Alla kasvon kaikkivallan: Mystillinen trilogia

by Eino Leino

NEIET NIEMIEN NENISSÄ.

»Toisin silloin touko kasvoi, toisin maa orahan otti.»

NUORI VÄINÄMÖINEN.

Se oli siihen aikaan kuin Väinämöinen »laski laulellen vesiä, ilon lyöen lainehia».

Neiet niemien nenissä katselivat, kuuntelivat: »Mikä on ilo merellä?
Mikä laulu lainehilla?»

Maailma oli siihen aikaan kauniimpi kuin nyt, ihmiset itse iloisemmat ja valoisammat. Mitkään valtioita ja yhteiskuntia mullistavat kysymykset eivät vielä mieliä painaneet. Ei raivonnut myöskään maailmansota eikä ollut ihmisyyden yöpuoli vielä niin tiukalle yksilöiden ja kansojen ympäri kiristynyt.

Vallitsi päivänpuoli. Oli tilaa suuntaan ja toiseen, elämää edessä ja takana, kaikkialla siintäviä, soiluvia järvenselkiä, puuntavia, ystävällisiä taloja ja kasteesta kimaltelevia rantalepikkoja.

Oli kuin koko maailma olisi ollut nuori ja autuas siihen aikaan.

Ja myöskin Väinämöinen oli siihen aikaan nuori. Oikeastaan hän oli kaikista ikäkausista riippumaton, sillä hän oli syntynyt vanhana, ihmisistä vanhimpana, joskin hän kautta elämänsä katseli lapsensilmillä maailmaa. Mutta tämä maailma oli vielä uusi hänelle ja tarjosi hänelle aina uusia, toinen toistaan ihanampia ihmeitä ja yllätyksiä.

Hän oli ensimmäiset elämänkokeensa tietäjänä suorittanut ja tunsi nyt hänelle ominaisen laulu-ilon poveaan paisuttavan.

Eikä hän vain elämänviisauksia lausunut eikä tulkinnut vain sydämensä syvyydessä piilevää, raudanraskasta elämänmurhettaan. Luonnon ja lemmen ylistystä hän lauloi, ja sen kauniin maan, jonka lempeät jumalat olivat antaneet hänen asuinsijakseen.

Keveinä kuin perhoset liitelivät laulut hänen huuliltaan. Vaivattomasti kuin vaahtokellot kumpuilivat soinnut ja säkeet hänen olentonsa onnellisesta yltäkylläisyydestä.

Ihmekö, että ihmiset pitivät hänen lauluistaan? Ihmekö, että he iloitsivat ja taputtivat käsiään kaikkialla, missä hänen punaisen laulupurtensa nähtiin vesiä viilettävän?

Tänä kullaisna kesänä hän oli kaikista elämänhuolistaan tyysti irroittautunut.

Hän oli lykännyt venheensä vesille ja pyytänyt kansaa kaikennäköistä siihen sisälle astumaan. Ja kansa oli seurannut hänen kutsuaan, lähinnä nuori kansa, istunut tuhdoille monta impeä iloista, airoille monta sulhoa sulkapäätä. Laskettu päivät viliseviä virtoja pitkin, toiset peilikirkkaita suvantovesiä soudateltu.

Ja kaiken päällä oli paistanut keskikesän pilvetön päivänkehrä. Ja jokaisessa niemessä oli ollut talo ja jokaisessa talossa tanhujuhlat ja kauniit kassapäät. Ja nuoret apilanurmet olivat kukkineet kaikkialla, tuoksuneet orapihlajat ja tuomet, käki kukahellut kummulla talon takana ja visertänyt pääsky kaivonvintin päässä seesteisen, huikaisevan korkeuden, välkkyvien vesien ja laajan, viheriöitsevän maan ylistystä.

Niin oli vihdoin tultu suurelle järvenselälle. Vain viimeinen, kapea niemenkaisku erotti sen enää taampana sinertävästä, peninkulmien pituisesta ja levyisestä ulapasta.

Myöskin siinä niemessä oli ollut talo, talon alla sauna ja tuuhea rantalepikko.

Mutta täällä ei ollut näkynyt neitejä nenässä niemen, ei kuulunut nuorten pajatusta lehdoista eikä rantakiviltä. Istunut vain piika pikkarainen yksin saunalaiturin päässä käsi poskellaan, ei itkenyt eikä iloinnut siinä, ilman vain itseksensä hyräillyt ja katsonut päivän kauniin laskemista, joka oli heittänyt kimmeltävän hohtonsa hänen kellertäville suortuvilleen.

Väinämöinen silloin viskannut hänelle sanan vesien poikki:

—Tule, tytti, purtehemme!

Tytti vastannut vain yksikantaan hänelle:

—Tuuli sulle purtehesi!

Väinämöinen siihen soreasti virkkanut vielä:

—Entä jos maalle astun? Annatko kutreistasi kielet kantelooni?

Piika pikkarainen painanut silloin päänsä alas ujostuen ja kuiskannut tuskin kuuluvasti:

—Se on liian suuri kunnia minulle.

Mutta Väinämöinen silloin pyöräyttänyt purren liki laituria ja lausahtanut:

—Tähän jään. Muut matkaa jatkakoot! Mutta ellei minua kuulune elonleikkuujuhlille Kalevalaan, niin käykää noutamassa.

Ja muut menneet matkaansa melastellen ja sen enempää ihmettelemättä, sillä nuori Väinämöinen oli tunnettu oikullisista päähänpistoistaan sekä niistä äkillisistä lemmenleimahduksista, joita aivan uppo-oudot naiset saattoivat hänessä herättää.

Samat inhimilliset heikkoudet seurasivat häntä vielä harmaahapsenakin.

SININEN LOIHTU.

Talon iloinen isäntä ja ehtoinen emäntäväki ottivat Väinämöisen vastaan mitä ystävällisimmin, saattoivat hänet saunaan ja antoivat pihan toisella puolella olevan uutispirtin hänelle avaraksi asuinsijaksi. Siinä nukkui hän yönsä ja heräsi jo aamulla kukonlaulun aikaan kesäisen päivännousun kohottaessa ruusunpunaisia sormiaan yli pilvettömän taivaanrannan.

Väinämöinen hieroi silmiään ja katsoi ympärilleen.

Koko pirtti oli kultaa täynnä. Se oli tehty uusista, puhtaiksi piilutuista honkahirsistä, joiden rakoihin oli tuoreita tuomenterttuja ja lemuavia koivunlehviä aseteltu. Aamu-aurinko läikkyi sisälle suurista avoimista ikkunoista, ikkunain alla välkkyivät laajat järvenlahdet ja tuolta tuonnempaa mäenrinteiltä suurten salokylien vihertävät vainiot ja kaatut kaskimaat.

Tuntui tietäjästä kuin hän olisi tullut asunnoille autuaitten. Hän hypähti ylös hyvin levähtäneenä ja nuortakin nuorempana.

Ei näkynyt vielä kukaan liikkuvan talossa. Hän pisti kanteleen kainaloonsa, astui pihalle ja lähti noin vain ilman aikojaan polkua niemen päähän noudattelemaan.

Niemen päässä oli vanha lyylilehto, siinä ijänikuiset kivet ja valtaisat uhripaadet. Istui eräälle niistä Väinämöinen ajatuksissaan, painoi kyynärpään vasten polveaan, varasi leuan vasten nyrkkiään ja vaipui kesäisen luonnon ja sisäisen sielun-elämänsä katselmuksiin.

»Mitä minä teen täällä?» kysyi hän itseltään. »Kuinka olen tullut tänne ja miksi olen jättänyt punaisen purteni vesiä viilettämään? Hyvä, että on edes kannel täällä kerallani. Vaikka onkin täällä onni ollakseni, tuntisin ilman sitä itseni tuiki orvoksi ja yksinäiseksi.»

Mutta vaikka hän olisi kuinka koettanut täällä-oloaan koristella ja selitellä, täytyi hänen kuitenkin myöntää poikenneensa tähän taloon vain tuon piika pikkaraisen vuoksi, joka oli istunut laiturin päässä ja joka hänet oli eilen-illalla puhtaaksi ja virkeäksi kylvettänyt.

Miten nuori ja notkea se oli ollut! Herkkä kuin hiirenkorva, kaita kuin rannankaisla. Ja sen silmissä oli ollut tumma sini kuin ruiskukan kuvussa tai sudenkorennon siivessä tai suvisen järven pinnassa, jonka äärtä etäinen, päivänpaistama ukkospilvi uhaten pimittää…

Uhaten?

Väinämöisen täytyi oikein ääneen hymähtää tuolle ajatukselleen. Mikä uhka siinä voisi piillä, katseessa pienen tyttölapsen, joka tosin näytti terhakalta kuin nuori petranhieho, mutta kuitenkin siksi hennolta ja turvattomalta, että olisi tehnyt mieli kietoa suojaten käsivartensa hänen ympärilleen?

Mutta kun hän kohotti katseensa, hän hämmästyi, sillä maailma ei vielä koskaan ollut loistanut hänen silmäänsä niin siniseltä.

Kaikki sinersi, taivas, järvet ja hiljaisessa aamutuulessa heiluvat kissankellot… Väinämöinen pyyhkäisi otsaansa ja hymähti jälleen. Oliko sininen loihtu kietonut hänet? Oliko hän katsonut liian kauan noiden kahden silmän syvyyteen?

Ja ikäänkuin itsestään menivät hänen sormensa soittimelle…

Mutta silloin näki hän näyn, joka oli kultaisena kuvajaisena halki elämän seuraava häntä.

Astui tervaleppien lomasta rantaan metsän sinipiika ja seisahtui somerikolle hetkeksi kuin omaa ihanuuttaan imehtimään. Muodoiltaan hän oli niinkuin piika pikkarainen, mutta hänellä oli kuolemattomuuden sädekehä kulmillaan. Ja hän heitti paitansa pajulle, hamehensa haapaselle ja sukelsi suurien lummekukkien sekaan, keinuen itse kohta laineilla niinkuin suuri, lumivalkea lummekukka.

Eikä hänen tarvinnut kauan yksin uiskennella. Tulivat vellamoiset veen seliltä, aallottaret aamun terheneestä, ja tempasivat hänet kerallaan kultana vipajavien kaislojen karkeloon. Väinämöinen katsoi ja katsoi. Ja ikäänkuin itsestään humahtelivat uusien runojen uskot ja uusien kauneuksien kangastelevat mielikuvat hänen huuliltaan.

Heräsivät jo talo ja talon asukkaat ja hiipivät hiljaa niemen kärkeen. Heräsivät myös viheltävät viidat ja lehtojen lempeät eläjät hänen ympärillään, kumahti kumpu, pamahti paasi, ja kohosivat vainajien valkeat henget soittoa ikirunojan kuulemaan. Missä pursi piirti pitkin järvenselkää, siihen se pysähtyi kuin naulattuna, missä haukka liiti ilman halki, siihen se jäi siivilleen lepäämään.

Ja nuori Väinämöinen lauloi ja lauloi. Päivä oli jo kohonnut keskitaivaalle, karissut ammoin jo lepänlehdiltä aamukaste, ja aina vieri hänen virtensä hetki hetkeltä heleämpänä, syvempänä, maata ja taivasta syleilevämpänä. Eikä hän nähnyt enää maailmaa ympärillään, ainoastaan omat kimmeltävät mielikuvansa, korkeat kuin ilmankaaret, pohjattomat kuin kuohut Manalan alantehissa.

Syntyi sunnuntai, minne laikahti Väinämön virren laine. Hehkuivat helkavalkeat, kunne kirposi kipinä hänen haltioituneesta hengestään.

Ja mitä lauloi nuori Väinämöinen?

Hän tunnusti uskovansa kaikkeuden rajattomaan kauneuteen, elämän ja ihmisen suunnattomaan, määrättömään ihanuuteen.

AURINKOLAULU.

Hän lauloi maasta, jota ei ollut, ja maailmasta, jonka hän näki vain sielunsilmillään. Eikä siinä maassa ollut vihaa eikä vainoa, ei sotaa eikä sortoa, vaan vallitsi ainoastaan loppumaton lempeys ja oikeamielisyys.

Hän lauloi ajasta, joka oli tuleva, ja kansasta, joka oli kaltainen hänen unelmiensa. Syvältä synnyinmaan kamarasta se oli kasvanut, mutta sen latva lautui vapaana taivaan tuulien ja tähtien alla.

Hän lauloi Jumalasta, jolla oli kunnia korkeudessa, mutta autuas asuinsijansa hyvien ja hiljaisten ihmisten sydämissä.

Hän lauloi ihmislapsista, jotka tulivat toimeen keskenään, ja Jumalan lapsista, jotka nauttivat kiitollisin mielin elämän-antimista, hymyilivät ja tekivät hyvää.

Hän lauloi valtiosta, joka oli olemassa vain kansalaisia varten ja yhteiskunnasta, joka oli yksilöiden vapaudelle ja suurelle suvaitsevaisuudelle perustettu. Eikä enemmistö siinä valtiossa sortanut vähemmistöä eikä yksilö siinä yhteiskunnassa väärinkäyttänyt vapauttaan, sillä hän tiesi siten joutuvansa vain kiitollisuudenvelkaan niille, jotka joka tapauksessa olisivat hänen väärinkäytöksensä ymmärtäneet ja anteeksi antaneet.

Hän lauloi miehestä, joka oli lempeä kuin nainen, ja naisesta, joka oli miehen vertainen viisaudessa. Mutta kun he toisiaan rakastivat, eivät he enää sukupuolestaan tietäneet, vaan sulivat toisiinsa ja tulivat täydellisiksi.

Hän lauloi tiedosta, joka tunki luonnon uumeniin, ja taidosta, joka oli lukemattomien manalle menneiden sukupolvien perintösumma. Mutta enin lauloi hän Sanasta, jota kaikki mahdit maassa, meressä ja ihmissydämissä tottelivat, sillä se oli ollut alussa ja asunut Jumalan tykönä ja Jumala oli ollut se Sana.

Hän lauloi maailmanluomisesta, joka päivä päivältä edessämme tapahtuu, ja maailmanlopusta, joka on yhtä jatkuva ja ikuinen kuin sen alkaminen.

Hän lauloi kuolemasta, joka oli vain elämän toinen puoli, ja syntymisestä, joka vain oli ikuisen voiman muodonmuutos.

Hän lauloi luonnosta, jonka ulkopuolella ei ollut mitään ja täyteläisyydestä, joka ei sietänyt mitään tyhjää tilaa. Mutta enin lauloi hän kaiken yhteenkuuluvaisuudesta ja siitä syyn ja seurauksen laista, joka Jumalan järkenä läpituukee luomakunnan.

Hän lauloi tähdistä taivaalla ja kukkasista kedoilla ja ihmissieluista, jotka ovat niinkuin Jumalan silmät, sillä niiden kautta Hänen sielunsa meille henkevimpänä ja käsitettävimpänä heijastuu.

Hän lauloi Yöstä, joka oli maailman äiti, ja Auringosta, joka oli isä kaiken luonnon ja ihmiskunnan.

Hän lauloi lämmöstä, joka oli Jumalan rakkaus, ja kylmyydestä, joka oli Hänen viiltävän vikansa kuva. Eikä Jumalan rakkaus ollut muuta kuin ihmisen oman itseyden avartumista Luojan koko suurta luomakuntaa käsittäväksi, eikä Jumalan viha ollut muuta kuin ihmisen oman olemuksen kutistumista pieneksi, pahaksi, paatuneeksi ja itsekkääksi.

Hän lauloi valon ja pimeyden valloista, jotka luonnossa ja ihmisissä taistelivat, ja hyvän ja pahantiedon puusta, joka oli tuottanut niin paljon kärsimystä, mutta myöskin nautintoa maailmaan.

Hän lauloi vapaudesta, joka oli ihmisille annettu hänen aateliskilvekseen, ja suurista sankareista, jotka eivät olleet sitä ikinä tahranneet.

Hän lauloi Hengen jättiläisistä, jotka olivat miljoonien kuormat kantaneet, ja Kalevan pojista, joiden jäljissä elämä oli ollut kauniimpi ja ilma helpompi hengittää. Monet heistä olivat suuria tekoja toimittaneet, mutta monet myöskin tehneet hyvää vain pelkällä olemassaolollaan.

Hän lauloi niistä, jotka olivat olleet uskollisia vähässä, ja niistä, jotka vastavoimien kohdatessa eivät olleet tinkineet edes paljostaan.

Hän lauloi elämän vaatimuksesta, joka on pienimmälläkin maan madolla, ja elämän jännityksestä, josta syntyy sen voimien tasapaino.

Hän lauloi elämän-ilosta niinkuin lahden lumpehista, ja elämän murheesta niinkuin niiden juurista, jotka ovat syvällä pohjamudassa. Mutta hän lauloi myöskin elämän lyhyydestä, joka on kerkeämpi kuin kesä pohjolassa, ja elämän yltäkylläisyydestä, jota ei ehdi ahmia kuolevainen.

Hän lauloi tiedonjanosta, joka on kuin kuluttava tuli, ja kauneudenkaipuusta, joka riuduttaa ihmisrinnan. Eikä ole hyvä olla siellä, missä on, eikä kukaan tyydy siihen, minkä pivossaan pitää ja omistaa.

Hän lauloi ihmis-onnesta, joka on pyhää pyrkimystä, ja ihmisheimosta, joka tahtoo nousta jumaliin.

Hän lauloi Kohtalosta, joka on kaikkeuden voimien yhteistulos, ja graniitista niinkuin vanhimmasta veljestään. Mutta enin lauloi hän yksilön sortumisesta Salliman valtojen alle, että yleis-itselö hänessä sen korkeammalle kohoisi ja riemuitsisi.

Hän lauloi ristiriidasta, joka käy läpi lemmen maailman, ja sopusoinnusta, joka sen Jumalana sovittaa.

Hän lauloi äärettömyyksistä, joissa kohtisuorat viivat koskettavat jälleen toisiaan, ja kaiken moninaisuudesta, joka kumpuaa vain kaiken yhteydestä. Eikä ole ainetta, jossa ei ole henkeä, eikä palavaa soihtua, joka ei olisi ihmisen vertauskuva.

Mutta enin lauloi hän elämän katkeamattomasta ketjusta, joka kiertää ijäisyydestä ijäisyyteen, joka kimaltelee aamuruskon kullassa ja vipajaa meitä vastaan tähtiöisen metsälammen syvyydestä.

Eikä ole pääsyä siitä pois eikä siihen sisälle, mutta me itse voimme muuttaa pakkomme vapaudeksi.

PIIKA PIKKARAINEN.

Kolme päivää pääksytyksin soitti ja lauloi Väinämöinen. Ja joka ilta hän kuuli vienon äänen viereltään korvaansa kuiskaisevan:

—Minä rakastan sinua.

Ja joka kerta tunsi nuori laulaja silloin sydämensä niin kummasti sykähtävän.

Hän oli tottunut siihen, että hänen kansansa kassapäät, niin paljon kuin ne häntä tietäjänä ja taitajana ihailivatkin, välttelivät hänen hiukan kömpelöitä kosimisyrityksiään, ujostuivat peräti tai pujahtivat pakoon nauraen ja naljaellen. Sillä hän oli aivan liiaksi vakava ja viisas heidän mielestään eikä hänen kanssaan voinut koskaan oikein keveästi ja vaivattomasti keskustella.

Siksi hän oli jo itsekin tyytynyt huononpuoleiseen nais-onneensa melkoisella, joskin jonkun verran väkinäisellä huumorilla suhtautumaan.

Mutta tämä ei ollut vältellyt, ei ujostellut eikä pitänyt pilkkana häntä. Kiersi vain käsivartensa kiinteästi hänen kaulaansa ja kuiskasi hänen korvaansa leimahtavin silmin:

—Minä rakastan sinua.

Ja silloin olivat kuin Kalevan tulet, kuin siniset, äärettömät liekkimeret myöskin kautta Väinämöisen pään ja sydämen välkähtäneet. Ja silloin hän oli unohtanut kaiken muun ympäriltään, kaikki ajatus ja itsetieto oli haihtunut häneltä ja hän vain tuntenut syöksyvänsä Luojan suuren ja salaperäisen luomakunnan palavaan, pohjattomaan aurinkoon.

Vain nuo kolme pientä sanaa: »Minä rakastan sinua.»

Mutta sisältyihän niihin koko elämän tarkoitus. Piilihän niissä kaikkien ongelmien ja kaikkien arvoitusten alkuselitys.

—Minä rakastan sinua.

Juuri noita kolmea sanaa hän oli tarvinnut voidakseen täysin rinnoin laulaa oman riemulaulunsa elämälle ja sitä ohjaaville ikuisille valloille, jotka olivat järkkymättömät kuin luonnonlait ja joiden ylitse rakkaus yksin saattoi voitollisena liihoitella.

Mutta laulunsa laulettuaan hän tunsi jälleen kaipaavansa jotakin uutta. Ja neljännen päivän illalla hän tapasi itsensä istumasta sangen apeassa mielialassa vuoteensa laidalla ja tuumimasta, miten hän pääsisi tältä lemmen niemeltä ja näistä lemmenlumoista takaisin luo kansansa kalevalaisen.

Minä olen hullu! ajatteli hän. Mitähän minun toverini mahtavat ajatella minusta? Pitävät tietysti aivan löyhänkenkänä, joka millä hetkellä hyvänsä saattaa mille rantalaiturille tahansa vain jonkun sinisen silmäparin ja tuuhean tukkapään vuoksi kapsahtaa! Ja oikeassahan ne olivat. Mitä se oli ollut muuta kuin löylynlyömää tämä hänen tännekään jäämisensä?

Nauraa hänelle sopikin, naurettava hän olikin, jokaisen oikun johtama, joka helman heittelemä!

Mutta kuinka hänen toverinsa ja ystävänsä vasta olisivatkaan mahtaneet nauraa hänelle, jos he olisivat tienneet, että hän oli täällä todenteolla rakastunut! Ja rakastunut keneen? Turhaan, tuiki vähäpätöiseen tyttölapseen, piikaan pikkaraiseen, joka ei ollut edes talon oma tytär, vaan isätön, äiditön, mieronkiertolainen. Olihan mahdotonta ajatellakaan, että tästä suhteesta voisi kehittyä mitään sen pysyvämpää ja vakavampaa…

Hän, Väinämöinen, heimonsa ruhtinas ja kaiken kansan pää? Ja tuo tyttö, lastu viiman viemä, vaahto tuulen tuoma…?

Ei! Eiväthän he voisi yhdessä edes heimon suurille uhrijuhlille ilmestyä.

Kuitenkin hän oli luvannut viedä elonleikkuujuhlille hänet. Niitä vietettiin joka kylässä ja joka pitäjässä, joskin suurimmat niistä olivat Suvantolassa. Niin kaukana ei tuo tyttönen tosin ollut koskaan käynyt, eipä edes pitäjänjuhlillakaan, mutta hänen mielensä paloi väkevästi sinne ja Väinämöinen oli kerran lemmenhuumeessaan luvannut siellä koko illan hänen kanssaan karkeloida.

Piika pikkarainen oli ottanut tuon lupauksen vastaan kuin lahjan. Hänen lapsellinen ilonsa siitä oli silloin myöskin Väinämöisen sydäntä syvästi liikuttanut.

Se olikin ainoa lahja, minkä hän koskaan oli antanut hänelle.

Tuo tyttönen ei ollut tahtonut häneltä koruja, lupauksia eikä lemmenvaloja. Hän ei ollut ylimalkaan tahtonut mitään, ainoastaan rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Nyt tuokin ainoa pieni lemmenlupaus oli jo ruvennut Väinämöistä vaivaamaan…

Hän, tänne, kaukaisen salokylän helkajuhlille? Eihän se mitenkään käynyt, ei voinut käydä päinsä. Hän, jota niin kiihkeästi juuri samoille juhlille odotettiin Kalevalassa! Eikö hän ollut luvannut myös laulupurtensa väelle ainakin siksi päiväksi sinne ilmestyä?

Kyllä! Olipa hän vielä erotessa käskenyt heidän noutaa hänet täältä, ellei häntä itsestään rupeisi kotiin kuulumaan?

Ja he tulisivat kyllä, siitä saattoi Väinämöinen olla varmasti vakuutettu. Tulisivat ja veisivät hänet riemuiten kerallaan, sillä eihän hän toki voisi ruveta aivan tosissaan todistelemaan, että hänellä oli lupaus täälläkin täytettävänään, lupaus, joka oli tuon yhden ainoan orvon lapsensielun ainoa ilo ja päivänpaiste…

Ei! Sitä hän ei voinut tehdä. Eihän hän voinut edes virkkaa heille asiasta mitään eikä paljastaa heille oman lapsensielunsa ääretöntä orpoutta ja yksinäisyyttä…

—Minä rakastan sinua!

Väinämöinen heräsi hätkähtäen mietteistään nuo kolme kummallista taikasanaa jälleen kuullessaan. Piika pikkarainen seisoi hänen edessään.

—Sinäkö se olet?

Eikä hän ehtinyt muuta sanoakaan, kun piika pikkarainen jo istahti hänen polvelleen, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskasi jälleen hänen korvaansa leimahtavin silmin:

—Minä rakastan sinua.

Ja jälleen haihtuivat kaikki turhat tuumat ja ajatukset häneltä. Ja jälleen tunsi hän kuin suuren, sinisen liekkimeren syvyyteen uppoavansa.

YKSILÖ JA YHTEISKUNTA.

Vierähti viikko, vierähti parikin ja yhä aikaeli niemellä nimettömällä nuori Väinämöinen.

Elonleikkuujuhlat lähenivät, mutta vieläkään hän ei ollut saanut itseään tämän talon lumoista irti temmaistuksi. Hän ei itsekään ymmärtänyt oikein, mikä häntä vielä viivytti täällä. Piika pikkarainen se ei voinut olla, sillä Väinämöinen tunsi häntä kohtaan enää pelkkää kyllästymistä.

Olihan tyttö kaunis, myönsi hän kyllä mielellään. Eikä hänessä muutakaan vikaa ollut, täytyi hänen myöskin itselleen tunnustaa, oli nuori ja herkkä, ja sitäpaitsi oli hänellä vielä se aivan erikoinen ansio, että hän todellakin rakasti Väinämöistä.

Olisihan Väinämöisen siis kaikesta päättäen ollut velvollisuus olla onnellinen.

Epäilemättä, mutta hän ei ollut kuitenkaan. Syy oli yksinomaan hänen, mutta hän nyt oli kerran sellainen. Hän tunsi tuon rakkauden kuin kahleen kaulallaan. Eikä hän missään tapauksessa voinut vastata siihen yhtä suurella, yhtä eheällä eikä pyhällä rakkaudella, ja sekin harmitti häntä.

Myöskin kiusasi häntä melkoisesti se seikka, että talonväki nähtävästi tiesi hänen lemmenleikistään, vaikka ei ollut tietävinään. Pitivät arvattavasti sitä pienenä kesäisenä hairahduksena, joita sattuu suurillekin miehille, eivätkä pelkästä kunnioituksesta häntä kohtaan tahtoneet vähäisimmälläkään sanalla häiritä hänen ilojaan.

Ehkä johtui se myöskin ilmeisestä välinpitämättömyydestä tuon orvon tyttölapsen tuleviin kohtaloihin nähden.

Olisipa se talon oma tytär ollut, olisi asia voinut kääntyä varsin vakavaksi ja ristiriitaiseksi. Mutta orpo mieronkierto? Olihan sama, kuinka sellaisen kävi ja mihin sellainen joutui. Olihan sellaisen elämä vain kuin kedonkukkasen, joka tänään kukoistaa ja huomenna tuleen heitetään.

Aina kun Väinämöinen tapasi itsensä tuohon suuntaan ajattelemasta, hän suuttui itselleen, mutta vielä enemmän muille, noille ihmisille ympärillään ja koko yhteiskunnalle.

Se oli kurjaa, se oli alhaista ajatustapaa! huusi koko hänen parempi ja jalompi itseytensä.

Missään tapauksessa hän ei tulisi sen mukaisesti menettelemään. Päinvastoin tulisi hän vielä näyttämään näille kaikille ja koko tuolle kurjalle, ennakkoluuloiselle yhteiskunnalle, että ainakin hänelle, Väinämöiselle, merkitsi ihmisyys sinänsä jotakin, ja että hän ei missään tapauksessa tulisi joidenkin itselleen vieraiden, ulkopuolisten syiden vuoksi tinkimään mitään omista sisäisistä, siveellisistä vaatimuksistaan.

Mutta olivatko ne hänelle itselleen vennon vieraita sitten?

Eipä suinkaan, sillä eiväthän ne muuten olisi häneen mitään vaikuttaneet eikä olisi ollut hänen sisällään mitään ristiriitaa.

Ja mikä vielä häpeällisempää, hänen täytyi itselleenkin tunnustaa, että tuo ristiriita olisi kadottanut kaiken kärkensä, jos tuo tyttö olisi ollut talon—ja mieluimmin vankan valtatalon—tytär, suuri suvultaan, laaja lajiltaan. Hän ei silloin olisi epäillyt hetkeäkään viedä hänet kihlattuna morsiamenaan Kalevalaan.

Olenko minä siis niin heikko? kysyi hän kylmästi ja ylenkatseellisesti itseltään. Ja joka kerta vastasi kaiku hänen sydämensä syvyydestä:

»Olen. Minä pelkään ihmisten arvostelua, joista pidän, ja yhteiskunnan tuomiota, joka tähän saakka on ollut yksinomaan suosiollinen minulle.»

Näin tuli hän ensi kerran elämässään tuntemaan oman henkisen rajoituksensa.

Näin oppi hän myöskin ensi kerran todenteolla vihaamaan itsessään niitä huonoja, heikkoja ja viheliäisiä ominaisuuksia, joita kohtalo kaiken hyvän ja voimakkaan ohella oli syntymässä kylvänyt hänen sydämeensä. Ja niistä vaarallisin oli ehkä ympäristön ihailun ja toisten ihmisten rakkauden ja myötätunnon tarve, joka saattoi käydä suorastaan tuhoisaksi hänen siveelliselle olemukselleen, milloin uskollisuus itseään kohtaan olisi vaatinut häntä kuulemaan enemmän Jumalaa kuin ihmisiä.

Nyt hän oli vielä liian kokematon, liian karkaisematon niitä vastaan menestyksellä taistellakseen. Eikä hän tiennyt vielä, että siihen taisteluun oli kuluva koko hänen elämänsä.

Hän sortui. Hän teki synnin Pyhää Henkeä vastaan, sillä hän menetteli toisin kuin hän itse myönsi oikeaksi sisimmässä sydämessään. Mutta itse hän ei suinkaan vielä ollut täysin tietoinen siitä, yhtä vähän kuin niiden voimien vaarallisuudesta, jotka tällä kertaa aiheuttivat hänen tappionsa.

Eikä hän vielä edes tunnustanut tuota tappiota itselleen.

Päinvastoin sai hän itsensä monilla taitavilla asianajotempuilla vakuutetuksi siitä, että hän parhaiten täytti velvollisuutensa sekä omaa korkeampaa itseään että myöskin tuota toista asianosaista kohtaan katkaisemalla jyrkästi kaiken suhteensa häneen ja tempaisemalla itsensä irti väkivaltaisesti tuon toisen elämästä.

Mitä nopeammin, sen kivuttomammin heille kummallekin. Ja sen parempi, jos tuo toinen ehkä häntä siitä tuomitsisi, vihaisi taikka ylenkatsoisi, sillä sitä helpompi olisi tuolle toisellekin silloin pyyhkiä hänet kokonaan pois elämästään ja—unohtaa.

Epäilemättä se olisi paras ja ennen kaikkea järkevin ratkaisu asialle.

Ja Väinämöinen tunsi oikein siveellistä tyydytystä ajatellessaan, miten väärien, miten epäoikeutettujen syytösten alaiseksi hän tuon toisen sydämessä täten vapaaehtoisesti antautuisi, syytösten, joihin hän ei vastaisi mitään ja joihin hän oli vain jalolla ylemmyydellä ja ymmärtäväisellä anteeksiannolla suhtautuva.

Sen uhrin hän oli velkapää heidän lemmelleen. Ainakin sai hän itsensä siitä syvästi vakuutetuksi.

Ja heti tuohon vakaumukseen tultuaan hän ilmoitti ystävälliselle isäntäväelleen, että tärkeät asiat vaativat juuri nyt hänen läsnäoloaan Kalevalassa ja hänen sitävarten oli aamulla varhain välttämättömästi matkaan lähdettävä.

Hänen äkillinen lähtönsä herätti oudoksumista ja osaksi suruakin, sillä nuo hyväntahtoiset ihmiset olivat toivoneet saada pitää hänet koko kesän mieluisena ja kunnioitettuna vieraanaan. Mutta ne taipuivat alakuloisella alistumisella tämän tahtoon, joka näytti olevan järkkymätön.

Suurista, heille tuntemattomista oloista oli Väinämöinen tullut, noussut outona onnenprinssinä heidän vähäiselle niemelleen. Suuret, heille käsittämättömät asiat kiidättivät hänet taas takaisin sinne, mistä hän oli tullutkin, taakse etäisten, siintävien taivaanrantojen, maailmoihin, joita he vain aavistivat, ja myrskyihin, joiden kaukaisen, kammottavan huminan he kuulivat vain joskus oman sydämensä sykkimättömäksi seisahtaessa…

Kuulivat ja painautuivat pelokkaina kokoon, niinkuin ukkosen ja rankan rajuilman talonkattojen yli kulkiessa…

Vene luvattiin hänelle seuraavaksi aamuksi. Koko talonväki tarjoutui hänelle soutajiksi.

Piika pikkaraiselle ei Väinämöinen sensijaan ollut rohjennut sanoa mitään, vaan oli päättänyt tyynesti odottaa, mitä tuleman piti ja miten tämä hänen äkilliseen lähtöönsä suhtautuisi.

NEIEN SURMA.

Väinämöinen heittelehti sinä yönä kauan unettomana vuoteellaan.

Ulkona tuuli ja satoi. Raskaat pisarat ropisivat vasten seiniä ja kattolautoja, huoneessa oli melkein pimeä, ja kun ulos kurkisti, oli kuin syksyn huokaus olisi kulkenut yli maan ja luomakunnan.

Jo illalla oli taivas synkkään pilveen vetäytynyt. Talo ja lahti talon alla olivat äkkiä käyneet niin toivottoman harmaiksi ja yksitoikkoisiksi. Ihmiset kulkeneet allapäin ja hartiat kumarassa askareillaan tuvasta aittaan, kaivolta talliin ja lehmiläävään, ja ensimmäiset keltaiset lehdet jo tuimien tuulenpuuskien keralla yli pihan lennelleet…

Onko tämä kuolema? Väinämöinen kysellyt itseltään. Näinkö kaikki kaunis katoaa? Tuleeko Tuonen tuima isäntä aina täten kesän kukkaset korjaamaan?

Se oli tullut myöhemmällä, saapunut myrskyssä ja ukkosessa.

Pitkien poutien jälkeen oli sen voima ollut tärisyttävä. Vankuen ja vonkuen olivat taivaankannet kahtia haljenneet, maat ja metsät liekkimerinä läikkyneet, veet vihisten vyöryneet, pellot pöllynneet. Sitten oli kaikki rajuksi rankkasateeksi purkautunut.

Nyt oli pahin ohitse. Mutta ukkonen jumahteli vieläkin, vaikka loitompana, tuuli tohisi ja joku yksinäinen salama valkaisi silloin tällöin pimeyden äärettömyyttä…

—Väinämöinen! Minä rakastan sinua?

Väinämöinen kohotti päätään ja kuunteli. Eikö joku kutsunut häntä? Eikö se ollut sama ääni, joka niin usein oli noita kolmea suurta taikasanaa hänen korvaansa sopertanut?

Mutta nyt soinnahti tuo ääni niin kummallisen heikolta ja särkyneeltä… Niinkuin kanteleen kieli, joka katkeaa, niinkuin sävel, joka hukkuu nyyhkytykseen…

Ei! Eihän täällä ollut ketään.

Yön ääniä ne olivat, jotka täten pilkkasivat häntä, taikka nousivat ne sitten hänen oman paatisen povensa syvyydestä…

Noinko tulisi hän niitä täst'edes aina kuulemaan? Noinko tulisivat ne hänelle halki elämän unissa ja valveilla huutamaan, noinko häntä huoneesta ja lämpimän vaipan alta taivas-alle yöhön ja myrskyyn maanittelemaan…?

—Väinämöinen! Nukutko jo? Minua niin pelottaa ja minua palelee.

Väinämöinen hypähti nopeasti vuoteeltaan.

Oli, oli siellä sittenkin joku! Eihän hän voinut erehtyä, olihan tuo ääni piian pikkaraisen.

Mutta mistä se soi? Missä hän oli? Ainakaan täällä pirtissä ei näkynyt ketään.

—Väinämöinen! Minä pelkään putoavani.

Nyt vasta oivalsi Väinämöinen, että ääni tuli avoimen akkunan takaa. Hän riensi sinne ja sai hädintuskin kiinni tytön ojennetusta käsivarresta.

—Sinäkö se olet?

—Niin. Kuulin, että sinä matkustat…

Ja vielä kerran tunsi Väinämöinen noiden nuorten, kiinteiden käsivarsien kiertyvän hänen kaulansa ympäri viimeiseen, epätoivoiseen puristukseen. Ja vielä kerran näki hän noiden kahden suuren, tummansinisen Kalevan tulen silmissään leimahtavan:

—Minä rakastan sinua.

Mäki oli viettävä ja pirtin peräseinä sentähden tuettu tältä kohden parilla suurella paasijärkäleellä. Ikkunaan oli maasta noin puolitoista miehenpituutta. Tämän matkan oli piika pikkarainen kiivennyt maasta sileätä seinää pitkin käyttäen apunaan hirsien rakoja, kynsiään ja varpaitaan. Nyt riippui hän taivaan ja maan välillä kuin pieni oravanpoika, tuntuen tässä turvattomassa tilassaan kahta heikoinmalta ja hauraammalta.

—Tuletko sisälle?

—En. Tahdoin vain jättää hyvästit sinulle.

Tuntui tuokion Väinämöisestä kuin olisi ainoa järkevä, luonnollinen ja siveellinen teko hänen puoleltaan temmata tuo käsivarrellaan vavahteleva olento sisälle huoneeseen, saada hänet suudelmilla ja hyväilyillä jälleen hymyilemään ja selittää hänelle, että kaikki nuo matka-aikeet olivat olleet pelkkää huonoa pilaa hänen puoleltaan.

Mutta sitten muistui hänen mieleensä, että se, mitä hän aikoi tehdä, tapahtui vain heidän yhteiseksi hyväkseen.

Hänhän teki vain velvollisuutensa. Ja sellaisessahan ei saanut olla heikko, ei horjua, vaikka kyyneleet pyrkivät väkisinkin silmiin kihoamaan ja povi oli tuskasta pakahtumaisillaan…

—Hyvästi. Hyvää yötä.

—Minä tulen takaisin…

—Ei. Et sinä tule ikinä. Hyvästi.

Ja ketteränä kuin kärppä irroitti tyttö itsensä hänestä, pudottautui maahan ja hävisi hämyyn ja sateeseen. Eikä Väinämöinen olisi edes ehtinyt huutaa häntä takaisin, jos olisi tahtonutkin.

Mutta hän jäi vain sanattomana siihen seisomaan. Ja jälleen tuntui hänestä kuin ei hänen paikkansa olisi täällä, vaan tuolla ulkona yössä ja pimeydessä, sateessa ja myrskyssä, jonkun märän huokaavan kuusen alla, käsivarsi tuon hennon, kukkivan vartalon suojaksi kiertyneenä…

Mihin olivat jääneet nyt kaikki hänen kauniit, tätä hetkeä varten kauan sorvatut ja viimeistellyt lausepartensa, hänen tyynnyttävät, uhrautuvaiset äänenpainonsa, hänen vakuuttavaiset syynsä ja vastasyynsä?

Mikään niistä ei ollut ehtinyt hänen kielelleen. Kaikki ne olivat äskeisessä ratkaisevassa tilanteessa tuntuneet tuiki tyhjiltä, typeriltä ja mahdottomilta.

Ja missä oli se täytetyn, raskaan velvollisuuden tuottama rauha, jonka hän oli luullut seuraavan tätä tekoaan?

Sitä ei kuulunut eikä näkynyt. Päinvastoin tuntui hänestä kuin hän olisi tehnyt murhan ja odottaisi nyt itse avuttomana ahdistunein, kirvelevin sydämin omaa ansaittua kuolemanrangaistustaan. Sillä hän oli kuullut tuon toisen äänenpainosta, että se oli kuolema ja että he eivät enää milloinkaan tulisi toisiansa tässä elämässä tapaamaan.

Eivät milloinkaan. Se tuntui niin autiolta, tyhjältä ja kammottavalta…

Harmaa aamu alkoi hiljaa sarastaa. Hänestä tuntui kuin ei hän kestäisi sen valkeaa armottomuutta, hän veti vitkaan kiinni ikkunaluukun ja vaipui vuoteensa reunalle äänettömään, hartioita pudistelevaan itkunnyyhkytykseen.

VASTAHANKAAN.

Aamulla vyöryivät vedet korkealla. Sade oli tosin lakannut, mutta tuuli kiihtynyt yhä tuimemmaksi ja puhalsi nyt täydellä voimallaan aavan, rannattoman ulapan periltä, juuri vastaan sitä matkasuuntaa, jota Väinämöisen oli seurattava kotimaille koituakseen.

Epäsi emäntäväki, varoitti isäntäväki lakkapäisten laineiden valtaan työntymästä. Mutta mikään ei auttanut. Väinämöinen piti järkähtämättömänä kiinni alkuperäisestä aikeestaan.

—Minun täytyy, hän virkahti vain huulet yhteen puserrettuina. Ellen minä ole juuri määräpäivänä ja määrähetkellä Kalevalassa, tapahtuu maalle ja kansalle suuri onnettomuus.

Mikä tuo onnettomuus olisi, sitä hän ei tiennyt itsekään. Hänestä tuntui vain, että hänen täytyi päästä täältä pois hinnalla millä hyvänsä ja että hän ennemmin makaisi vaikka alla aaltojen syvien kuin jäisi enää hetkeksikään tuohon kauhun tupaan, joka oli ollut viime yönä hänen selvän järkensä sekoittaa. Pois, pois ennemmin vaikka Manalan alantehille…

Miesväki suostui vihdoin hänelle soutajiksi rupeamaan. He lähtivät vaimoväen seisoessa rannalla kyynelsilmin ja sanattomien siunausten purtta saatellessa halki jyrkkien, jymisevien rantakuohujen, jotka näyttivät paiskaavan sen rikki jo ensimmäisiin, aallonpohjilta paljastuviin salakareihin.

Piikaa pikkaraista ei näkynyt. Joko nyyhki hän huomaamattomana sopessaan tai tuijotti lähtevien jälkeen jostakin loitompaa niemenkärjestä tai pellonpientareelta.

Vaikea oli ollut saada venettä vesille, vielä vaikeampi oli hallita sitä keskellä hyökyjen huimaavaa karkeloa.

Väinämöinen istui perässä kalpeana, mutta pelottomana. Hän oli niin vahvasti vakuutettu, että tämä oli heidän viimeinen retkensä, mutta hän oli päättänyt myöskin ponnistaa kaikkensa ennen lopullista päänmenoa. Eikä hän ollut ensi kertaa melan vaskisen varassa. Hyvin tunsi hän suvannon suuret vedet, tiesi, minkä vuorten välitse tuuli kulloinkin oli tiukimmin puhaltava ja mistä aaltoja halkaisevan saaren tai luodon suojaa etsittävä.

Silmiä sokaisevana savuna ja vaahtosumuna pöllysivät hyrskyt hänen ympärillään. Mutta terävänä kuin kotkan tähtäsi hänen katseensa, vikkelästi vältteli hän pahimmat harjat, manaten samalla vetehisiä mahtavilla loihduilla ja luottehilla.

Puolenpäivän rinnassa oli vaara ohitse. Mutta vasta illalla myöhään saapuivat he likomärkinä ja nihkiväsyneinä Kalevalaan.

Seuraavana päivänä, miesten paluumatkalle hankkiutuessa, Väinämöinen saattoi heitä venevalkamaan ja virkahti tuulen väsähtymätöntä voimaa osoittaen:

—Purjetuuli Tuonen tuuli. Mahdatte tuon muistaa, miehet, ja varoilla varppehia.

Miehet vain hymähtäneet ja lähteneet lehtipurjeessa höllöttämään. Mutta vene kaatunut juuri ennen kotirantaan saapumista ja kaikki hukkuneet, paitsi talon iloista isäntää, joka oli hyvä uija ja jonka kuohut olivat verissäpäin rantapaasille paiskanneet.

Eikä tuokaan turmansanoma ollut Väinämöisen mieltä syvemmin liikahuttanut. Hänestä tuntui vain kuin hänen sydämensä olisi ollut kuollut ja koko maailma ollut tuomittu menemään perikatoon.

RAIVOTTARET.

Väkeä oli tullut läheltä ja kaukaa. Olivat heimon suuret uhrijuhlat.

Mutta kukaan ei tiennyt, miksi Väinämöinen kesken juhlien riistäytyi äkkiä irti juhlarahvaasta, käski satuloida orhinsa upeimman ja syöksähti kuin ukonnuoli metsätielle, joka talon takaa lähti etäisiä ilmanrantoja ja suuria salokyliä kohti järven päitse poimuttelemaan.

Hän oli muistanut äkkiä, että sielläkin vietettiin uhrijuhlia ja että eräillä noista juhlista häntä odotti outo, orpo mierontyttö tanhujuoksuun taluttajaksi.

Hei, miten taival katkesi hänen heponsa kavioiden alla! Havut harjasivat hänen tukkaansa, puiden oksat pieksivät kasvoihin häntä. Mutta yhä hurjemmin kannusti Väinämöinen hevostaan ja yhä nopeammin jalkosi jalo, vaahtinen varsa hänen allaan yli vuorten ja laaksojen, kautta kaahlamojen ja ryteikköjen.

Purot olivat pitkistä sateista paisuneet, polku liejuinen ja livettävä. Mutta täyttä laukkaa laski Väinämöinen, ei ehtinyt hän hevosta juottamaan, ei itsekään tienvarren taloissa ja kylissä polttavaa janoansa ja nälkäänsä sammuttamaan.

—Hei, heponi hulmuharja! Nyt on henki kysymyksessä.

Ja tosiaankin hänestä tuntui niin. Tuntui, että ellei hän ennen päivänlaskua päätyisi tuolle kaukaiselle, mielessään kangastelevalle helkanurmelle eikä tuntisi sen nuorimman heinän kosketusta kädessään, hän olisi kuollut mies, valmis vainajien tuville ratsastamaan.

Ja kuolemanratsastusta tämä olikin. Eräässä mäenrinteessä kaatui hänen hevosensa, henkäsi syvään eikä noussut enää.

—Kiitos kyydistä! virkahti Väinämöinen. Niin minäkin kaadun kerran.
Mutta nyt eteenpäin!

Hän vihelsi viidasta toisen varsan ja jatkoi entistä vinhemmällä vauhdilla retkeään.

Hei, miten vesi roiskui, miten kumpu kumahteli hänen orhinsa kavioiden alla! Jos sattui orava polun poikki juoksemaan, ei se ehtinyt kuin kuuseen kurahtamaan, jos koira talosta tielle syöksymään, ei se ehtinyt kuin kerran älähtämään, kun jo kaukana salon sisästä kuului meno hurjan häiritsijän.

Mutta ne harvat ihmiset, jotka sen näkivät, pudistivat päätään ja virkahtivat kauhistuneina:

—Mielen myrsky ajaa Väinämöistä. Luoja laupias häntä armahtakoon!

Väinämöinen ajoi kilpaa painuvan päivän kanssa. Mutta kolmas hevonen kaatui hänen altaan kuoliaana maahan, kun hän vihdoin iltaruskon kimmeltävässä haarniskassa seisoi sen kylän helkanurmen laiteella, missä hän tiesi olevansa odotettu.

Hän oli voittanut! Hän ei ollut pettänyt lupaustaan, sillä aurinko ei ollut mennyt mailleen vielä, joskin sen kultainen kehrä hipoi taivaanrantaa.

Mutta helkanurmi oli tyhjä.

Varsinaiset uhrijuhlat olivat jo ammoin loppuneet. Kaukovieraat lähteneet jälleen vesien ja sankkojen salojen poikki kohti kotiaan retkeilemään, oman kylän asukkaat siirtyneet läheiseen taloon karkeloimaan.

Soiton sävel oli Väinämöisen sinne johdattanut. Ja siellä hän oli saanut kuulla, että myöskin sen talon väki, jonka joukossa hän tiesi mielitiettynsä olevan, oli jo päivän kuusenlatvoja kohti laskeutuessa venheensä vesille lykännyt.

Oli kuin olisi jousi lauennut silloin Väinämöisen sydämessä. Hänen huulensa olivat kamalaan, mielipuoliseen hymyyn kiertyneet.

—Se on sallittu! hän oli itsekseen hymähtänyt. Me emme tapaa toisiamme enää, emme elämässä emmekä kuolemassa.

Talossa oli tunnettu hänet ja riemumielin tervetulleeksi toivotettu. Saatettu hänen eteensä sarkka vaahtoavaa olutta, ohjattu kunniasijalle hänet ja kannel hänen polvilleen asetettu.

—Laula ja soita meille! pyydetty yksimielisesti.

—Mitä laulaisin teille?

—Laula meille uusi uhrilaulu! Laula meille maan hedelmästä ja täyttyvästä tähkäpäästä, joka leikataan ja talteen korjataan!

—Ei! Tahdon laulaa tähkistä, jotka eivät täyty koskaan, ja omenankukista, jotka eivät hedelmiksi ehtineet.

Ei ollut kylän kansa oikein ymmärtänyt sinä yönä Väinämöisen soittoa eikä laulantaa.

Hän oli vastoin tapaansa juonut paljon olutta ja käyttäytynyt muutenkin kovin kummallisesti. Soittanut ja laulanut hän kyllä oli, laulanut aina aamunkoittoon, mutta hänen säveleensä olivat olleet ristiriitaiset ja hurjat, hänen sanansa katkonaiset ja sopusoinnuttomat. Välistä olivat hänen kasvonsa itkuun vääristyneet, välistä oli hän taas aivan sopimattomaan ja käsittämättömään nauruun remahtanut.

Toiset katsoneet säikähtynein silmin häneen, toiset siirtyneet hänen luotaan loitommaksi. Mutta ollut niitäkin, jotka olivat väittäneet, ettei hän koskaan vielä ollut laulanut niin inhimillisesti eikä tulkinnut paremmin ihmisrinnan pohjatonta tuskaa ja kaukomieltä.

—Soitto on suruista tehty, nuoret keskenään kuiskineet. Väinämöinen on nyt ihminen ihmisten seassa, hän ymmärtää nyt myöskin meitä eikä enää vain jumalia.

Mutta vanhempi kansa oli pudistanut päätään ja katsonut vilpittömällä, säälivällä osan-otolla häneen:

—Jumalan myrsky raivoaa hänen rinnassaan. Luoja laupias häntä armahtakoon!

Runo raikunut ja helissyt, kiihtynyt ja vaikeroinut. Ollut välistä kuin olisi oudot onnenkukat kaukaa tuoksuneet, taas toisin vuoroin kuin olisivat kaikki kukat ja lehdet rajutuulessa lentäneet ja soittaja itse seisonut alastomana paljaan taivaan alla, silmä korkeuteen kohotettuna, syiden sydäntä kiertäessä…

ILTAHÄMÄRÄ.

Sinä syksynä tuli Väinämöisestä vanha mies.

Sinä syksynä hänen otsansa uurtui, hänen hapsensa harmenivat, ja kun saapui seuraava kevät, se tapasi hänet pellonpientareitaan vaeltelevana vanhuksena, joka vain näytti itsekin ihmettelevän, että hän eli eikä ollut kuollut vielä.

Vasta vähitellen ja pitkien vuosien perästä palasi rauha hänen sydämeensä. Mutta aamu ei sinne ikinä koittanut enää, lankesi vain lempeä, hiljainen iltahämärä, joka kiersi hänet kuin huntuun ja päästi hälisevän elämän äänet vain etäisinä kaikuina hänen korvaansa kuulumaan.

Suuri ja perinjuurinen muutos oli hänessä tapahtunut. Itse rikottuaan ei hän enää ketään rikollista tuominnut, itse kärsittyään riitti häneltä rakkauden ja lohdutuksen sana jokaiselle kärsivälle.

Ja itse oman olemuksensa rajat tunnettuaan hän lakkasi vaatimasta rajattomia myöskin muilta ihmisiltä.

—Me ihmiset olemme vain onnettomuustovereita, oli hänen tapansa usein surumielisesti virkahtaa. Jos ihmiset sen täysin tajuaisivat, he eivät olisi niin julmia ja sydämettömiä toisilleen.

Ja taas oli hänen tapansa toisin vuoroin raskaasti huoahtaa:

—Me ihmiset voimme tehdä hyvää tai pahaa toisillemme vain vaaksanverran. Mutta joskus voi tuo vaaksa määrätä koko ihmisen olemassa-olon.

Kansa kuunteli mielellään hänen sanojaan. Ja monet ihmettelivät, että hän, joka oli vielä nuori vuosiltaan, oli jo niin vanha viisaudessa ja elämäntuntemuksessa.

—Minulla ei ole ikää, saattoi hän silloin sanoa, jos joku sattui tuon ihmetyksensä hänelle ilmi lausumaan. Jo lapsena tiesin minä saman, mitä nyt vanhempanakin. Mutta minun on täytynyt kokea kaikki omassa sydämessäni saadakseni tietoni rakkaudeksi muuttumaan.

Vuodet vierivät, sukukunnat kulkivat. Aina soitti ja lauloi vanha Väinämöinen, aina täyteläisempinä humahtelivat elämän ja kuoleman virret hänen huuliltaan.

Eikä hän koskaan enää lemmestään laulanut eikä tulkinnut omia itsekohtaisia tunteitaan.

Kansan iloja, kansan suruja hän lauloi sekä vielä riemuja ja murheita suuren luomakunnan. Hän oli sulanut yhteen kaiken kansan ja suuren luonnon kera eikä kukaan olisi voinut erottaa enää hänen sävelistään, mikä niissä oli yhteistä, mikä yksilöllistä.

Eikö siis mikään muisto entisiltä ajoilta enää asunut hänessä? Eikö hän enää koskaan ajatellut neiteä nenässä niemen?

Kyllä. Hän ajatteli aina. Mutta sekin oli niin sulanut yhteen hänen muiden ajatustensa kera, että hän ei enää olisi voinut sitäkään yleisestä henkisestä rakenteestaan ja elimistöstään erottaa.

Tietysti, se ajatus, se muisto eli aina hänessä. Mutta se asui tuolla syvällä, kaiken alla. Jos se sieltä joskus pinnalle pulpahtikin, ei se noussut enää sellaisenaan, se oli muuttunut mielikuvaksi, vertauskuvaksi.

Tai ihannekuvaksi, miten sitä vain tahtoo nimittää.

Sitä hän tavoitteli Ainoa ja Pohjolan tytärtä kosiessaan, sen äänen hän kuuli myöskin Tuonen tytön suulla kuoleman virran yli huhuilevan. Ja sen rikoksen hän myönsi tehneensä, rikoksen Pyhää Henkeä vastaan, silloin kuin Poika puoli-öinen kerran syytti kaiken kansan edessä hänen tuhmasti tuominneen.

Se syytös sattui sydänalaan. Silloin hän katsoi aikansa tulleen hänen poistua näiltä mailta ja palata Isäänsä aurinkoon.

Kuitenkin hän oli valon vuoresta vapauttanut. Sillä hän oli laulanut ihmiset hiukan lempeämmiksi ja rakastanut heidät hiukan lähemmä toisiaan.