TÄYDELLISET.
1.
Hän seisoi minun edessäni korkeana kuin kohtalo. Minun oli turha koettaa edes paeta häntä.
Ja miksi pakenisin? ajattelin. Jos hän on mielipuoli, saavuttaa hän kuitenkin ja lyö kuoliaaksi minut sitä pikemmin, mitä enemmän yritän hänen tahtoansa vastustaa. Mutta jos taas on jotakin totuutta Hänen sanoissaan…?
Niin silloin on minun suurin hetkeni tullut.
Silloin seison minä kasvoista kasvoihin sen uuden Opettajan edessä, jota koko maailman parhaat henget tällä hetkellä odottavat ja joka tulee pusertumaan esille tämän aikakauden tuskasta ja ahdistuksesta niinkuin lapsi äitinsä kohdusta ajan täyttyessä.
Mutta saattoihan olla olemassa myöskin joku välimuoto.
Kenties hän oli haaveksija? Kenties hän oli tullut ihmisille uutta ja onnellisempaa aikaa uneksimaan?
Minun täytyi ottaa selvä hänestä. Kenties oli juuri tämä minun etsikkohetkeni. Eihän ollut sanottu, että se palautuisi minulle enää milloinkaan.
Ainakin on varmaa, että hän uskoo olevansa uusi Messias. Hän käy kylästä kylään, majasta majaan, ja jakaa kansalle elämän antimia.
Minkä elämän?
Todennäköisesti ei tämän elämän. Toden totta tuo mies ei näytä miltään maanviljelysneuvojalta eikä karjantalouden kaitsijalta.
Siis iankaikkisen elämän? Mutta hän sanoo itse, ettei tuhma kansa tahdo kuulla häntä eikä seurata hänen opetuksiaan.
No niin, onhan sellaista ennenkin tapahtunut.
Onhan ollut ennenkin väärinkäsitettyjä neroja, jotka tarpeellisen tunnustuksen puutteessa ovat saaneet koko elämänsä sateessa ja tuulessa vaeltaa. Kenties hän kuuluu niihin? Kumma vain, että minä en ole mitään kuullut hänestä.
Mutta sekin on sangen luonnollista, jos hän on ikänsä täällä synkintä maaseutua vaeltanut eikä käynyt koskaan pääkaupungissa.
Niitä liikkuu niin monenlaisia profeettoja nykyaikaan. Yksi tahtoo parantaa kaikki taudit vedellä, toinen kasvisruoalla. Kolmas tahtoo perustaa koko kansamme tulevaisuuden vain maahenkeen tai osuustoimintaan, neljännen mielestä taas olisi koko ihmiskunta pelastettu, jos se vain saataisiin kyllin korkeasta hinnasta henkivakuutetuksi.
Mitähän tämä lienee miehiään?
Arvaan jo edeltäpäin, että hän ei kuulu mihinkään yllämainituista kategorioista. Sillä silloinhan kansa kuulisi häntä ja seuraisi ilomielin hänen opetuksiaan.
Ja silloin hänellä olisi paikka, kuhun hän päänsä kallistaisi.
Silloin hän olisi valtion virkamies taikka ainakin yhteiskunnallinen luottamushenkilö, jota kyydittäisiin kylästä kylään, jolla olisi vakituinen palkka ja vakituiset päivärahat ja jolla siis olisi varaa käydä myös hiukan paremmin puettuna.
Ei, hän ei mahtane opettaa mitään hyödyllistä. Mutta kenties hänellä on joku ikiliikkujan kaavapiirros laukussaan?
Tuskin sitäkään, sillä silloin hän olisi alottanut heti siitä puheen ja ruvennut kaunopuheisesti kuvailemaan sen ääretöntä käytännöllistä merkitystä. Tämä taas ei ole mitään käytännöllistä tai teknillistä seikkaa sanallakaan koskettanut.
Ei! Jotakin sielukkaampaa sen täytyy olla. Jotakin paljon henkisempää ja hyödyttömämpää.
Siis uskontoa!
Miksi juuri uskontoa? Eikö hän voisi olla taiteilija? Ehkä suuri runoilija?
Tuskin. Jos hän olisi taiteilija, olisi hänellä ainakin pakka kangasta ja värilaatikko mukanaan. Jos hän taas olisi suuri runoilija, olisin kaiketi jotakin kuullut hänestä taikka hän olisi minulle itsensä esittänyt ja deklamoinut minulle jonkun viimeisistä ennätyksistään.
Ei, hän ei ole taiteilija eikä runoilija. Mutta kuka takaa, että hän ei ole etevä tiedemies, jolla on laukku täynnä mitä harvinaisimpia sammalia tai hyönteisiä?
Niin, luonnontutkija hän saattaisi olla, mutta silloin hänellä olisi pitkä, läkkipeltinen kotelo mukanaan. Ja silloinhan hänellä täytyisi olla joku pysyväinen asuinsija, ainakin akateeminen oppituoli, eikä hän silloin joutaisi näin keskellä parasta syyskautta maita ja mantereita haihattelemaan.
Parhaiten hän sittenkin sopi uskonnolliseksi haaveilijaksi.
Mutta ei valtiokirkon papiksi eikä edes minkään laillistetun lahkokunnan edustajaksi. Siinäkin tapauksessa olisi hänellä toki joku seurakunta vaikka kuinka pieni tahansa, mutta kuitenkin kyllin suuri häntä vaatehtimaan ja hänen huomisestaan huolta pitämään.
Tällä ei tuntunut olevan mitään sentapaista. Tämä tuntui olevan aivan yksin maailmassa.
Niin yksin kuin tuuli erämaassa. Niin yksin kuin lastu lainehilla. Niin yksin kuin voi olla vain korkein tunturi laajoilla Lapin perillä, joka katselee ympäri ihalat ilmanpielet, näkee taivaanrannasta toiseen eikä kohtaa ketään tasaveroista silmänkantamalla.
Taikka niin yksin kuin on ihminen, joka on kasvanut kaikkia muita ylemmäksi.
Entä jos hän sittenkin olisi uusi Messias?
2.
Peljästyin tuota ääretöntä ajatusta, vaikka oli kulunut tuskin kahta sekuntia siitä kuin hän oli itse sen nimenomaan minulle ilmoittanut.
Niin mahdottomana olin sen äsken työntänyt luotani. Nyt olin tullut omia kiertoteitäni samaan ajatukseen.
Uusi Mestari? Uusi Opettaja? Voisiko se olla mahdollista?
Jos hän oli Mestari, missä olivat hänen opetuslapsensa? Jos hän oli Opettaja, miksi hän ei noussut ylös suurissa kansankokouksissa ja puhunut? Jos hän oli Maailman Valkeus, eikö hänen velvollisuutensa ollut valistaa kärsivää, sokaistua ihmiskuntaa eikä peittää kynttiläänsä vakan alle?
Taikka ehkä hän oli tehnyt tuota kaikkea? Ehkä hän oli jylissyt niinkuin ukkonen ja paistanut niinkuin aurinko, eikä kukaan siitä huolimatta ollut uskonut häneen?
Olisiko sekin mahdollista? Olisiko mahdollista, että jos Herramme Vapahtajamme tulisi toisen kerran maan päälle, ei kukaan täällä häntä tuntisi eikä tunnustaisi?
Hän eli sanonut: »Olen tullut maailmaan toisen kerran ristiinnaulittavaksi.»
Mitä enemmän mietin hänen sanojaan, sen syvemmän totuuden huomasin niissä.
Niin se oli, niin sen täytyi olla. Niin oli ollut maailman alusta asti. Niin oli käynyt kaikkien ihmiskunnan suurten henkien, kuinka ei sitten Hänen, joka oli suurin kaikista ja jolla juuri senvuoksi oli varaa esiintyä muita nöyrempänä ja vaatimattomampana?
Ja vielä lisäksi: seisoihan Hän itse tällä hetkellä tuossa minun edessäni enkä minäkään Häntä tuntenut enkä tunnustanut.
Vapisin kiireestä kantapäähän tuota mahdollisuutta ajatellessani.
Mutta samalla tunsin minä kumean vihan kuin kaukaisen ukonjylinän nousevan sielustani. Ja kuulin äänen, joka huusi kuin hukkuvan epätoivo sen syvyyksistä:
—Mitä minä mahdan sille, etten tunne Häntä! Enhän voi langeta heti ensimmäisen vastaantulijan jalkoihin vain siksi, että hän väittää olevansa Jesus Kristus! Miksi Hän ei tule sitten kaikessa kunniassaan? Onko lupa tulla niinkuin varas yöllä, jolloin ei kukaan kuolevainen osaa olla Hänen suhteensa varoillaan?
Miksi tuo naamiopuku? Onko lupa noin piileksiä ja teeskennellä? Ihmekö, ettei kukaan tunne Häntä! Jos Hän on Hän, miksi Hän ei esiinny julkisuudessa, agiteeraa ja tee itseään tunnetuksi?
Miksi Hän ei kirjoita sanomalehtiin? Miksi Hän ei anna ainakin haastatella itseään niinkuin kaikki muutkin henkisen työn tekijät?
Voin mainita kunniakseni, että heti seuraavassa hetkessä huomasin tuon ajatuksen kovin naurettavaksi.
Mikä lehti olisi painattanut Hänen kirjoituksiaan? Kenen päähän olisi pälkähtänyt Häntä haastatella? Kuka kirjanoppinut olisi täällä uskonut Häneen? Mikä yhteiskunnallisesti merkitsevä ryhmäkunta, kuka publikaani tai fariseus olisi tohtinut täällä uskoa uuteen Messiakseen?
Ei, kyllä Hänen täytyi tulla niinkuin Hän oli tullutkin: köyhänä ja alastomana.
Mutta oliko Hän Messias?
Tosin hän oli ainoa ihminen tässä metsässä, mutta oliko Hän silti meidän Herramme Vapahtajamme? Tosin leimusivat niinkuin tuliset kielet Hänen päänsä päällä, mutta oliko Hän silti elävän Jumalan Poika?
Saattoihan se myöskin olla näköhäiriö. Miksi Hän ei antanut mitään merkkiä siis?
Kristus teki monta ihmettä eivätkä monet sittenkään uskoneet Häneen. Mutta tämä vaatii minua uskomaan itseensä vain tyhjän sanan vuoksi ja ilman yhtään ihmetyötä.
Merkki, joku merkki edes!
Vai oliko aika täyttyä myös noiden Kristuksen sanojen totuuden:
»Autuaat ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat.»
Pitikö minun siis uskoa sokeasti! Ei, ei! Sitä Hän ei voisi ikinä vaatia minulta, ei sitä. Sillä olisihan se samaa kuin vaatia minua kieltämään kaikki järkeni ja ymmärrykseni, nuo taivaan lahjat, jotka enin minut eläimestä erottavat.
Se olisi orjan uskoa eikä vapaan miehen! Ja mitä Hän sillä tekisi?
Hän, joka itse on vapain kaikista ja joka itseään Maailman Vapahtajaksi nimittää, ei voi koskaan vaatia minua uskomaan mihinkään, mitä ei epäilevin järkeni ja ylevin ymmärrykseni myönnä oikeaksi.
3.
Näytti kuin Hän olisi arvannut ajatukseni. Hän hymyili.
—Sinä heikkouskoinen! lausui Hän lempeästi. Näen, ettet luota sanoihini.
—Olet oikeassa. En tohdi vielä.
—Mitä pelkäät?
—Pelkään pettyväni. Usko ja epäusko taistelevat sydämessäni. Tee loppu tästä hirvittävästä epävarmuudesta!
—Uskot jo sangen paljon minuun, koska katsot, että se on vallassani.
—Anna merkki minulle! Olkoon se kuinka pieni tahansa, lupaan heti sen saatuani uskoa, että olet elävän Jumalan Poika.
Hänen pitkä ja tutkiva katseensa tunki minun lävitseni. Tunsin, että vaikka tahtoisinkin, minä en kuitenkaan voisi peittää Häneltä mitään, vaan että Hän joka tapauksessa näkisi minut kaikessa kurjuudessani ja alastomuudessani.
Mutta minähän en tahtonutkaan peittää mitään. Olinhan halki elämäni juuri etsinyt ymmärtäjääni.
—Sinulla on siis niin suuri tarve uskoa? hän kysyi lempeästi.
—Kyllä, vastasin minä totuudenmukaisesti. Mutta minä en voi! Ja se juuri on minun syvin onnettomuuteni.
—Uskotko Jumalaan?
—Uskon ja en usko. Epäilen vaistojani, epäilen sydäntäni…
—Mutta päätäsi ja järkeäsi sinä et epäile?
—Kyllä. Usein niitäkin. Siksi en voi myöntää enkä kieltää mitään yliluonnollista.
—Epäilet siis oman sielusi todistusta?
—Minun sielussani on niin paljon ristiriitaisia voimia, jotka kaikki todistavat eri tavalla. Pääni ja järkeni esim. kieltävät persoonallisen Jumalan, samalla kuin tunteeni ja sydämeni vaativat Häneen uskomaan.
—Epäiletkö myös omaa sisäistä havaintoasi?
—En, yhtä vähän kuin ulkonaista. Eihän kukaan voi epäillä sitä, sillä olisihan se samaa kuin epäillä omaa olemassa-oloaan.
—Ja kuitenkin voi sekin erehtyä. Mutta hyvä niinkin! Jos pääsi ja järkesi siis joskus myöntäisi persoonallisen Jumalan…?
—Silloin lupaisin minä uskoa Häneen ikäni kaiken.
—Se olisi merkki siis, jonka pitäisit pätevänä todistuksena myöskin minun jumaluudestani?
—Epäilemättä, jos voit tehdä tuon ihmeen minussa. Sillä sitä ei ole kukaan voinut vielä.
Seurasi lyhyt vaitiolo.
Hänen katseensa ei päästänyt minua hetkeksikään. Tunsin, että Hänen armonsa säteili kuin aurinko minun ympärilläni. Nyt kohotti Hän oikean kätensä vitkalleen.
—Tahtosi tapahtukoon! lausui Hän juhlallisesti.
Tunsin sydämeni seisahtavan.
—Nytkö heti? sain vielä ääneen kuiskatuksi.
—Niin. Teen sinut tiedossa elävän Jumalan kaltaiseksi.
—Varro hetki vielä! Enhän ole ollenkaan tähän suureen hetkeen valmistunut.
—Koko elämäsi on sinulla ollut aikaa siihen. Ja etkö itse päässyt juuri äsken sanomasta, että sinulla oli totinen tarve uskoa?
Hän oli oikeassa. Hän oli aina oikeassa.
Hänen logiikkansa oli ylimalkaan sitä laatua, että oli turha kiistellä Hänen kanssaan. Siksi en sitä enää yrittänytkään, vaan päätin antaa tapahtua kaiken, mitä tapahtui, vaikka henki menisi.
—Olenhan oppimassa, ajattelin, tietoa ainoasta oikeasta Jumalasta.
Monet ovat paljon turhemmankin asian vuoksi elämänsä uhranneet.
Ja enkö itse ole sitä jo kyllin tuhlannut paljon turhempaan? Nytkö vääjäisin, nytkö väistyisin, kun oli kysymys kaikkein korkeimmasta?
Minä, jonka ylin ylpeys oli aina ollut kuulua heimoon Homo sapiens, tietämisen sammuttamaton intohimo iankaikkisena aateliskilpenään?
—Ei! Tästä ei voinut väistyä tuumaakaan, ellei mieli jäädä koko loppu-ijäkseen henkisesti raajarikoksi.
—Minä olen valmis, vastasin lujasti. Tahdon tulla tietämään Jumalan.
—Mutta sitä ennen on sinun kaikki henkilökohtainen itsesi tyystin unohdettava, soinnahti Hänen äänensä kuin sateisen metsän kohina minun ympärilläni.
—Sen ymmärrän, vastasin vankkumatta. Suureita voidaan mitata vain toisilla samanlaisilla suureilla, eikähän minun pieni minäni ole kelvollinen Jumalaa käsittämään.
—Saat unohtaa myöskin suuremman ja vieläkin suuremman minäsi, ja niin eteenpäin, siksi kuin tulet kaikkein suurimpaan, siihen kuolemattomaan, iankaikkiseen itselöösi, joka oli ennen kuin maa, taivas ja tähdet olivat ja tulee myöskin niiden jälkeen olemaan.
—Sanasi peljästyttävät minua! Minun on siis unohdettava kaikki inhimillinen?
—Kaikki äärellinen, joka sinun henkistä näköpiiriäsi rajoittaa. Se on sinun riisuttava pois yltäsi niinkuin kuori ja suunnattava henkesi katse vain kaiken olevaisen ytimeen.
—Enkö saa ottaa edes mitään inhimillisiä käsitteitä mukaani? Enkö edes pienintä ajallista mittapuuta keskelle äärettömyyttä?
—Liian myöhäistä! Etkö huomaa, että olet jo ajan ja paikan ulkopuolella?
Hän puhui totta. Aika ja paikka oli jo haihtunut minulta. Tunsin vain kuin tuhannen sähkökipinän salamat aivoissani.
4.
Mitä sitten seurasi, on minun vaikea sanoin kuvata. Kieli, inhimillinen kieli sellaisenaan, kantaa jo meidän kurjan äärellisyytemme todistusta.
Kaikki ääretön ja ijäinen, sanoiksi tulkittuna, muuttuu sen kautta meidän tajunnassamme vain vertauskuvalliseksi.
Ja ainoastaan sellaisena se voi ollenkaan tulla tajuntaamme.
Siksi tahdon ainakin yrittää. Sillä eihän minulla ole muita keinoja kuin ne, jotka Jumala itse on antanut minulle, ei tajuta Häntä eikä tehdä tietoani hänestä muille tajuttavaksi.
Mutta tämä on tarinani Jumalan tietämisestä, mikäli se minulle pään ja järjen kautta on ollut mahdollista.
Olin olevinani omassa työhuoneessani. Kaikki siellä oli ennallaan, pöytä, hyllyt, paperit. Kuitenkin huomasin siellä suuren ja ihmeellisen muutoksen tapahtuneen.
Siinä huoneessa ei ollut seiniä! Ja kun loin katseeni ylös, ei siinä ollut kattoakaan.
Permantoon en uskaltanut katsoa, sillä pelkäsin senkin haihtuvan alla jalkojeni. Sillä pääni ja järkeni todisti heti, että ne haihtuivat vain sikäli kuin katsoin niihin, mutta että ne heti kun käänsin huomioni toisaalle, siirtyivät jälleen paikoilleen.
Tämähän on ihmeellistä! ajattelin. Täytyypä tarkemmin tutkia tuota ilmiötä.
Toisessa huoneessa ei ollut ketään, ei kolmannessa eikä neljännessäkään. Mutta keittiössä pesi piika astioita. Voin nähdä läpi niin monen seinän aivan selvään hänet.
En viitsinyt edes nousta paikoiltani ja mennä katsomaan, oliko asianlaita todella niin. Sillä minähän näin hänet, minähän tiesin hänen niin tekevän. Mikään epäily ei tässä ollut mahdollinen.
Yhtä vähän viitsin juosta kadulle. Huoneusto, jossa asuin, oli nimittäin pihan puolella, ja minun teki mieleni koettaa niitä merkillisiä kykyjä, joita tunsin omaavani, hiukan laajemmallekin lähimmästä ympäristöstäni.
Toimisivatko ne sielläkin? Näkisinkö myös paksujen kivitalojen lävitse?
Kyllä! Se kävi kuin karkelo.
Tosin minä en nähnyt mitään erinomaista siellä, ainoastaan tuon tavallisen ja jokapäiväisen, kadun, ajurit, raitiotiet, poliisin ja kadun kahdenpuolen kulkevat ihmisvirrat. Mutta minä tunsin heidät, minä saatoin erottaa kunkin heidän kasvonsa ja vaatepartensa ikäänkuin ne olisivat olleet tuossa kämmenenleveyden päässä.
Katsoin kadun päähän saakka ja vielä toisen ja kolmannenkin. Tunsin, että olisin samoin voinut katsoa vaikka yli kaupungin, vaikka yli maan, vaikka yli maapallon, jos vain olisin päästänyt tämän salaperäisen, ennen aavistamattoman kykyni pitemmälle pingoittumaan.
Mutta minä palasin takaisin. Sillä nyt alkoi minua toden teolla pelottaa.—Jahah, tämä on todettu, sanoin itselleni. Ihmisessä piilee siis jumalallisia voimia, joiden avulla hän voi tulla kaikkinäkeväksi.
Mutta voiko hän tulla myös kaikkikuulevaksi? Päätin tutkia myös tuota kysymystä.
Viereisessä huoneessa oli kello. Sen lyönnit voi tavallisissakin oloissa kuulla seinän läpi, mutta ei koskaan sen nakutusta.
Nyt kuului sekin aivan selvälleen.
Entäs katu? Koetanpa kuunnella myös kadulle saakka.
Siellä ei tällä hetkellä ajanut kukaan. Ei sattunut edes auto kulkemaan, ei yksikään raitiovaunu jyrisemään. Ja ihmis-askeleet eivät tavallisissa oloissa kuulu sieltä tänne pihan perälle.
Siellä kulkee muuten alituinen ihmisvirta.
Nyt kuulin minä sieltä satojen ihmisten askeleet. Ja mikä enempi: minä kuulin heidän puheensa ja arvasin heidän ajatuksensa jo ennen kuin he olivat ehtineet ne sanoiksi pukeakaan.
Minun hermoni ovat eilisestä suunnattomasti herkistyneet, ajattelin.
Mutta saapa nähdä, mitä tästä tulee vielä.
Olin äsken kadun päässä nähnyt talon-isäntäni, jonka tunsin hyvinkin luonnollisesti ja jonka nopeat, tarmokkaat askeleet olin oppinut muista erottamaan hänen kulkiessaan kovasti kivitetyn pihan poikki. Nyt kuulin minä selvään ne jo monen katuristeyksen takaa, tunsin tuhansien muiden askelien joukosta ja oivalsin hänen tulevan kotia kohti.
Minua huvitti tarkata erikoisesti vain tuota yhtä ilmiötä. Kuulin, kuinka hän läheni lähenemistään, kuinka hän pysähtyi, kuinka hän avasi portin, kuinka hän kulki poikki pihamaan ja rupesi ylös portaita kapuamaan.
Aukaisin oven porraskäytävään: se oli isäntä.
—Jahah, se on todettu siis, sanoin itselleni, että ihmisessä piilee jumalallisia voimia, joiden avulla hän voi tulla myöskin kaikkikuulevaksi.
Jälleen en uskaltanut jatkaa pitemmälle kokeitani. Tuo riitti minulle.
Mutta jos joku voi olla kerran kaikkinäkevä ja kaikkikuuleva, niin on hän samalla myös kaikkialla läsnäoleva!
Tuo totuus iski salamana aivoihini. Mutta se ei tarvinnut mitään todistamista, sillä se oli vain loogillinen johtopäätös edellisistä.
Mutta voiko hän olla myös kaikkitietäväinen?
Käänsin henkeni katseen sisäänpäin. Ja samalla haihtui viimeinen pikkupersoonallinen itsetieto minulta.
Mutta oli kuin olisin saanut sensijaan toisen paljon suuremman ja avaramman tiedon itselleni.
En tiennyt enää, kuka olin enkä missä olin, tunsin vain, miten sähkökipinät yltyivät myrskyiksi aivoissani. Eikä minusta ollut jäljellä enää muuta kuin pää, muuta kuin aivot, eivätkä nekään enää muussa kuin puhtaasti henkisessä, aineettomassa merkityksessä.
Jos kaikesta huolimatta siis käytän tässä tuota sanaa, käytän sitä vain vertauskuvallisesti.
Minusta ei ollut jäljellä enää muuta kuin Tieto. Mutta ei ollut kulunut montakaan tuokiota, ennen kuin huomasin, että se oli Kaiken Tieto. Taikka kulki sitten joku toinen mahtavampi ja korkeampi Tieto tällä hetkellä minun lävitseni.
Joku, joka oli niin kaukana minun tavallisesta pikkupersoonallisesta tiedostani kuin taivas on maasta erotettu.
5.
Tuntui kuin olisin seisonut kaiken olevaisen keskipisteessä.
Se oli samaa kuin jos olisi äkkiä tullut pohjoisnavalle siirretyksi. Ei ollut mitään ilmansuuntia, ei mitään vastakohtia enää. Eikä minun ympärilläni näkynyt enää muuta kuin salamoita.
Mutta jokainen niistä oli ratkaisu! Jokaisessa niistä piili jonkun sisäisen pulman päästö, jota turhaan olin miettinyt vuosikausia mielessäni.
—Henki ja aine? kysyin esim. itseltäni. Mitä ne ovat? Kumpi niistä on asetettava ainoan oikean maailmankatsomuksen perustaksi?
Ja heti kirposi vastaus kuin sähkökipinä samasta patterista:
—Et voi niitä toisistansa erottaa. Ei ole olemassa mitään »henkeä» taikka »ainetta», on olemassa vain eri puolia samasta asiasta.
—Siis ylempää ja alempaa olevaisuutta?
—Ei ole olemassa mitään »ylempää» ja »alempaa». Ne ovat vain ihmisen luomia käsitteitä, jotka todistavat hänen rajallisuuttaan.
—Mitä on sitten todella olemassa?
—On vain Jumala. Kaikki muu on vain Hänen muuttuvia ja vaihtelevia muotojaan.
Olihan se niin selvää, niin päivänselvää. Minä oikein häpesin entistä tuhmuuttani.
—Myöskin minä? uskalsin vielä kysyä.
—Sinä olet vain hänen biljoonas, triljoonas murto-osansa. Ja sentään on Hän sinussa kokonaan ja kokonaisena aivan kuin Hän on pienimmässä haavanlehdessä.
Joskus muulloin olisi tuo totuus ollut omiaan aivoni hyvinkin mullertamaan. Nyt sensijaan tuntui se mielestäni mitä luonnollisimmalta.
—Onko Hän rakkaus? soinnahti esille uusi kysymys sielustani.
—Ei Jumala »vihaa» eikä »rakasta». Nekin ovat pelkästään inhimillisiä käsitteitä.
—Mutta hyvä Hän kuitenkin lienee?
—Onko sinun siis aivan mahdoton päästä inhimillisistä äärellisyyksistäsi? Sillä mitä tarkoitat sinä »hyvällä» ja mitä »pahalla»?
—»Hyvällä», hm…? Se on jotakin sellaista tietysti, joka on Jumalalle otollista.
—Ja ihmiselle edullista, eikö niin?
—Epäilemättä. Ja »paha» taas on edellisen vastakohta.
—Kyllä, kyllä, ihmisen kannalta katsottuna. Mutta täällä ei ole mitään vastakohtia.
—Mitä täällä sitten on? Enhän voi ilman vastakohtia edes loogillisesti ajatella, en muodostaa edes yhtään järjellistä käsitettä heti sille vastakkaista käsitettä samalla muodostamatta.
—Täällä vallitsee vain Kaiken Yhteys. Täällä sopusointuvat kaikki ristiriitaisuudet. Se, mitä nimität loogilliseksi ja järjelliseksi sinä, on täällä suurinta tuhmuutta ja järjettömyyttä.
—Missä olen siis?
—Olet Jumalassa ja Jumala on sinussa. Siksi ei sinun nyt ole ajateltava inhimillisesti, vaan jumalallisesti.
Sen ymmärsin, vaikka minun olikin niin vaikea luopua antropomorfisesta
Jumala-käsitteestäni.
Koetin mikäli mahdollista eliminoida pois kaikki inhimilliset ominaisuudet Hänestä, sillä tajusinhan, ettei minulla ollut lupa luoda Jumalaa omaksi kuvakseni. Niinpä Hän ei voinut »suuttua» eikä »leppyä», ei »tuomita» eikä »armahtaa», Hän oli järkähtämätön kuin luonnonlaki.
Mutta oliko Hän myös tietoinen omasta itsestään?
Luonnollisesti oli. Tätä ihmisen korkeinta etuoikeutta kaiken muun luomakunnan rinnalla en voinut eliminoida pois Hänestä. Enhän voinut Häntä eläimen tasolle asettaa.
Päinvastoin täytyi Hänen itsetietonsa olla kaikkien muiden elävien olentojen itsetietoa äärettömästi korkeampi. Hänen täytyi olla Tiedon summa. Hänessä ei saanut olla mitään hämärää eikä vaistomaista.
Niinkuin suuren suunnattoman sähkö-auringon täytyi Hänen valaista kaikkea olevaista. Ja Hänen säteittensä täytyi tunkea kaikkialle, maihin, meriin ja ihmissydämiin.
Mutta lämmittikö Hän myös? Epäilemättä, sillä eihän ollut muuta lämmönlähdettä kuin Hän eikä muuta paikkaa levätä ihmissydämen kuin Hänen suuri, leimuava sydämensä.
Ihme vain, että minä en tuntenut mitään lämpöä tällä hetkellä. Minua paleli.
Silloin jysähti äkkiä päähäni—kaikki oli kuin silmänräpäyksessä, kuin salamassa—ettenhän minä vielä tiennytkään Jumalasta sen enempää kuin minkä pää ja järki, joiden avulla olin koettanut lähestyä Häntä, saattoivat tietää Hänestä. Jos lähestyisin tunteella Häntä, ehkä tulisin Hänestä tietämään myös jotakin tunteen piiriin kuuluvaa.
Minua houkkaa! Mitä auttoi Kaiken Tieto minua, ellei Kaiken Rakkaus minua lämmittänyt ja uhonnut minusta?
Samalla valtasi äkillinen, ääretön kuolemanpelko minut.
Sanoin turhaan itselleni, ettei ollut olemassa mitään »elämää» eikä »kuolemaa», sillä olivathan nekin vain meidän oman rajallisuutemme luomia inhimillisiä käsitteitä. Yhtä turhaan koetin tuon kylmän Tiedon sinisiä salamoita ympäriltäni sammuttaa.
—Lakatkaa! huusin henkeni hädässä heille. Olen ihminen, olen elävä ihminen, erehtyväinen ja kuolevainen. Enhän vielä ole täydellinen! En tahdo haihtua kuin savu taivaalle, minulla on vielä maan päällä paljon tekemistä, monta askelta astuttavaa!
Mutta salamat kiihtyivät ja kiihtyivät vain. Nyt ne seurasivat jo toisiaan kuin yhtämittainen valomeri.
Tämä on oikein minulle! ajattelin. Olen aina ollut ylpeä älyllisestä olemuksestani. Olen aina pyrkinyt vain tietämään. Nyt saan kerrankin niin paljon tietoa, että pääni pakahtuu sen runsaudesta, samalla kuin kaikki muu minussa surkastuu ja tukahtuu.
Mutta ääneen huusin minä:
—Jo riittää! Salamat, sammukaa! Tahdon tulla tuhmaksi jälleen, minä en uskalla mennä tätä tietä etemmäksi. Jos tätä jatkuu vielä sadas-osa sekuntia, minä kuolen tai tulen mielipuoleksi!
Oli kuin olisi Jumala kuullut rukoukseni.
Salamat sammuivat, kipinät harvenivat. Palasivat jälleen kuin pitkältä matkalta kaikki inhimilliset sielunominaisuudet. Minä, joka äsken olin tuntenut itseni maailmanneroksi, maailmanvaloksi, olin jälleen tavallinen kurja kuolevainen.
Tulin vasta nyt jälkeenpäin ajatelleeksi, ettei ollut pelkkä sattuma, miten olin ensin lähestynyt Jumalaa.
Epäilemättä oli parasta minussa aavistus ja mielikuvitus. Mutta mitä ne olivat, ellei juuri Tiedon airueita, niitä jumalaisen järjen kultanuolia, joita se ampuu edellään?
Mutta minulla ei ollut aikaa kauan tuota asiaa ajatella. Sillä Jumalan myrsky jatkui, vaikka ei enää pelkkänä puhtaana tietämisenä, vaan myöskin inhimillisinä tunteina, tunnelmina ja kaukonäkyinä.