IHMISET.
PAJAVIRSI.
—Seppä, joka seisot siinä alasimesi ääressä! Mitä tiedät Jumalasta?
—Miksi häiritset minua? Minun on kiire! Sitäpaitsi minulla on ollut niin vähän aikaa Häntä ajatella.
—Kuinka? Ei aikaa? Ei aikaa tärkeimpään? Miten se on ymmärrettävä?
—Minulle tärkein on työni. Vain sen kautta voin elää ja elättää myös vaimoani ja lapsiani.
—Ja tuoko riittää sinulle? Eikö sinulla siis ole mitään korkeampia, henkisempiä tarkoitusperiä?
—En tiedä, mitä tarkoitat niillä. Mutta työni odottaa minua. Olet minua jo liian kauan pidättänyt.
—Tiedän työsi tuiman välttämättömyyden. Mutta eikö sen lomassa ole koskaan mieleesi juolahtanut, ettei ihminen elä vain leivästä, vaan että hän kaipaa ravintoa myös kuolemattomalle sielulleen?
—Minulla on niin vähän lomahetkiä.
—Mitä silloin teet?
—Lepään taikka koetan parhaani mukaan nauttia vaimoni ja lasteni kera työni tuloksista.
—Ja mitä laatua ovat sinun nautintosi?
—Iloitsen tämän elämän antimista.
—Etkö koskaan toisen, korkeamman elämän? Eikö sielusi koskaan ole tuntenut sammumatonta janoa sinne, missä on kaiken valkeuden ja vanhurskauden alkulähde?
—Ei. En tunne sitä elämää. Minun elämäni piirin muodostavat vain paja ja koti ja joskus käynti hyvissä ystävissä.
—Aineen orja olet. Etkö koskaan kiitä kaiken hyvän antajaa?
—Kiitän Häntä työlläni ja sillä mielellä, millä työskentelen.
—Siis millä mielellä?
—Tyytyväisellä. En napise kohtaloani. Ja minulle on sanottu, että se on Herralle sangen otollista.
—Sinulla ei siis ole mitään täyttämättömiä toivomuksia? Maailma on siis ylimalkaan varsin hyvä sinun kohdaltasi?
—Kaiketi olisi siinäkin paljon korjaamista.
—Esimerkiksi mitä?
—Palkka voisi olla parempi ja leipä leveämpi. Mutta on turhaa sitä ajatella.
—Miksi?
—Ettei mieli turhan tautta myrtyisi ja katkeroituisi.
—Yhteiskunnallinen vääryys painaa siis sinuakin? Eikö koskaan ole päähäsi pälkähtänyt nousta sitä vastaan taisteluun?
—Kyllä, nuorempana. Sitten olen koettanut sitä unohtaa, ettei elämän kuorma kävisi minulle ylivoimaiseksi.
—Ja oletko siinä onnistunut?
—Kutakuinkin. Ainakin minä luulen niin. Mutta nyt sinun täytyy mennä todellakin, sillä näethän, että hukkaan sinun kanssasi parasta työ-aikaani.
—Vielä yksi sana! Olet jo vanha mies. Etkö koskaan ajattele kuolemaa?
—Se tulee kuitenkin, ajattelipa sitä tai ei. Paras, että koettaa tässä elämässä elää ja tehdä työnsä niin kunnollisesti kuin mahdollista.
—Eikä haudantakainen kammota sinua? Aiot siis kuolla hyvällä omallatunnolla?
—Kuolen samalla tunnolla kuin olen elänytkin.
—Kuin kurja maan matonen siis?
—Maasta sanovat minun tulleen. Kaiketi pitää minun siihen jälleen palajaman.
—Mutta sinun—sinun sielusi! Minne luulet sen joutuvan? Eikö se siis ollenkaan halaja elää iankaikkisesti?
—Lienet pappi, koska noin puhut. Mistä tietäisin, minne liekki menee, kun tuli sammuu ja hiilet kylmenevät!
—Tiedän, että uskot aineen yliherruuteen.
—Uskon siihen, mitä näen ja minkä pääni ja järkeni oikeaksi todistavat.
—Mutta sinun sydämesi, sinun koko ääretön, itsetietoinen minäsi? Mitä se sanoo? Mitä se uskoo? Vai etkö koskaan ole nähnyt vaivaa kurkistaa sen syvyyteen?
—Puhu selvemmin! En ymmärrä sanojasi.
—Tarkoitan: Etkö ole nähnyt milloinkaan sieltä sielusi sisimmästä ikäänkuin etäistä, epämääräistä kangastusta jostakin itseäsi ijäisemmästä … jostakin yksilöä ja yksilön kuolemaa kuolemattomammasta henkisestä mahdista maailmassa?
—Jätä minut! Kieleni on kankea ja ajatukseni aprikoiva. En ole tottunut sitä aina ja joka hetki sanoiksi pukemaan.
LEMMENVIRSI.
—Seis! Mihin hiivit kuutamon välkkeessä, mies? Aiotko varastaa vai eikö tekosi muuten siedä päivän valoa?
—Menen lemmittyni luo. Aion varastaa suukon hänen huuliltaan.
—Etkö pelkää kiinni joutuvasi?
—En pelkää mitään, kun on hänestä kysymys. Jos joku tahtoo tieni sulkea, lyön hänet kuoliaaksi kuin jalopeura käpälällään.
—En tahdo estää sinua tolaltasi. Ainoastaan jotakin muuta mieleesi muistuttaa.
—En tahdo nähdä, en kuulla mitään. Väisty! En tahdo hukata hetkeäkään siitä autuudesta, joka minua odottaa.
—Sinun lemmittysi on siis hyvin kaunis?
—En tiedä mitään häneen verrattavaa. Sinun pitäisi tuntea hänet.
Tulisit silloin vasta oikean elämän tajuamaan.
—Mutta onko hän myöskin hyvä?
—Taivaallinen hyvyys säteilee hänen silmistään. Jospa näkisit hänet!
Paitsi äitiäni en tiedä siinäkään suhteessa mitään häneen verrattavaa.
—Uskon, että rakastat sokeasti häntä.
—En, vaan näkevästi. Olin sokea silloin, kun en vielä tuntenut häntä.
—Ja mitä entistä ihmeellisempää luulet nyt näkeväsi?
—Näen elämän kauneuden. Näen kaiken maailman ihanuuden. Mitä tiesin minä ennen niistä? En enempää kuin mykkä kala tietää taivaan valkeudesta.
—Ja mitä luulet siitä nyt tietäväsi?
—Että on kuin itse aurinko olisi astunut sydämeeni. Minä rakastan! Minä rakastan häntä, yhtä ainoaa, ja samalla minusta on kuin rakastaisin kaikkia ihmisiä.
—En tahdo sinun kaunista tuulentupaasi järkyttää. Mutta hän? Luuletko myös hänen sinua samoin rakastavan?
—Minulla ei ole mitään syytä epäillä sitä. Mutta miksi kysyt sitä? Teetkö sen vain huvin vuoksi vai tahdotko sieluni mustimmalla kaikista epäluuloista myrkyttää?
—Olkoon se kaukana minusta. Toivoisin vain, että tarkoin harkitsisit ja punnitsisit kaikki asianhaarat, ennen kuin sidot itsesi elinkautiseksi.
—Sinä! Sinä puhut kuin puntari! Sinä et ole koskaan itse rakastunut.
—Voimme jättää sen kysymyksen tällä kertaa. Mutta kuinka kauan luulette te kestävän tuon rakkautenne?
—Niin totta kuin elän, se on kestävä iankaikkisesta iankaikkiseen!
—Haudan tällä ja tuolla puolen?
—Niin tässä kuin tulevaisessa elämässä! Mutta en nyt halua enempää kanssasi laverrella. Tahdon nyt juuri kohdata hänen katsettaan.
—Viivy hetki vielä! Te aiotte siis todellakin avioliittoon?
—Luonnollisesti! Niin pian kuin olen onnistunut hänelle ja itselleni siedettävän toimeentulon valmistamaan.
—Ja siihen mennessä te varastatte rakkautta? Eikö niin?
—Emme suinkaan. Me otamme. Me vain otamme omaamme, mikä kuuluu meille.
—Kuitenkin te petätte isiänne ja äitejänne?
—Teemme sen vain niin kauan kuin meidän on pakko tehdä niin. Mikään ei olisi meille itsellemme mieluisempaa kuin tehdä rakkautemme heti kaikelle maailmalle tiettäväksi.
—Ja sillä välin te suostutte vilpistelyyn? Onko teidän siis aivan mahdotonta odottaa?
—Aivan mahdotonta! Jokainen hetki, jolloin emme ole toistemme seurassa, on jo kadotettu kallis kivi, eikä meillä ole varaa enempi kadottaa. Nytkin hukkuu niitä jo liian paljon.
—Mutta voiko valheelle mitään pysyväistä onnea rakentaa?
—Meidän lempemme on totinen totuus. Kuinka saatat sinä niin kysyä?
—Sanoit äsken, ettet pelkää mitään. Etkö sitäkään, että voit tahtomattasi tuottaa hänelle ikävyyksiä?
—Jumala varjelkoon minua sitä tekemästä! Mutta jos ikävyydet kuitenkin tulisivat, tahdomme kohdata niitä käsi kädessä.
—Kuinka uskallat mainita Jumalan nimeä niin pienen ja matalan seikan kuin kurjan lempesi yhteydessä? Etkö luule Häntä siten herjaavasi?
—Varo itseäsi! Minun lempeni ei ole pieni eikä matala. Tunnenhan itse sen kautta juuri nousevani jumaliin.
—Suuret sanat eivät suuta halkaise. Mutta millä todistat sanasi?
—Tuntoni todistuksella, joka sanoo, että tulen päivä päivältä paremmaksi ihmiseksi.
TIETOVIRSI.
—Sallinet, että häiritsen sinua? Näin tulen tuikkivan lampustasi yöhön sankeaan.
—Olet tervetullut, kun et kauan viivy. Myöskin minulle voi olla hyvä hetkinen huoahtaa.
—Näytät vanhalta ja rasittuneelta. Milloin lienet viimeksi levähtänyt?
—Lepään silloin, kun puhun muiden ihmisten kanssa. Mutta yksin ollen minun ajatukseni ei lepää milloinkaan.
—Sinä olet paljon yksin?
—Minä olen aina yksin. Mutta muiden seura estää ajatusteni paljouden aivojani pakahduttamasta.
—Näen paljon kirjoja edessäni. Mitä etsit niistä?
—Koetan oppia ikäni kaiken.
—Mutta lyhyt on ikä ihmislapsen. Luuletko koskaan kaikkea käsittäväsi?
—Tiedän oppivani vain pienen murto-osan. Mutta minun jälkeeni tulee toisia, jotka jälleen vievät elämäntyötäni eteenpäin.
—Ja mitä kutsut sinä elämäntyöksesi sitten?
—Samaa, minkä pitäisi olla jokaisen ihmisen elämäntyö. Mutta kaikki ihmiset eivät sitä käsitä vielä ja siksi on se jäänyt vielä vain muutamien yksilöiden hartioille.
—Siis mikä sitten?
—Tiedon valkeus. Tulla tuntemaan kaikki, mitä maassa, maan alla ja vesissä on. Ja jos mahdollista, tulla tuntemaan myös kerran, mitä piilee maailmankaikkeudessa.
—Ja jos tuo olisi mahdollista? Luuletko, että ihmiset tulisivat siitä sen paremmiksi?
—Sitä en tiedä. Mutta ainakin uskon, että he tulisivat suuremmiksi. Ja
Jumalan kaltaisemmiksi.
—Uskotko itse Jumalaan?
—Tiedon summa on Jumala. Mutta meillä on siihen vielä pitkä matka.
—Ja ennen kuin pääsemme siihen? Millä siihen saakka henkemme polttoa viihdyttää?
—Häntä etsimällä. En tiedä mitään muuta keinoa.
—Etsitkö Häntä myös kirjoistasi?
—Etsin aina Häntä.
—Ilman että sinulla on toivoa edes koskaan löytää Häntä eläessäsi?
—Niin. Siksi teenkin työtä tulevien sukupolvien edestä.
—Ja voiko tuo sydäntäsi tyydyttää?
—Ei aina. Ei vaikeina hetkinäni.
—Milloin ne tulevat?
—Silloin kun epäusko tulee. Silloin kun työni tuntuu niin turhalta ja edessäni oleva taival niin toivottomalta.
—Ymmärrän. Tuo tapahtuu joskus kaikille ihmisille.
—Mutta ehkä useimmin tietäjille. Sillä heillä olisi niin monta totuutta, joita he tahtoisivat ihmisten lapsille lahjoittaa. Mutta ihmisten lapset eivät tahdo ottaa vastaan niitä.
—Uskotko aina tietojesi totuuteen?
—En aina sitäkään. Ja nepä ne lienevätkin juuri vaikeimpia hetkiäni.
—Mitä silloin teet?
—Painan silloin pääni alas nöyryydessä ja tunnustan, etten varmuudella tiedä mitään. Mutta tunnen, että työni kasvaa juuri tuosta nöyryydestä.
—Ja tyytymättömyydestä?
—Niin. Sillä se pakottaa minut ijäti pyrkimään.
—Mutta myös jäämään ijäti epätäydelliseksi niinkuin elosi työkin?
—Ei ole täydellistä mikään inhimillinen. Kuitenkin osaan olla kiitollinen siitä, että olen saanut aivot, joilla tutkia ja ajatella.
—Kiitollinen? Kenelle?
—Kohtalolle, Jumalalle, maailmankehitykselle, miten vain tahdot Häntä nimittää.
—Ja kun kiität Häntä? Mitä silloin tunnet?
—Tunnen jotakin itseäni varmempaa ja tietoisempaa liikkuvan lähelläni.
TAITOVIRSI.
—Tervehdin sinua, suuri taideniekka! Miksi niin tiukasti silmiäsi siristät ja tuijottelet?
—Etkö näe? Katson naista, joka seisoo tuolla kauempana.
—Missä?
—Tuolla, tuolla jalustalla. Mikä onni, että löysin hänet! Vahinko vain, että hän ei jaksa säilyttää asentoaan niin kauan kuin vaatisi siveltimeni.
—Näen naisen, joka on alaston. Eikö hän siis häpeä ollenkaan?
—Ei, sillä hän tietää, että hänen ei ole tarvis hävetä. Hän tietää, että kauneuden jumala itse on hänen muotonsa muovaellut.
—Kenties hän on vielä ylpeä kauneudestaan?
—Epäilemättä hän on ylpeä, niinkuin on rikas rikkaudestaan ja nero neroudestaan. Ja eikö hänellä ole siihen mielestäsi oikeutta sitten, sillä onhan kauneus taivaan ylin armolahja?
—Jos on kuin sanot, eikö hänen pitäisi kantaa sitä nöyryydessä ja häveliäisyydessä?
—Ei mielestäni. Vain rumuus peittäköön itsensä ja käyköön allapäin.
Kauneuden tehtävä on säteillä kaikille vapaana ja alastomana.
—Kuolemattoman kauneuden, tarkoitat?
—Teen hänet kuolemattomaksi.
—Henki yksin on todella kuolematon.
—Siispä puhallan elävän henkeni hänen sieraimiinsa! Etkö näe, kuinka hän alkaa elää ja hengittää toista, ihanampaa ja ijäisempää elämää tuossa kankaallani?
—Näen kauniin naisen kuvan, joka aistejani miellyttää.
—Etkö muuta? Etkö näe hänessä sen ijäisen ihanuuden rakkautta, joka tällä hetkellä täyttää koko olemukseni?
—En. Mitä sinä nimität ijäiseksi, nimitän minä ajalliseksi.
—Luuletko, että luon silmäni häneen häntä himoitakseni? Luuletko, että rakastan häntä sillä rakkaudella?
—Siis millä?
—Toisella, paljon suuremmalla ja korkeammalla, jonka kautta ja jonka voimasta juuri olen taiteilija. Näen hänessä jotakin näkymätöntä.
—Jos niin on, mitä teet hänellä siis? Miksi et lähetä kotiinsa häntä?
—Tarvitsen häntä mielikuvani kiteyttämisessä. Tarvitsen häntä sitoakseni hänen ajallisiin muotoihinsa jotakin ajatonta ja rajatonta, joka liikkuu sielussani.
—Miksi sitoa sitä? Miksi et salli sen täydessä vapaudessaan siellä liikkua ja läikehtiä?
—En voi muuten tarjota sitä ihmisille.
—Ja ellet voisikaan? Pitäisitkö sitä sitten niin suurena onnettomuutena?
—Kyllä.
—Kenelle? Meille vai itsellesi?
—Pitäisin itseäni kitupiikkinä, joka ei jaa maljastaan janoaville, vaikka miljoonat kädet häntä kohden tuskaisesti kurkottavat.
—Etkö pelkää siten suurta pienentäväsi? Etkö pelkää siten pyhintä alentavasi ja myös samalla ijäistä itseäsi?
—En. Enhän tee muuta kuin mitä ovat tehneet kaikki suuret uskonnonperustajatkin, silloin kun he ovat syvimmät ajatuksensa sanoihin pukeneet.
—Et voi itseäsi verrata heihin. He ovat Jumalan totuutta eivätkä kauneutta julistaneet. Taikka niinkuin se sinun kielelläsi kuuluu: ihmisille tajuttaviin muotoihin pukeneet.
—Jos pidät sen pienempänä syntinä, niin mielellään minun puolestani.
Mutta kuinka luulet muuten totuuden kauneudesta erottavasi?
—Kaikki totinen totuus on aina kaunista.
—Ja kaikki oikea kauneus on aina totta. Mutta työni häiriytyy, en nyt tahdo antautua kanssasi sanasotaan.
—Yhtä vähän kuin minäkään. Mutta salli vielä yksi kysymys!
—Sano se siis!
—Ymmärrän, että etsit ihannettasi…
—En! Se on jo minulla. Etsin vain ilmaisua sitä ilmi saadakseni.
—Ja senkö luulet löytäneesi tuon naisen katoavaisesta muotomuhkeudesta?
—Löydän kaavat hänestä katoamattomalle kauneuskuvalleni.
—Niinkö alhaiseksi arvaat ihanteesi? Vai näetkö Jumalan myöskin maan tomussa siis?
—Kuinka en näkisi? Kuinka en uskoisi kaiken elämän jumaluuteen? Enhän muutoin voisi hetkeäkään harjoittaa taidettani.
—Se ei ole taakka sinulle? Teet sitä sydämesi suurimmalla ilolla siis?
—Kysy rakastavalta naiselta, joka synnyttää! Eikö hän tee sitä sydämensä suurimmalla tuskalla ja hekkumalla?
—Etkö tiedä mitään korkeampaa elämässä?
—En.
—Etkä kuolemassa?
—En. Pelkään vain liian varhain kuolevani.
—Miksi pelkäät sitä?
—Koska en silloin saisi tehdyksi kaikkea, mitä liikkuu sielussani.
—Kerran on sinunkin luomisvoimasi lakastuva.
—Tiedän, etten ole ikuinen. Mutta luon kuin Luoja kuolemattomia.
—Etkö nyt herjaa Häntä? Etkö pelkää tiliä, jonka kerran olet tekevä
Hänelle lahjoistasi!
—Olen taiteilija Jumalan armosta. Tiedän, että tilini on oleva helppo minulle, jos vain joka hetki, viimeiseen hengenvetooni saakka, olen itselleni uskollinen.
KIRKKOVIRSI.
—Mitä paukutat, pappi, siellä? Tunnetko sen elävän Jumalan, jonka kunniaa niin korkealla äänellä kuulutat sanankuulijoillesi?
—Tiedän Hänestä sen, mihin uskoo koko kristikunta ja minkä suuret kirkko-isät ovat meille kerran oikeana opettaneet.
—Oletko lutherilainen vai katolilainen? Monet lahkot halkovat kristikuntaa.
—Kaikki uskovat ne kuitenkin Jeesukseen Kristukseen.
—Ehkä suullaan, mutta eivät sydämellään. Suurin osa kristikuntaa ei enää usko mihinkään.
—Ikuinen totuus ei siitä muutu. Sen voima on sama tänään kuin tuhat vuotta sitten ja on oleva sama myös tuhat vuotta meidän jälkeemmekin.
—Oletko tuntenut tuon voiman myös tunnossasi ja elämässäsi?
—En usko yksilöllisiin totuuksiin.
—Mihin uskot enemmän siis?
—Uskon enemmän pyhään raamattuun ja siihen, mitä menneet sukupolvet aikakaudesta aikakauteen ovat todeksi tunnustaneet.
—Siis auktoriteetti-uskoa?
—Voit sitä myös siksi nimittää.
—Siis uskot siihen, mitä muut ovat Jumalasta tienneet ja todistaneet?
—Niin. Muut minua pyhemmät ja jalommat miehet, ennen kaikkia Hän, joka oli kutsuttu maailmaa synneistä vapahtamaan.
—Pidätkö itsesi siis niin vähäpätöisenä? Etkö pane siis mitään arvoa omalle tiedollesi ja todistuksellesi?
—En. Täytyy olla joku yksilöä korkeampi arvovalta, ellei mieli ainoan oikean opin ja koko ihmiskunnan ehkä jälleen vuosituhansiksi harhaan hairahtua.
—Luulet siis tuon ainoan oikean opin omaavasi?
—Olen siitä vakuutettu sielustani ja mielestäni.
—Etköhän nyt itse vetoa yksilölliseen totuuteen?
—En. Sillä se oppi on sama kuin mitä Herramme Vapahtajamme on itse julistanut.
—Entä Buddha? Entä Konfutse? Entä Muhammed?
—En tunne heitä. En siis voi mitään sanoa heistä.
—Kuitenkin myöntänet, että on ollut muitakin suuria ihmiskunnan opettajia?
—Tunnen vain yhden ainoan oikean Jumalan Pojan: Sanan, joka tuli lihaksi.
—Hyvä. Seuraatko Hänen oppiaan myös jokapäiväisessä elämässäsi?
—Saarnaan Häntä sunnuntaisin. Kaikessa muussa olen erehtyväinen kuolevainen.
—Mutta et virkasi toimituksessa?
—En, sillä toimitan sitä puhtaan opin ja kirkon käsikirjan mukaan, puolelle taikka toiselle siitä tuumaakaan poikkeamatta.
—Onko oikeus muuta julistaa kuin mitä itse on kokenut ja havainnut todeksi omassa sydämessään?
—Kyllä. Eihän opin arvo riipu siitä, kuka ja minkälainen ihminen sitä kuuluttaa.
—Toivot kuitenkin tulevasi autuaaksi?
—Toivon sen tapahtuvan Karitsan veren kautta, joka on myöskin minun vaivaisen syntisen vuoksi pirskoitettu.
—Olet pantu kansan paimeneksi.
—Tiedän, että raskas edesvastuun taakka lepää hartioillani. Siksi koetankin suorittaa pyhän tehtäväni niin uskollisesti ja tunnollisesti kuin mahdollista.
—Muiden maallisempien tehtävien lomassa?
—Meidän on myös ajassa elettävä.
—Tiedän, että maanviljelyksesi on mallikelpoisessa kunnossa ynnä karjasi suurin ja kaunein koko pitäjässä. Mutta tätäkö kutsut sinä Kristuksen seuraamiseksi?
—Meidän on myöskin maallisesta leiviskästämme tili tekeminen. Siksi koetan hoitaa kotini ja kontuni niin toimellisesti kuin mahdollista.
—Kuuluuko siihen myös, että kiusaat torppareitasi ja ryöstät saatavasi köyhimmältäkin seurakuntalaiseltasi viimeiseen penninkiin?
—Jos jättäisin jonkun ryöstämättä, jättäisivät monet minulle maksamatta.
—Entä sitten? Luuletko, että olisi samoin tehnyt myös Herrasi
Vapahtajasi?
—Poimi Hänkin tähkäpäitä. Teen samaa, vaikka omilta tiluksiltani.
—Leipäpappi olet! Etkö pelkää pyhän virkasi saastuvan siitä, että näin kasaat itsellesi maallista mammonaa?
—Taidan vastata apostolin sanoilla siihen: joka evankeliumia saarnaa, sen on myös evankeliumista elettävä.
KUNINGASVIRSI.
—Kuningas korkea! Onko sinulla tuokion aikaa kuulla minua?
—Mitä? Kuka tuo on? Kuinka hän on tänne tunkeutunut?
—En puhu omalla suulla. Suuremmat ovat minut tänne lähettäneet.
—Näen, että olet profeetta. Mitä tahdot minusta?
—Tahtoisin tehdä sinulle eräitä kysymyksiä.
—Kysy!
—Kuningas korkea! Tiedätkö jotakin Jumalasta?
—Kuinka en tietäisi Hänestä minä, joka juuri olen kuningas Hänen armostaan?
—Muistatko kiittää Häntä myös ylhäisestä asemastasi?
—Teen sen joka päivä aamu- ja iltarukouksissani. Mutta minun asemaani seuraavat myös raskaat velvollisuudet.
—Rukoiletko myös voimaa Jumalalta voidaksesi hyvin ja oikein täyttää niitä?
—Kyllä. Ja jos sen joskus unohtaisinkin, tekevät pappini ja piispani sen minun puolestani kautta valtakunnan.
—Ja valtakuntasi kukoistaa?
—Katso ympärillesi! Näet, että voin sisäisellä ylpeydellä sovittaa itseeni raamatun sanat: »Sen päällä on kuningas valtakunnassa, että kedot kynnettäisiin.»
—Ajattelet siis kaikessa vain alammaistesi hyötyä ja menestystä?
—Mitä voisin minä muuta ajatella? Olenhan minä maan isä. Siis on minun lapsistani huoli pidettävä.
—Ja he tuottavatkin varmaan paljon huolta sinulle?
—Monet unettomat yöt olen valvonut heidän vuokseen vuoteellani.
—Oletko pyytänyt silloin neuvoa Jumalalta?
—Olen rukoillut, että Hän valistaisi minut oikeudessa ja viisaudessa. Mutta sittenkään en ole aina ollut varma siitä, mikä olisi ihmisille parhainta ja Jumalalle otollisinta.
—Tiedän, että olet hurskas ja hyvä kuningas. Mutta muistatko aina myös, että Hän ennen kaikkea on rauhan ja rakkauden Jumala?
—Koetan pitää sitä mielessäni. Mutta Hän on myöskin vanhurskas ja kiivas Jumala.
—Seuraatko siinäkin Hänen esimerkkiään?
—Ei kanna turhaan miekkaa esivalta. Mutta tunnustan, että se on ehkä raskain kaikista minun kantamuksistani.
—Hän on sanonut: »Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.»
—Hän ei ole sillä ijäisen oikeuden eikä itse-säätämänsä esivallan miekkaa tarkoittanut.
—Mutta Hän on sanonut myös: »Älä tapa!»
—Siksi onkin yleviin oikeuteni armahtaa kuolemaantuomittuja.
—Kuitenkin käyt sinäkin sotia.
—Koetan välttää niitä niin paljon kuin mahdollista. Mutta jos vihollinen hyökkää minun maahani, on minun pyhä velvollisuuteni sitä asevoimalla puolustaa.
—Etkö itse koskaan alota hyökkäyssotia siis?
—En.
—Etkä koskaan ole edes välillisenä syynä niihin?
—Koetan elää sovussa kaikkien naapurieni kanssa. Mutta heidän joukossaan on toisia, joita eivät elähytä samat tarkoitusperät.
—Mistä tuo johtunee?
—He tahtovat riistää meiltä väkivallalla ja miekka kädessä, minkä me olemme rauhan työllä ja ahkeruudella saavuttaneet.
—Ja silloin taistelee rauhan Jumala teidän puolellanne?
—Silloin johdattaa Hän sotajoukkojamme. Silloin kuulevat he Hänen äänensä meidän tykkiemme jylinästä.
—Mutta heidänkin puolellaan tykit jylisevät.
—Ne eivät merkitse mitään meidän rynnätessämme. Sillä meidän puolellamme on oikeus ja sen Jumala kuulee meidän esirukouksissamme.
—Hekin rukoilevat Jumalaa.
—He herjaavat verisesti Häntä anomalla, että Hän vääryyden ja väkivallan asiaa avittaisi.
—Mutta kuitenkin! Jos kaikesta asiasi oikeudesta huolimatta sattuisit sittenkin tappiolle joutumaan?
—Mahdotonta!
—Eikö tuollaista ole koskaan koko hallitusaikanasi tapahtunut?
—Kyllä. Kerran.
—Kuinka sen selität?
—Minä en mielelläni muistele sitä. Mutta se oli koettelemus, jonka Hän lähetti kansalleen.
—Uskot, että kansasi on Jumalan valittu kansa siis?
—En voi epäillä sitä nähdessäni niitä ihmetöitä, joita Hän on tehnyt tämän kansan hyväksi.
—Hän pitää siis aivan erikoisesti huolta siitä?
—Kyllä. Ja siitä päätän minä, että Hän on myös aikonut sen suhteen jotakin aivan erikoista.
—Siis mitä? Sinä et voi arvata sitä?
—En. Mutta minä uskon, minä tunnen, minä tiedän…
—Etkö juuri päässyt myöntämästä, ettet tiedä mitään?
—Kyllä. Ja kuitenkin minulla on vankkumaton varmuus täällä sydämeni syvimmässä, että tämän kansan vielä kerran täytyy tavalla taikka toisella tulla maailmaa vallitsevaksi.
TUOMARIVIRSI.
—Vanhus vakava, harmaahapsi! Sama on matka meillä. Sallinet, että saattelen hiukan sinua?
—Tie kuuluu meille kummallekin.
—Mistä tulet? Minne riennät niin keveillä askelilla?
—Tulen käräjäpaikalta. Riennän kotiin, missä monet vieraat minua odottavat.
—Vietät pitoja siis? Voitko tehdä sen todellakin hyvällä omallatunnolla?
—Miksi en voisi päätettyäni hyvin päivätyöni?
—Olet jakanut oikeutta siis? Tiedän sinua kihlakunnan tuomariksi mainittavan.
—Se olenkin. Jaan oikeutta maan lakien mukaan.
—Ja olet ehkä tänäänkin tuominnut monta ihmistä vankilaan?
—Kyllä. En ole voinut välttää sitä.
—Etkö milloinkaan pelkää erehtyväsi?
—Ihminen voi aina erehtyä. Mutta sitä varten ovat ylioikeudet olemassa.
—Entä jos nekin erehtyvät?
—Sitä varten on olemassa prokuraattori. Et suinkaan tahtone väittää meidän kaikkien lain hengestä erehtyvän?
—Saattaisihan sekin olla mahdollista. Mutta myös laki itse voi olla väärä.
—Väärä se ei voi koskaan olla, korkeintaan vanhentunut.
—Kuinka niin? Miten selität sanasi?
—Mikään laki ei olisi koskaan tullut laiksi, ellei se ainakin joskus olisi vastannut kansan oikeustajuntaa.
—Mutta myös tuo oikeustajunta voi olla väärä.
—Ei milloinkaan. Kansa on aina oikeassa, sillä sen ääni on Jumalan ääni.
—Kuitenkin ovat monet kansanjohtajat siitä usein erehtyneet.
—Silloin he eivät ole kyllin herkällä korvalla sitä kuunnelleet. Sillä tuo ääni voi joskus olla hiljainen kuin kuiskaus, vaikka se taas toisin vuoroin voi pauhata pauanteena.
—Sitäkö kuuntelet siis kansalle oikeutta jakaessasi?
—Tutkin ja tuomitsen parhaan ymmärrykseni mukaan. Tavallisesti kaikuu kansan ääni jo kyllin selvänä minun omasta oikeustajunnastani.
—Ei ystävyys eikä vihamielisyys sitä pimitä siis?
—Ei. Olenhan tuomari, tunnen ylevän virkani vastuunalaisuuden.
—Eivätkä mitkään muutkaan yksityiset syyt koskaan vaikuta tuomioosi?
—Eivät milloinkaan. Teen kaiken tuomarivalallani.
—Se on siis niin pyhä sinulle?
—Kyllä. Kun istun sillä istuimella, en tiedä mitään sitä korkeampaa.
—Siksikö, että olet pannut sielusi autuuden pantiksi siitä?
—Miten lienee. Tunnen joka tapauksessa istuvani silloin kaikkivaltiaan
Jumalan kasvojen edessä.
—Tunnet itsesi Jumalan sijaiseksi?
—Ehkä niinkin. Edustanhan silloin Hänen itsensä asettamaa esivaltaa.
—Päätin äskeisestä puheestasi sinun kansan oikeustajuntaa edustavan.
—Voit niinkin sanoa, sillä sekin on Jumalasta.
—Miksi et siis jätä tuomiota Hänelle? Hän on sanonut: »Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi!»
—Siksi en teekään sitä koskaan yksityisenä henkilönä. Mutta tuomarina olen minä Hänen ajallinen välikappaleensa.
—Siis tiedät myös, että Hän on pitkämielinen ja hyvä?
—Kyllä. Siksi muistutankin aina mieleeni tuhatvuotista tuomarisääntöäni, joka sanoo: »Parempi päästää kuin langettaa.»
—Seuraatko sitä myös omassa oikeustoimessasi?
—Kyllä. Aina, kun rikos on epäselvä.
TOUKOVIRSI.
—Miksi kynnät, kyntäjä?
—Sekin kysymys! Teen työtäni, elän pellostani.
—Etkö pelkää peltosi poutivan tai hallan käyvän vieraana halmeellasi?
—Minun tehtäväni on vain kyntää ja kylvää. Kasvu riippuu kaiken hyvän antajasta.
—Onko ehkä joskus onnettomuus kohdannut sinua?
—Usein. Mutta eletty on, Jumalan kiitos, tähän päivään asti.
—Mitä olet silloin tuuminut? Mitä olet ajatellut pahan päivän päälle sattuessa?
—Onni yksillä, kesä kaikilla, olen ajatellut. Ja sitten jälleen tuuminut, että se varmaan on ollut niin sallittu minun kohdalleni.
—Eikö mikään sinussa ole noussut kapinaan?
—En ymmärrä, mitä tarkoitat. Eihän voi kapinoida vastaan kohtaloa.
—Etkö koskaan ole sellaisina hetkinä syyttänyt Jumalaa sielusi sisimmässä?
—Mahtaisihan se paljon parata syyttämisestä!
—Mutta sen sijaan olet varmaan syyttänyt itseäsi?
—Lie tuota ollut syytä minussakin.
—Olet pitänyt sitä koettelemuksena? Olet tuntenut itsesi suurimmaksi syntiseksi Hänen edessään.
—Lie tuota tullut tehdyksi sen verran syntiäkin. Ja onhan se saattanut olla Jumalan koettelemustakin.
—Oletko rukoillut Häntä silloin avuksesi?
—Harvoinpa sitä on tainnut tulla tehdyksi minun kohdaltani. Mutta eukko on kyllä rukoillut.
—Etkö ole muistanut, että missä hätä on suurin, siellä on apu lähinnä?
—Ei ole sattunut niin suuri hätä.
—Käytkö kirkossa?
—Käynhän toki, ja vielä kerran vuodessa ripilläkin.
—Ja viljelet muutenkin sanaa?
—Joskus. Mutta vaari on ahkera lukumies.
—Siis uskot Jumalaan?
—Totta toki. Enhän minä mikään pakana ole.
—Ja maksat verosi säännöllisesti?
—Kyllä. Sekä kunnalle, kirkolle että valtiolle.
—Sinä olet siis, kuten sanotaan, uskollinen ja Herraa pelkääväinen alammainen?
—Mikä häntä lienee! Mutta saattaa niitä olla esivallalla pahempiakin.
—Entä jos nyt joka tapauksessa ja kaikista hyvistä avuistasi huolimatta sittenkin joutuisit helvettiin?
—Eihän Jumala toki niin kovaksi ruvenne.
—Toivot pääseväsi siis taivaaseen?
—No, jos nyt en aivan sinne ylimmäisille sijoillekaan, niin ehkä sentään esikartanoihin.
—Mihin perustat tuon autuudentoivosi?
—Ka, siihen, mihin muutkin. Tietysti Jesukseen Kristukseen.
—Etkö tiedä, että Hän ei tullut lakia ja profeettoja päästämään, vaan täyttämään?
—Hänhän ne täytti.
—Ja että Hän vaatii jokaiselta täysin nuhteetonta vaellusta juuri tässä elämässä?
—Harvallapa meistä taitaa niin lumivalkea omatunto olla. Ja lupaanhan minä luonnollisesti katua kaikki pahat tekoni viimeisellä hetkelläni.
—Mutta ellet ehtisi katua? Jos kuolisitkin äkkikuolemalla?
—Se olisi pahempi se. Mutta siitä Herra Jumala meitä hyvästi varjelkoon!
—Myöntänet joka tapauksessa, että silloin, ilman Luojan erikoista laupeutta, joutuisit kaiken todennäköisyyden mukaan iankaikkiseen kadotukseen.
—Siltähän se näyttää. Mutta vaikeata minun on sittenkin sitä saada päähäni.
—Kuinka niin vaikeata? Oletko tehnyt niin paljon ja niin erikoista hyvää eläessäsi, että tohdit siinäkin tapauksessa turvata Luojan rajattomaan laupeuteen?
—En ole tehnyt mitään erikoista pahaakaan.
—Siis sillä perusteella?
—Niin, ja sillä, että tämäkin elämä on ollut jo kyllin kovaa ja työlästä minun kohdaltani. En saa päähäni, että vielä olisi tulossa tiukempaa.
—Ja kuinka luulet käyvän naapuriesi? Uskotko heidänkin kaikkien pääsevän Jumalan päivän valkeuteen?
—Soisin sen mielelläni heille, sillä he ovat kaikki minun hyviä ystäviäni ja kylänmiehiäni.
—Anotko samaa kaikille ihmisille?
—Hennon kaiketi minä puolestani. Mutta onhan niitä kaikenkaltaisia mustalaisia ja rakkareita, joita varten helvetti saattaa olla hyväkin olemassa.
MIERONVIRSI.
—Vihdoinkin ihminen! Jumalan kiitos, että tapasin sinut.
—En tiedä, lieneekö sinulla paljoakaan iloa tästä tapaamisesta.
—On totisesti! Olin eksynyt metsään niinkuin sinäkin, silloin näin tulen tuikkivan täältä puiden lomasta ja riensin majallesi.
—Tervetullut nuotiolleni! Mutta erehdyt, jos luulet minun metsään eksyneeni.
—Tiedät tiesi siis?
—Voin sinullekin suunnan oikean opettaa.
—Olen siitä sinulle suuresti kiitollinen. Mutta jos talosi on tien varrella, tahtoisin kuitenkin sitä ennen siinä hetkisen levähtää.
—Minulla ei ole mitään taloa. En voi tarjota edes tässä tuulessa ja sateessa mitään kattoa pääsi päälle.
—Ymmärrän, asut muiden luona.
—Lämmittelen joskus toisten liesien lämpimässä. Mutta muuten olen ikäni kaiken samonnut talottomia taipaleita.
—Sinulla ei ole mitään pysyväistä asuinsijaa?
—Ei. Pedoilla on luolansa ja taivaan linnuilla on pesänsä, mutta
Ihmisen Pojalla ei ole paikkaa, kuhun päänsä kallistaa.
—Ymmärrän, olet mieronkiertolainen.
—Niin. Tuo reppu ja sauva ja nämä kurjat rääsyt minun ruumiillani ovat ainoat, joita tässä maailmassa voin omikseni nimittää.
—Elät kerjäämällä?
—Annan enempi kuin otan.
—Kuinka se on mahdollista?
—Annan sellaista, mitä ei heillä ole. Vastalahjaksi tarjoavat he taas, mitä minä kullakin hetkellä satun tarvitsemaan.
—Siis kuljeksiva kauppias tai työnhakija?
—Minulla ei koskaan ole ollut kaupan mitään. Ja työtä on toimeni aina tarjonnut minulle yli voimieni.
—En nyt käsitä kaikkia sanojasi. Mutta mitä teet metsässä? Näen sinut nuotiolla, olet tullut tänne Tapion riistaa vaanimaan?
—En tapa ketään. Olen tuleni metsään sytyttänyt sen ääressä yöni viettääkseni ja kuivatakseni vaatteitani.
—Miksi et jäänyt kylään? Etkö nähnyt rajusäätä nousevaksi?
—Kyllä. Mutta se ei voinut millään tavalla estää minua tietäni jatkamasta, sillä olenhan viettänyt suurimman osan elämääni taivas-alla.
—Tiesi on siis niin tärkeä?
—On. Mistä minä nyt vaellan, tulevat tuhannet ja jälleen tuhannet minun jälkeeni vaeltamaan.
—Ymmärrän, vaellat valtatietä.
—Tarvon taipaleita, joita ihmisjalka ei ole astunut vielä. Mutta niin totta kuin tässä seison, siitä on kerran tuleva valtatie.
—Mistä ja minne tuo polku poimuttelee?
—Majasta majaan, sydämestä sydämeen. Mutta ihmiset eivät usko siihen eivätkä tahdo sitä kulkea vielä.
—Sinä et pidä ihmisistä?
—Päinvastoin. Minä rakastan heitä.
—Kuitenkin karttelet heitä? Kuitenkin makaat sinä mieluummin taivas-alla kuin jäät heidän huoneisiinsa säätä pitämään?
—Sieluni kaipaa joskus lepoa ja yksinäisyyttä.
—Siinä tapauksessa valitan, että olen vasten tahtoani häirinnyt sinua.
—Älä huolehdi, olen levännyt jo! Mutta joskus saattaa sydänkin olla niin nihki väsynyt, että se sulkeutuu kuin lummekukka ehtoon langetessa.
—Ymmärrän, että voi väsyä alati vaeltamaan.
—Voi väsyä itseään alati antamaan. Sillä tiedä, että joskin nuo tuolla kylässä joskus syöttävät ja juottavat minua, syötän ja juotan minä heitä sydänverelläni.
—Jälleen en täysin tajunne sanojesi tarkoitusta. Mutta kumma mies olet. Äsken näytit vanhalta ja vaivaiselta, nyt säteilevät silmäsi kuin nuorukaisen.
—Olen nuori vuosiltani, vanha viisaudeltani.
—Mistä tuo johtunee?
—En elä ensi kertaa. Olen tullut maailmaan toisen kerran ristiinnaulittavaksi.
—Käytät sanoja, joita me käytämme vain Jesuksesta Kristuksesta.
—Niin minäkin.
—Mutta sinä käytät niitä omasta itsestäsi. Kuka olet? Näen kuin tuliset kielet sinun pääsi päällä.
—Minä olen Maailman Valkeus. Jokainen, joka uskoo minuun, se pelastuu, mutta jokainen, joka ei usko minuun, se kadotetaan.
—Oletko tietäjä?
—Monet ovat minua myöskin profeetaksi nimittäneet.
—Oletko profeetta?
—Olen se, josta kaikki tietäjät ja profeetat maailman alusta asti ovat ennustaneet.
—Ymmärrän, ettet ole mikään tavallinen ihminen. Voidaksesi niin sanoa, sinulla täytyy olla joku varma tieto Jumalasta.
—Minä olen Tie, Totuus ja Elämä, sillä minun tietoni Jumalasta on täydellinen.
—Kuinka saatat niin sanoa? Etkö tiedä, että vain täydelliselle voi Hän ilmoittaa itsensä täydellisenä?
—Olen täydellinen, niinkuin minun Taivaallinen Isäni on täydellinen.
—Kavahda, mitä sanot! Et suinkaan tahtone verrata itseäsi aivan toden teolla meidän Herraamme Mestariimme.
—Mestari olen Minä.
—Kaikkivaltias Jumala, auta minua! Olen joutunut tekemisiin mielipuolen kanssa!