpouden ja ehdottoman yksinäisyyden tunteen, joka ilmeni vain Luojaan luottavana avuttomuutena niinkuin olisin isäni tai äitini povelle painautunut…
Suljin silmäni uneksien. Ja oli kuin joku syvä, lämmin ja vakava ääni korvani juuressa olisi neuvonut niinkuin lasta minua:
—Yksin synnyit, yksin kuolet. Eikähän sinulla voi olla mitään valittamista sitä vastaan, että sinulle tapahtuu samoin kuin kaikille muillekin ja ettei suuri luonto eikä Luojan kaikkivalta aio vain sinun vähäisen itselösi takia muuttaa piirtoakaan ikuisista säädöksistään.
—Ei, vastasin hiljaa, sillä tunsin, että hän tarkoitti minun parastani. Tiedän, että minulle tapahtuu oikein. Siksi kuolen tyytyväisenä…
Mutta oli samalla kuin olisi joku toinen ääni sysännyt syrjään edellisen ja huutanut minulle hurjasti ja hätäisesti:
—Älä kuole! Et saa kuolla! Sillä muista, että sinä et enää senjälkeen heräjä milloinkaan!
Ehkä se oli itse suuren Elämän ääni. Sillä vielä kerran aukenivat minun silmäni kuin itsestään ja samalla selvisi minulle koko tilanteeni sanaton kauheus ja epätoivoisuus…
KIERTOKULKU.
—Kuinka? Pitääkö minun nyt kuolla? huusi itse suuren Elämän Tahto syvältä minun olemukseni uumenista. Enkö minä siis enää koskaan näkisi kuuta, en aurinkoa, en välkkyvää vettä enkä siintävää taivaankantta?
—Et, kuului joku toinen tahto vielä syvempää sen alta kumahtelevan.
Nyt hajoat sinä alku-aineisiisi.
—Ei! Minä en tahdo hajota! Jos tämä on loppu, niin miksi alkukaan? Jos minun täytyy mennä takaisin sinne, mistä olen tullut, niin miksi tämä turha ja ikuinen kiertokulku?
—Niin on Laki. Niin käy kaikille. Minä en tiedä muuta.
—Mutta minä en tunnusta sitä Lakia, sillä se Laki on väärä ja mielipuolinen! Olkoon, että uskoisin uudesta-syntymiseen, lakkaisinhan senkin opin mukaan kerran uudesta-syntymästä ja palajaisin sinne, mistä olen tullutkin, täydelliseen yhteyteen Herrani Jumalani kanssa… Siis sama kiertokulku!
—Minä en tiedä. Minä täytän vain Hänen tahtoaan niinkuin sinäkin. Se riittää minulle.
—Mutta se ei riitä minulle! Sinä olet käsittävä, minä luova voima maailmassa, ja siksi ei minulle riitä kiertokulku. Se on järjetön! Eihän siinä ole mitään kehitystä, ei mitään eteenpäin menoa… Jos se on viimeinen maailmanselitys, ei sitten koko maailmankaikkeudella ole mitään tarkoitusta.
—Kuka sanoo, että sillä pitäisi olla joku tarkoitus sitten? Miksi pitäisi olla kehitystä, miksi eteenpäin ja taapäin menoa? Onhan hyvä niinkuin on. Aallot nousevat ja aallot vaipuvat, eikä meri kuitenkaan muutu siitä.
—Ei ole hyvä niinkuin on! Pitäisi aina olla parempaa ja parempaa. Mutta vaikka minä uskoisin kuinka spiritualistiseen kehitys-oppiin hyvänsä, täytyy minun tunnustaa, että se päättyy samaan kuin materialistisinkin, nimittäin ikuiseen, hyödyttömään kiertokulkuun.
—Miksi erotat siis Hengen ja Aineen toisistaan? Etkö tiedä, että Jumala on Kaiken-Yhteys? Etkö ymmärrä, että kaikki käsitteet yhtyvät äärettömyydessä?
—Kyllä, mutta miksi on siis ollenkaan mitään äärellistä? Minä jättäisin niin mielelläni kaiken iankaikkisen ja askartelisin vain ajallisessa, jos näkisin edes siinäkään mitään lopullista kehitystä. Mutta siinäkin vallitsee vain sama järjetön voimia kuluttava kiertokulku!
—Siispä tyydy siihen tai tunnusta itsesi voitetuksi!
—En ikinä! Sillä se on väärin, se on veristä vääryyttä. Ellen muuta voi, voin ainakin lingota vihani, uhmani ja kiroukseni sellaista maailmanjärjestystä vastaan, joka…
—Et enää sitäkään, kumahti Kuoleman Tahto. Sillä nyt kuolet sinä.
Nyt syöksyin minä pilkkoiseen pimeyteen.
Mitä sitten tapahtui, siitä on minulla, kuten sanottu, vain joku aavistus, joku mielikuva.
MAAILMANLOPPU.
Minä näin, minä älysin, minä havaitsin. Mutta se olikin ainoa tieto itsestäni, mikä minulla oli, minä olin ajan ja paikan ulkopuolella eikä minulla ollut mitään ulottuvaisuutta.
Minusta oli kuin olisin kiitänyt tyhjän ilman halki. Taikka ehkä olin minä aivan paikallani, sitä en tiedä. Mutta jossakin syvällä allani näin minä meren ja meressä saaren, jonka keskeltä kohosi suuri, pitkä valtarakennus.
Laskeusin sitä lähempää tarkastelemaan.
Huomasin heti, että siinä asui järjellisiä olentoja. Rannaton Kaaos ympäröi sitä kaikkialta. Mutta valkamassa oli venheitä ja verkkoja, josta päätin, että nämä olennot mahtoivat elää kalastuksella.
Kurkistin myös sisälle rakennukseen. Näin heti, että siellä pidettiin pitoja. Permanto oli tungokseen saakka täynnä karkeloivia, seppelöityjä pareja, toisia horjahteli seisaallaan lasit kädessä, toisia istui syöden ja mässäten pitkien, kukkasilla koristettujen pöytien ääressä, mutta salin perällä oli soittokunta, joka soitti hurjaa tanssinsäveltä.
Näytti ainakin näin syrjästäkatsojan silmään kuin he kaikki olisivat olleet julki juovuksissa.
Samalla kuului ulkoa korkea pitkäveteinen huuto niinkuin monen miehen hoilaus laivankannelta etäisen myrskyn halki:
—Taivas vetää nuottaa! Kaikki touveihin! Oo-ii-oo!
Riensin ulos katsomaan.
Tosiaankin oli luonnossa suuri muutos tapahtunut. Taivas ja meri olivat savenharmajat, aallot vyöryivät lyijynraskaina rantamiin. Ja ylhäältä aavasta, koleasta avaruudesta kuului aina kasvavaa huminaa, joka kummallisen kylmänä, soinnuttomana ja yksitoikkoisena vastasi vetten hetki hetkeltä paisuvaan huokaukseen.
Epäilemättä oli rajutuuli tulossa. En kuitenkaan voinut käsittää, mitä varsinaista hätää siitä saattaisi tämän saaren asukkaille olla, sillä olivathan he kuivalla maalla kuitenkin ja olihan ainakin keskisaari kyllin korkea, ettei voinut ajatella valtavimpienkaan vetten vyöryjen ulottuvan sen kalliolla seisovan valtalinnan harjoja huuhtelemaan.
Mutta saaren asukkaat näyttivät olevan toista mieltä.
Näin miehiä luotsien öljypuvuissa, jotka katonharjoilla seisten kiskoivat raskaita, käsivarren vahvuisia rautatouveja ja kiinnittivät niitä suuriin koukkuihin katonrajassa. Näin toisia samoin puettuja, jotka juoksivat pitkin rantaa ja heittivät mereen mahtavia lyijyankkureita. Nyt vasta äkkäsin ihmetellen, että niiden kettingit, samoin kuin touvien toinen pää, olivat kiinni syvälle kallioon upotetuissa valtaisissa rautapulteissa.
—Oo-ii-oo! Maailma loppuu, maan rautavitjat ratkeavat. Oo-ii-oo!
Pelkäsivätkö he, että Kaaoksen tuuli kaataisi heidän talonsa ja että
Jumalan myrsky veisi koko heidän saarensa mukanaan?
Tuo tuntui mielestäni jo tuiki lapselliselta. Ja minä koetin huutaa aina kasvavan huminan ja kohinan halki tuonne ylös katonharjoille:
—Hoi, miehet! Mitä te teette siellä? Eihän täällä ole hätää mitään!
Kyllä saari seisoo, sillä sen paatiset juuret yltävät meren syvyyteen.
Mutta vastaukseksi kaikui sieltä korkeudesta vain heidän pitkä, yksitoikkoinen hoilauksensa, joka kuulosti vielä kahta kamalammalta, kun he itse jo alkoivat peittyä savenharmajaan vesisumuun ja sateeseen.
Vilkaisin tuulen päälle. Vasta nyt tajusin, että oli tosi kysymyksessä.
Taivas oli siltä ilmansuunnalta kuin karvasäkki kokoonkääriytynyt. Vesi ei noussut enää vain vuorina, vaan pilvenpiirtävinä tuntureina, taittuen rantakallioihin, ja pudoten niiden päälle korvia huumaavalla jylinällä, niin että koko saari järisi liitoksistaan. Ja samalla kuului pitkin rantaa kauhunhuuto:
—Saari ui! Ankkurit eivät tapaa pohjaan. Aa-oo-uu!
Toden totta! Huomasin itsekin suurimmaksi kauhukseni, että me vierimme tämän maailman kaato-myrskyn mukana kohti iankaikkisuuden kammottavia ulapoita.
—Totisesti on tämä maailmanloppu! ajattelin. Mutta kuinka käy sitten noiden kaikkien tuolla tanssisalissa? Tietävätkö he edes mitään heitä uhkaavasta kohtalosta? Hukkuvatko hekin tyhjyyteen?
Minun tuli äkkiä niin sanomattomasti sääli heitä. Täytyihän heitä ainakin varoittaa, että he voisivat paeta ja pelastua…
—Pelastua? Minne? jysähti äkkiä mieleeni. Eihän ollut mitään tämän saaren ulkopuolella. Ja olihan tämäkin ainoa, pieni asuinsija, mikä heillä oli, tuomittu hukkumaan ja tyhjyyteen häviämään.
Mutta ehkä he kuitenkin keksivät jotakin? Ehkä he tunnustaisivat syntinsä ja katuisivat ja kaikkeus armahtaisi heitä?
Turha toivo! Sillä olihan näin säädetty ennen kuin maailma olikaan.
NINIVEN LAPSET.
Vilkaisin sinne ylös vuorelle ja älysin heti, että he olivat epätoivoisen tilanteensa aivan oikein tajunneet. Mutta he suhtautuivat siihen mielestäni sangen omituisesti.
He olivat sytyttäneet kaikki kynttilät ja lamput palatsissa, joka nyt säteili tuossa nopeaan tummuvassa, jylisevässä ja kohisevassa pimeydessä niinkuin tuhansista erivärisistä valoista kimmeltävä sähkökruunu. Suurin osa pareista ei suinkaan ollut lakannut tanhustaan, vaan pyöri nyt kahta hurjemmassa karkelossa, naiset hajalla hapsin, miehet seppeleitä ja thyrsos-sauvoja ilmassa heiluttaen:
—Evoë! he huusivat. Dionysos saapuu! Kaikki maailma syöksyy
Tartarokseen.
Ja vasta nyt huomasin minä, että he kaikki olivat alastomat eivätkä hävenneet.
Toiset tulivat linnan parvekkeille vilvoittelemaan. Jopa näytti heidän joukossaan olevan niitäkin, jotka vain nauttivat tästä kauhistavasta maailman-yöstä ja kaikkeuden tärisyttävästä murhenäytelmästä heidän ympärillään.
Eräät heistä eivät taas välittäneet mistään, vaan painautuivat toisiinsa ja kiersivät toisensa jaloin ja käsivarsin.
—Mitä he laulavat? kysyin vierelläni kykkivältä, öljykaapuiselta olennolta, joka näytti katsovan sinne ylös niinkuin minäkin ja koettavan samoin kuunnella myrskyn halki. Eikö kuulukin niinkuin suuren kuoron huminaa?
—He laulavat Niniven lasten laulua, vastasi puhuteltu. Etkö näe, sairaat jättävät vuoteensa, kuolleet hautansa…? Kaikki kansa yhtyy juhlavirteen.
Aivan oikein, nyt vasta huomasin, että tuo valtalinna oli kolmikerroksinen ja että minä olin tähän saakka katsonut vain ylimpään.
Toinen kerros oli maan rajassa. Ja sieltä näkyi hoippuvan ulos ruhaa ja rampaa, tutisevaa ja raajarikkoa, toiset kainalosauvojen varassa, toiset toisiinsa nojautuen. Ja kaikki katsoivat ne kädellä silmiään varjostaen tuonne ylös vuorelle, juhlasalin huikaisevaan kirkkauteen, josta aina valtavampana ja voimakkaampana kaikui Niniven lasten laulu:
»Aution maan antoi Herra meille, me teimme sen viinitarhoiksi.»
Ja katso! Ihme tapahtui.
Sokeat saivat näkönsä, kuurot kuulonsa, kainalosauvat putosivat maahan, heidän päänsä nousi, heidän selkänsä ojentuivat. Ja kaikesta vanhuudestaan, heikkoudestaan ja raihnaisuudestaan huolimatta he kohottivat ilmaan molemmat käsivartensa ja lähtivät laulaen linnan pitkiä, paatisia kiertoportaita ylöspäin vaeltamaan:
»Myrskyisän meren antoi Herra meille, me aallot laivoin lannistimme.»
Kolmas kerros oli maan uumenissa, ja sieltä nousi ylös vanhaa ja nuorta, kaikki liittyen kädet kohotettuina ylöspäin samoavaan juhlasaattoon, kaikki Niniven heimon kunniaa kuuluttaen:
»Hehkuvat himot
antoi Herra meille,
me valjastimme ne valon varsoiksi.»
He kulkivat kuin unessa. He häipyivät kuin valoviiva. Sillä nyt olin minä nähnyt tarpeeksi ja tunsin kiitäväni taas yksin tyhjässä, autiossa avaruudessa.
»Kuoleman kauhun antoi Herra meille, me voitimme sen mielen viisaudella.»
Mutta vielä kauas jälkeeni kaikui, joskin himmenevänä ja heikkenevänä, halki yön ja hirmumyrskyn Niniven lasten kuolinlaulu:
»Maailman tyhjän antoi Herra meille, me täytimme sen ihmisneron voimalla.»
Ja niin hävisivät hekin ja heidän työnsä pimeyteen.
KOHTALOTTARET.
Kun taakseni katsahdin, en enää nähnyt enkä kuullut mitään. Siitä arvasin, että saari kaikkine asujamineen, heidän tekoineen ja ajatuksineen oli syöksynyt sinne, mistä se oli noussutkin, Kaaoksen kohtuun ja alkukotiin.
Mutta samalla kiinnittivät toiset seikat huomiotani.
Tuli vastaani niinkuin pursi soutaen aavan ilman halki. Kolme neittä istui sen tuhdoilla vääntäen värttinää, mutta sen perässä istui vanhus niin vakava ja kuninkaallinen katsannoltaan, että älysin heti itsensä pilvien pitäjän, Ukko Ylijumalan, siinä maailman merta melastelevan.
Mutta keitä olivat nuo neiet hänen kerallaan? Minun ei tarvinnut kysyä sitä, sillä kohta kohotti ensimmäinen heistä äänensä kuin kirkkaan kultakellon ja loihe laulamaan:
»Me olemme, emmekä elä, me emme kuole emmekä ole koskaan syntyneet. Me emme tiedä, emme tunne, emme tahdo mitään, sillä me täytämme vain Hänen tahtoaan, joka meidän kauttamme tuntee ja ajattelee.
Hänen Tietonsa minä olen. Ja minä kehrään järjen lankoja ihmisille ja maailmankaikkeuteen.
Ellei minua olisi, syöksyisivät kuu ja päivä radoiltaan, ei olisi syytä eikä seurausta ja vallitsisi vain sekasorto ja mielivalta. Mutta minä järjestän kaikki, minä ohjaan ja vallitsen kaikki, eikä putoa yksikään varpunen räystäältä ilman minun pudottamatta.
Ihmisjärki, joka on vain kipinä Hänen järjestään, näkee minun lankani eikä tajua niiden tarkoitusta, sillä ne kulkevat hänen kauttaan ja jatkuvat kahdenpuolen häntä.
Siksi tahtoo hän kieltää usein koko olemassa-olon.
Siksi tahtoo hän usein katkaista minun lankani kummaltakin puoleltaan ja eristää itsensä omaksi maailmakseen. Eikä hän huomaa, että tuossa maailmassa ei silloin ole mitään järkeä eikä järjestystä, sillä hän on samalla itsensä maailman järjestä ja maailman järjestyksestä irroittanut.
Jos tuo maailma olisi mahdollinen edes hetkeksikään, niin se heti seuraavassa hetkessä sortuisi omaan mahdottomuuteensa.»
Ja toinen neidoista kohotti äänensä kuin heleän hopeakellon ja loihe laulamaan:
»Hän tahtoisi tehdä niin, mutta hän ei voi. Sillä kieltäessään ja kirotessaankin meidät hän kuitenkin seuraa niitä lankoja, jotka meitä mahtavampi on pannut meidät kehräämään.
Minä olen Jumalan Tunto. Ja minä kehrään vihan ja rakkauden lankoja ihmisille.
Katsokaa, kuinka he toisiaan hakevat ja pakenevat! Katsokaa, kuinka he syöksyvät kiinni toisiinsa ja tahtovat murskata toisensa vain pelkästä vihasta ja rakkaudesta!
Ja katsokaa, kuinka he taas toisin vuoroin kimpoavat toisistaan ja kilpistyvät umpikuoriaisiksi … vain pelkästä vihasta ja rakkaudesta…
Samoin vihaavat ja rakastavat he myös minua ja minun lankojani, jotka kuitenkin johtavat ja pitävät kiinni heidät.
Eivätkä he tajua, että heidän henkensä näin tehdessään seuraa vain samoja ikuisia voimia, jotka pakottavat myös kaikki aineet ja taivaankappaleet toisiaan vihaamaan tai rakastamaan. Sillä vain täten on Hänen suuri sopusointunsa mahdollinen.»
Mutta kolmas heistä viipyi vaieten eikä sanonut mitään. Ja vasta kun Ukko Ylijumala oli hiljaa hänelle päätään nyykäyttänyt, hän kohotti äänensä kuin syvän kuparikellon ja loihe laulamaan:
»Myöskin Hänessä itsessään se syntyy vain samojen keskihakuisten ja keskipakoisten voimien tasapainosta. Sillä ei ole mitään muissa, mitä ei ole Hänessä, eikä saata kukaan sellaista ajatella eikä kuvitella, mitä ei Hän olisi jo ajan alusta tuhatkerroin ajatellut ja kuvitellut.
Minä olen Jumalan Tahto. Ja minäkin synnyn vain siitä, mikä miellyttää ja ei miellytä Häntä.
Minäkin synnyn vain pyyteestä ja kärsimyksestä. Mutta minun lankani ovat tekoja, ja ne muuttuvat ja muodostavat luomakunnan.
Hän halajaa aina eikä kyllästy milloinkaan. Siksi kärsii Hän aina ja koko luomakunta huokaa Hänen kärsimyksestään. Mutta koska Hän myös alati saavuttaa, mitä hän halajaa, siksi nauttii Hän myöskin aina, ja Hänen nautintonsa paistaa kuin aurinko yli kaiken olevaisen.
Ihmiset puhuvat milloin elämän riemusta, milloin elämän murheesta. Ja kun he ovat kumpaakin kylläkseen koettaneet, he väsyvät ja siirtyvät syrjään ja asettuvat elämän suhteen välinpitämättömiksi.
Eivätkä he tiedä, että he näin tehdessään vain täyttävät Hänen tahtoaan, joka on väsynyt heihin ja siirtää heidät syrjään ja etsii uusia muotoja alati luovalle teon ikävälleen.
Sillä ei ole mitään tahtoa ilman tekoja eikä mitään tietoa, joka ei kumpua tunnon suosilmistä ja vuoripuroista. Ja siksi täytyy paljon vihata ja rakastaa sen, joka tahtoo toiminnan suuren tasapainon saavuttaa.»
Näin lauloivat Kohtalon neiet kukin vuorostaan virtensä Jumalan kunniaksi.
Eikä ilmekään heidän katsannossaan muuttunut eikä väre heidän äänessään, vaan jäykin, tiedottomin ja tunteettomin silmin he tuijottivat tyhjään avaruuteen ja tahdottomina kehräsivät heidän kätensä niitä lankoja, jotka käyvät läpi luomakunnan.
Ja nyt vasta minä huomasin, että ne olivat vain vertauskuvia, jotka Kaikkivaltiaan kasvot meiltä hunnuttavat. Sillä nyt nousi purren perämies itse ylös, levitti käsivartensa ja sanoi:
—Henki, joka harhaelet minun merelläni! Tule niinkuin minä ja minun mereni rajattomaksi!
Sanaton riemu ja tuska täytti minut. Tunsin syöksyväni suoraan Hänen sydämeensä.
MAAILMANTAITEILIJA.
Olin tullut täydelliseksi.
Minulla oli suuri sopusointu, joka oli koottu vain pelkkien ristiriitaisten voimien tasapainosta. Eivätkä ne voimat suinkaan olleet lakanneet vaikuttamasta, vaan päinvastoin tuhatkertaisiksi jännittyneet, eivätkä ne ristiriidat suinkaan kärkeään kadottaneet, vaan päinvastoin sen entistään tuimemmaksi ja terävämmäksi hijoneet.
Minä olin ja minä en ollut, sillä minä olin Minä ja minä olin
Kaikkeus.
Tuhat nautintoa ja kärsimystä tunki yhtaikaa lävitseni. Mutta jos minulta olisi kysytty, mikä oli niiden tulos, niiden yhteissumma, en minä olisi parhaalla tahdollanikaan voinut vastata siihen.
Voin ehkä parhaiten verrata tätä olotilaani siihen, joka on unta näkevällä, missä kaikki on mahdollista ja kaikki taipuu, tottelee ja muodostuu nukkujan unikuvien mukaan.
Hän näkee.
Hän on milloin unikuviensa ulkopuolella, milloin niiden keskellä myötätoimivana. Hän suree ja iloitsee itseluomiensa maailmoiden kera ja kohtelee heitä jälleen täysin tunteettomasti syösten heidät tuskaan ja perikatoon.
Hän on niiden orja ja hän on niiden hallitsija. Hänellä on oma tahtonsa, mutta kuitenkin ne seuraavat kukin omaa sisäistä tahtoaan ja lakejaan. Niin jatkuu leikki, kunnes joku sattuma hänet havahuttaa.
Unissaan ovat kaikki ihmiset maailmantaiteilijoita.
Eivätkä vain ihmiset, vaan myöskin eläimet. Kuka tietää, mitä kontio pesässään paukkuvina pakkas-öinä uneksii? Ja mitä näkyjä näkee koira, joka pöydän alla unissa ulvahtelee, tai kissa, joka kehräten silmät sikkarassa tuijottaa lämmittävän lieden loimuun?
Mutta minä tein tuota samaa valveillani.
Minä uneksin maailmoita. Minä kansoitin nuo maailmat mieleni mukaisilla olennoilla ja pyyhkäisin heidät pois jälleen tietoisuudestani, joka oli heidän valkeutensa, yöhön ja pimeyteen, joka oli minun oma alitajuntani.
Minä olin kaikkiviisas, kaikkivaltias ja kaikkialla läsnäoleva.
Minä sanoin: »Tulkoon valkeus!» Ja valkeus tuli. Minä sanoin: »Tehkäämme ihminen omaksi kuvaksemme!» Ja minä tein. Minä rakastin häntä, kun hän rakasti minua, vihasin häntä, kun hän suhtautui vihamielisesti minuun. Ja minä palkitsin ja rankaisin noita unikuvia sen mukaisesti, vaikka hyvin tiesin, että niillä oli tahto minun tahdostani.
Joskus saattoivat ne olla aivan hurmaavia. Silloin pelkäsin minä, että tämä ei ollut totta, vaan unta, ja koetin itseäni unesta herättää.
Mutta eihän se onnistunut, sillä minähän tunsin, minä tiesin valvovani, ja niin oli minun kaikesta ylenmääräisestä onnentunteestani huolimatta noihin unikuviini uskottava.
Ihminen ei usko ennen kuin näkee, sanotaan. Mutta minähän näin ne ja siksi niiden täytyi olla totta.
Toisinaan saattoivat ne olla myös aivan inhoittavia ja vastenmielisiä. Mutta silloin minä en, merkillistä kyllä, epäillyt koskaan niiden todellisuutta, joka tuntui vain vastaavan omia pahimpia aavistuksiani.
Ja koko ajan minä loin. Sillä Jumala oli minussa ja minä Jumalassa eikä ollut mitään eroa Hänen ja minun mielikuvillani.
Ja koko ajan minä kärsin. Mutta minä nautin myös sanomattomasti, sillä eihän elämä suinkaan ollut lakannut minulta, vaan käynyt päinvastoin monin verroin täyteläisemmäksi ja voimakkaammaksi.
En tiedä, kuinka kauan kesti tuota olotilaa.
Tiedän vain, että heräsin ja tunsin tulleeni uuteen olotilaan. Vai ehkä oli sekin lähinnä verrattava vain siihen, joka on untanäkevällä?