KUUN LAPSET.
Kuu jo kylmeni.
Näkivät tähden talvisen eläjät edessänsä Maan ihanan, kuuma-rinnan, riemu-täyden.
Nurkui kansa nuorempainen: "Sinne siirrymme ijäksi alle auringon paremman, luokse luonnon lempeämmän; armas on asua siellä, lämmin maata Maan povella."
Kansan vanhin noin nimesi: "Kuun olen heimoa, elänen taikka kuollen, tänne jäänen."
Siirtyi sieltä kansa kaikki.
Viime venhon vieriessä ilman aavoille selille noinp' on virkki nuorempaiset: "Ethän jääne jäätymähän tänne, kuuluisa kuningas, tykö tyhjän luomakunnan, saarehen sanattomahan, pakkasehen paukkuvahan, äyrähälle yön ikuisen?"
Tuop' on Kuun ukko urahti: "Tänne jäänen, tänne kuollen, tääll' on syntyni syvimmät."
Potkas purren lainehille, istui paadelle pyhälle, katsoi menneiden menoa, hymähti hyvästit oudot: "Voi, te miehet mielettömät, lapset Kuuttaren latomat, tytöt tyhjien halujen, poiat unten ponnetonten! Tääll' oli elämä teillä, siellä vain vale-elämä, tääll' oli ihanne teillä, siellä itku vain ihanan, täällä täyttymys parahan, siellä vain parahan paine, ikikaiho kauneuden, onnen ollehen ikävä."
Vieri vuossadat.
Samosi
Kuu ja Maakin kulkuansa,
Maassa mahtavat eläjät,
luonnon kanssa kamppaellen.
Kuun ukko kumara yksin jäätyi jääksi paikallensa. Vain sydän sykehti hällä, lauloi laulua ijäistä elämästä entisestä, talvettomasta kesästä, kussa kukki Kuun ylängöt, alangot enemmän kukki, tuoksui metsät lakkalatvat, meret selkeät sinerti autuutta alinomaista, laupeutta luonnon laajan.
Tuota ei Maan lapset tajua.
Mutta jos sävelen kuuli Kuun lapsi, elämän orpo, syttyi syömehen kipinä, sinkoi silmä taivahille, muisti hän entisen elonsa, tunsi polttavan povensa, koko sielun sairastuvan kodin korkean surusta, kauniista kadotetusta. Soi hälle jumalten virsi, kuoro taivon tähti-täyden: "Onko nyt parempi olla, liekö armaampi asua viidakoissa vierahissa, uppo oudoilla ovilla, kuin oli olla Kuun povella, Kuun on kummuilla levätä luona talven tuttavamman, syksyn kylmänkin sylissä, sydän-yössä ystävässä, onnessa oman elämän?"
Kuulevi lakean laulun Kuun lapsi kumea-rinta, päänsä painavi poloinen parmahille Maa-emosen; ei tajua taatto häntä, maammo outo ei opasta.