TÄHDET.
1.
Seisoin yksin hiljaisessa talvi-yössä. Näin maailmoiden äärettömyyden kuin korkean tähtiteltan kaartuvan ylitseni.
Äänetön hartaus täytti minut. Ei pelko eikä vavistus, vaan pyhä, rajaton kunnioitus ja kiitollisuus kaiken sen suuren ja ijäisen edessä, jota tunsin olevani kutsuttu aavistamaan, vaikka en ehkä valittu tajuamaan tai kenellekään muulle tajuttavaksi tekemään.
Siksi huokasi sieluni kohti korkeutta:
—Tähdet kirkkaat! Mitä saattaa kurja kuolevainen tietää Hänestä, joka oli, joka on ja joka yksin on todella olevainen?
Vyöryi vastaus kuin syvien vetten pauhu. Taikka saapui se minun omasta sydämestäni:
—Kukaan ei voi tietää Hänestä enempää kuin kukin tulee Häntä omassa itsessään tuntemaan.
Eikä tuo vastaus vielä tyydyttänyt minua.
Se vain herätti toisia kysymyksiä. Kuulin niiden ponnisteleivan esille sielustani kuin tuskan ähkynällä:
—Miksi Hän ei siis ilmoita meille itseään? Eikö Hän voi taikka tahdo tehdä sitä? Miksi Hän ei muuten valmistaisi meille tuon riemun vapautusta?
Antoi vastauksen kuin etäinen tähtikuoro. Taikka ehkä soinnahti tuon pulman kuullessaan kuin tuhansin kannelkielin oma korkeampi, henkisempi minuuteni:
—Hän tekee sen aina ja kaikkialla. Täytyy olla vain korvat kuulla ja silmät nähdä sitä havaitakseen.
Eikä tuokaan vastaus vielä tyydyttänyt minua. Mutta se vaiensi minut moneksi pitkäksi tuokioksi.
2.
Mietin ja mietin. Tunsin, että tarvittiin rohkeutta tunnustaa julki, mitä nyt liikkui sielussani.
Minäkö, jumalankieltäjä, minäkö, tunnettu vapaa-ajattelija, minäkö, koneellisen maailmankatsomuksen tunnustaja, tässä seisoin yksinäisessä talvi-yössä ja kaikessa hiljaisuudessani tutkistelin suhdettani korkeimpaan olentoon?
Eikö se ollut tuiki naurettavaa?
Olihan maailman-arvoitus luonnontieteellisesti ratkaistu jo. Eihän ollut mitään Henkeä ihmishenkeä korkeampaa, ei mitään Totuutta korkeampaa kuin ihmistotuus. Ihminen oli luomakunnan kruunu, syntynyt maan tomusta tosin, mutta säteilevä jo kirkkaasti ja korkealle omalla valollaan.
Miksi ei tuo riittänyt sitten? Mikä pakotti minut tällä hetkellä jotakin toista, itseäni suurempaa ja ijäisempää olentoa maailmankaikkeudesta etsimään?
Ja mikä se oli tuo sisäinen ääni, jonka kuulin koko ajan kuin etäisen kuparikellon korvissani kumahtelevan?
Ymmärsin pian, että Totuuden ääni se oli. Enhän sitä voinut enkä tahtonut välttää, sillä olinhan siitä saakka kuin opin ajattelemaan pyrkinyt Totuuteen.
Olisihan se ollut samaa kuin kieltää oma henkinen minuutensa.
Tahdoin kuulla, mitä se kumahteli. Ja pian muuttuivat sen sävelet sanoiksi sielussani:
—Ole tosi! Ole aivan tosi! Älä tingi oikeaan äläkä vasempaan! Jos sinä
olet kerran uskaltanut kieltää Jumalan, silloin kun et ole tuntenut
Häntä, totta uskaltanet Hänet myöskin tunnustaa, jos tunnet joskus
Hänen henkensä liikkuvan lähelläsi.
Tietysti! ajattelin minä. Tietysti, vaikka murtuisi koko entinen minuuteni! Tietysti, vaikka menisi raunioiksi koko henkinen elämänikin eikä minusta jäisi jäljelle enempää kuin savu, joka ilmaan katoaa, tai kupla, joka särkyy ensimmäisen tuulen tullen.
Olihan ihmisen ylin velvollisuus olla itselleen uskollinen. Ja olinhan itse kannattanut halki elämäni tätä yksilön suvereenista oikeutta, jonka vaatimisesta—tätä velvollisuutta, jonka täyttämisestä—vasta seurasivat kaikki hänen muut oikeutensa ja velvollisuutensa.
Niin vannoin, etten vavahtaisi, mikä ikinä kohtaisi minua tällä uudella tiellä, jolle tunsin astuvani.
Tahdoin pitää pääni kirkkaana ja sydämeni pelottomana. Enkä kieltää taikka myöntää mitään, jota ei kieltänyt tai myöntänyt sisin tajuntani, enkä antaa itsestäni pois mitään, jonka tunsin elimellisesti kuuluvan siihen.
Lupasin itselleni olla vain suora ja rehellinen, en muuta.
Vannoin olla voimieni mukaan vain puolueeton, lahjomaton totuuden-etsijä, joka ei tunnustaisi muille muuta kuin mitä hän on itse havainnut omassa sisäisessä tai ulkonaisessa tajunnassaan eikä väistyisi sitten siitä hiuskarvaakaan, ei henkisen, vielä vähemmän aineellisen hyödyn vuoksi, ei tähden ihmisten ilojen tai surujen, vielä vähemmän heidän tuomionsa tai arvostelunsa, ei myöskään oman sisäisen onnensa tai onnettomuutensa, nautintonsa tai kärsimyksensä, tässä taikka tulevaisessa elämässä!
Säikähdin heti tuon valan tehtyäni. Olisiko minussa miestä myös sitä pitämään?
Mutta kuparikello soi ja soi. Tunsin, että se vaati vastausta.
Ja niin tunnustin minä alla taivon tähtikirjan kuin Kaikkivaltiaan kasvojen edessä:
—Olen Sinut aina aavistanut. Luulen, että olen joskus saanut myös jonkun viestin Sinulta, vaikka vain silmänräpäyksittäin ja kuin ohimennen.
Tuo on tapahtunut hiljaisimpina hetkinäni.
Uskon, että olen ollut silloin itselleni rehellisempi kuin koskaan muulloin, sillä se on tapahtunut juuri niinä tuokioina, jolloin ei ulkonaisen elämän pauhu eivätkä sisäiset tunnemyrskyt ole henkistä havaintoani sumentaneet.
Noita tuokioita on ollut tuiki vähän minulla. Eivät ole levon lempeät immet minun kätkyelläni istuneet.
Ne ovat olleet minun elämässäni vain kuin välkähdys, kuin helkähdys.
Kuin kiitävä päivänkilo laineilla, joita myrsky laulattaa, tai kesken katkeava huuto syys-yössä, josta ei tiedä, kuka se on ja mitä se on. Niin ovat olleet rauhan hetket minun rinnassani.
Sitten on kaikki taas ollut vain pelkkää tulta ja tulikiveä.
Siksi olen pitänyt noita hetkiä vain pelkkänä harhakuulona, harhanäkynä.
Jos se olit Sinä, Kaikkivaltainen, miksi ei tuo huuto jatkunut? Jos se olit Sinä, Kaikkitietoinen, miksi ei tuo pyhä välke jäänyt ainaiseksi eloni tietä valaisemaan?
Tähdet korkeat! Eikö Hän voi tai eikö Hän tahdo tehdä itseään meille täysin tiettäväksi?—
Huomasin heti noin puhuttuani pilkanneeni Jumalaa, herjanneeni Häntä, joka ei salli itseään herjattavan. Sillä kuulin äänen kuin kaikkien aurinkokuntien ukkonen olisi jyrähtänyt pääni päällä:
—Vain täydellisille voi Hän ilmoittaa itsensä täydellisenä.
Se oli totuus, joka musersi minut niinkuin suuri kallio heikon heinänkorren musertaa.
3.
En ymmärrä, kuinka elän vielä. Mutta se mahtaa johtua tavallista paatuneemmasta ja itsepintaisemmasta henkisestä olemuksestani.
Palasi järki päähäni, ajatus aivoihini. Mutta tuskin olivat kaikki tavalliset sielunkykyni jälleen käsin käyteltävinäni, kun minä suuresti suutuin ja häpesin itseäni.
Ja minä annoin itselleni aika ripityksen.
—Mikä olen minä, sanoin, minä, vähäpätöinen mikroskooppi-olio, joka en taida selittää edes ensimmäisen elävän solun syntymistä, saati sitten oman pienen itseni arvoitusta, arvaamaan Hänen arvoitustaan ja Hänen henkistä olemustaan, jonka täytyy olla rajaton niinkuin on Hänen luomakuntansa ja ajaton kuin on tähtitaivaiden iankaikkisuus?
Minä, minä, kiitävän hetken ilmiö, pyrin muka täysin tuntemaan jumalaa! Sehän on hullunkurista.
Ja vaikka minä olisin pysyväisempikin ilmiö kuin itse otaksunkaan, vaikka minun henkinen minäni olisi kuolematon kuin Hänen henkensä ja minä eläisin Hänen kerallaan iankaikkisesti, täytyisihän kaiken järjen nimessä sen olla vain kuin pieni kipinä verrattuna maailmanpaloon, turha tomuhiukkanen, suuren pyörremyrskyn kuljettama!
Eihän Hän muuten Jumala olisikaan. Kuuluuhan Hänen rajattomuutensa ja minun rajallisuuteni jo itse käsitteeseen.
Ja jos minulla olisikin valta ja voima tulla Hänet täysin tuntemaan, mitä tekisin minä poloinen tuolla tiedollani? Kestäisinkö minä sitä? Jaksaisinko minä kantaa tuota tunturien painoista taakkaa edes tuokion, edes niin kauan kuin silmä rävähtää tai sähkö vaatii aikaa maapallon ympäri matkatakseen?
Eikö se ennemmin olisi omiaan vain minut maahan murtamaan ja musertamaan?
Enkö jo äsken murtunut tuosta yhdestä totuudesta, joka muistutti mieleeni omaa epätäydellisyyttäni? Kuinka tuhatkertaisesti murtuisinkaan sitten koko maailmantotuuden painosta, jos se siinä silmänräpäyksessä laskettaisiin hartioilleni?
Ja eikö se jälleen tuhatkertaisesti olisi omiaan minua juuri omasta pienuudestani ja epätäydellisyydestäni muistuttamaan?
Minua, joka en saata katsoa silmiin edes keskipäivän aurinkoa! Minua, jonka päätä huimaa jo ensimmäinen Eiffel-torni!
Ja kuitenkin täytyy Hänen olla kirkkaampi kuin kaikki, mitä ihmissielu saattaa valkeudesta aavistaa, ja korkeampi kuin kaikki, mitä ihmismieli voi ylhäisintä kuvitella.
Tähdet ijäiset, tyydyn osaani siis. Mutta tahtoisin kuitenkin tehdä teille yhden kysymyksen:
Kuinka paljon saattaa tietää Jumalasta niin epätäydellinen olento kuin se, jonka tässä näette?
Soinnahtivat äänet lempeämmät pääni päällä:
—Kaikki, minkä itse kykenet Hänestä aavistamaan.
—Siis vain muruja! huokasi henkeni hiljaisesti.
—Niin, mutta muruja kultaisia, kuiskivat korvaani taivas-äänet. Muruja niin kirkkaita ja häikäiseviä, että jokainen niistä jo riittää sinut loistollaan sokaisemaan.
Jälleen sai kiivauden ja kärsimättömyyden henki vallan minussa.
—Tahdon tuntea Hänet! huudahdin nopeasti. Nyt heti! Missä Hän on?
Mistä löydän Hänet?
Vastasivat tähdet tyynesti pääni päältä:
—Kukin löytää Hänet siitä parhaasta ja ylevimmästä, mihin Hänen henkensä katse on kannattanut.
Henkeni salpautui. Jaksoin tuskin enää pysyä jaloillani.
4.
Vieri kotvanen, ennen kuin jälleen tohdin hengittää.
Tämä totuus ei ollut omiaan minua musertamaan, vaan päinvastoin täyttämään riemulla ja pyhällä pyörtymyksellä.
—Onhan Hän tuossa! huusin itselleni haltioituneena. Onhan Hän tuossa melkein kuin käden kuroteltavissa!
Kuka sitten?
Hän, Hän, Jumala! Hän, Hän, ijäinen, Hän, ääretön, Hän, ihmeellinen, halki elämän etsimäni, kaikkialla kaipaamani! Hän, jonka avulla kaikki salaisuudet selviäisivät ja jonka edessä ei olisi mitään muuta ihmettä enää!
Sillä tiedänhän minä, mikä on minun parhaani! Onhan niin päivänselvää, missä minä olen pyhintä pyytänyt ja tavoitellut!
Siksi olikin vastaukseni voitonvarma, kun sain sanoiksi huohottaen:
—Minun parhaani on aavistus ja mielikuvitus.
Eikä taivas langennut. Eivätkä taivaan tähdet tuosta radoiltaan järkähtäneet.
Haastoivat vain yhtä tyynesti ja levollisesti:
—Siispä saapuu Hän sinun luoksesi henkesi haltioitumisessa.
Niinkö? Sitäkö se olikin vain?
Tunsin itseni tuiki pettyneeksi. Sillä tiesinhän, etten voinut haltioitua muuta kuin runoilijana.
Siis vain sitä tavallista!
Sitä tavallista hurmiotilaa, jota olin tuntenut tuhannet kerrat. Sitä tavallista kaikkien hermokykyjen äärimmilleen jännittämistä, joka kuului melkein kuin minun ammattiini.
Mutta enhän minä ollut tullut tänne runouden jumalaa etsimään.
Olinhan joutunut juuri sille elämän jyrkänteelle, missä taide ja estetiikka eivät yksin riitä enää, mistä etiikka alkaa ja missä suuret maailman-arvoitukset vaativat itsekunkin omaa henkilökohtaista ratkaisua.
Ei niin, että millään tavalla olisin runoutta tuominnut tai tuntenut sille turhaan parhaat vuoteni uhranneeni. Täytyihän minun päinvastoin olla sille suuressa kiitollisuuden velassa. Sillä olihan se juuri varjellut minua niin paljosta pahasta, niin monista rikoksista ja kärsimyksistä, joista olin säästynyt elämällä ne pelkästään mielikuvituksessa.
Ja runoilemalla ne pois itsestäni. Niin monta surua, tuskaa ja kaihomieltä.
Epäilemättä mahtoi siinäkin siis olla jotakin jumalallista. Mutta eihän se ollut Jumala, eihän se ollut Hän itse.
Eihän se ollut Hän, vaan Minä!
Oma heikko, vähäpätöinen minuutenihan siinä vain turhaan kalisteli kahleitaan. Pyrki pois maan tomusta, koetti tuntea edes jonkun itseään korkeamman elävän hengen läheisyyttä.
Tahdoin kyllä aavistuksen ja mielikuvituksen siivin Häntä lähestyä. Mutta tiesin korkeimmillenikin kohotessani tuota tietä kohtaavani vain itseni ja sitä ympäröivän tyhjän äärettömyyden.
Sitäpaitsi riippuu runollinen haltioituminen vain hetken mielialasta.
Saattoiko niin löyhälle perustalle niin korkeata, niin taivasta tapailevaa pylvästä pystyttää? Ei ikinä!
Siksi vastasinkin vain vitkaan ja surumielisesti:
—Minun tunnelmani läikkyvät ja väikkyvät kuin aava merenselkä. Mistä tiedän niiden kuohuja halkoessani lujan kallion silmiini sinertävän?
Kuului kuiskaus kuin outojen, sinertävien salojen humina:
—Lempeän luokse Hän tulee kuin lauha länsituuli. Mutta uhmaaja saa tuta Hänet myrskyssä ja ukkosessa.
Tuo vastaus tyydytti minua täydellisesti.
Niinhän se oli, niinhän sen täytyi olla. Eihän Jumala voinut jokaista samalla tapaa lähestyä. Täytyihän tulla huomioon otetuiksi kunkin syvin yksilöllisyys ynnä heidän henkilökohtaiset kokemuksensa.
Kullakin ihmisellä oli siis tavallaan ikäänkuin oma Jumalansa.
5.
—Mikä siis on minun syvin yksilöllisyyteni? kysyin itseltäni. Eihän se voi olla runous, sillä sehän on aaltoja, joita tuuli ajelee, muotoja, joita niiden alla asuva henki nostaa pinnalleen.
Minun täytyi myöntää, että niin paljon kuin olin koettanut itseäni tutkiakin, minä en tiennyt sitä.
—Kukin palvelee siis Jumalaa omalla tavallaan, sanoin itselleni. Nöyrä nöyryydellä, uhmaaja uhmallaan, korven jalopeura peljättävällä kiljunnallaan, lempeän lehdon hirvi hiljaisella ylevyydellään.
Ja kukin tunnustaa Hänet omalla tavallaan. Ja kukin tuntee Hänet sellaisena kuin on Hänen oma ijäisin olemuksensa.
Niinhän se on, niinhän sen täytyy olla. Eihän Saulus voi tuntea Jumalaa samoin kuin Paulus, eihän Abaelard samoin kuin Fransiskus Assisilainen.
Eikä vanha Väinämöinen palvella Häntä samoin kuin Kullervo Kalervon poika.
Mutta miten palvelen minä Jumalaa? Miten?
Tiesin itse omien mielialojeni määrättömyyden.
Ja myöskin mielikuvieni. Niillä aloilla ei mikään inhimillinen ollut vierasta minulle, ei alin eikä ylin, ei synkin eikä aurinkoisin.
Kenties palvelin minä juuri niiden kautta jotakin tuntematonta Jumalaa?
—Mistä löydän niiden yhteissumman? kysyin vielä itseltäni. Olisiko se
Jumala, minun Jumalani?
Vai olisiko niiden takana ehkä jotakin paljon ijäisempää ja ihanampaa, jota ne vain ovat omiaan minulta pimentämään niinkuin pilvet aurinkoa?
Minun täytyy siis ennen kaikkea päästä itseni perinpohjin tuntemaan.
Vain sitä tietä voin saada jotakin tietoa Jumalasta.
Ja oppia Häntä oikein palvelemaan.
Sillä enhän minä voi palvella sitä, josta minä en tiedä mitään, enkä polvistua sen eteen, josta niin monet käsitykset maailmassa vaihtelevat ja vallitsevat. Täytyyhän olla minullakin oma Jumalani.
Mutta miten oppia tuntemaan itseään? Eikö vain vertailemalla? Eikö vain niiden vertailupäätelmien nojalla, joita muiden ihmisten ajatukset ja mietiskelyt ehkä olisivat omiaan minussa herättämään?—
Tunsin tuntevani liian vähän ihmisiä.
Monelta taholta olin tosin heitä kautta elämäni tarkastellut, mutta en tältä. Monessa tilanteessa olin tullut lähelle heitä ja oppinut paljon heidän sisintä sielunelämäänsä tuntemaan, mutta en koskaan siinä, missä nyt itse olin.
Mitä mahtoivat he tietää Jumalasta? Miten mahtoivat he yleensä suhtautua Häneen, miten palvella Häntä?
Ja mikä muodosti heidän syvimmän mahtipontensa? Tuon, jonka pohjalta he toimivat ja työskentelivät ja jonka voimalla he yleensä jaksoivat elää maailmassa?
Vai oliko sitä heillä edes ollenkaan? Kenties elivätkin he kaikki vain tyhjän varassa ja sattumalta?
Päätin ottaa selon tuosta, sillä tiesin sen vaikuttavan väkevästi myös omaan ymmärrykseeni Jumalasta.
Jätin tähdet. Läksin ihmisten lasten luo.