MARJATAN POIKA.
Juhlivat jumalat Suomen vaskiharjun hartioilla, kummulla kuparilinnan.
Tuop' on yksin Poika tuumi: "Noin on mieli miekkoisien, kuinkapa kurjien ajatus laaksoissa inehmonlasten?"
Tunsi tuntonsa palavan tuo pyhä Jumalan Poika rajatonta rakkautta, mitatonta myötämieltä luonnon kuolevan keralla; läksi tuota tutkimahan heimoa matalan Mannun.
Kulki tietä kuusipuista tuo pyhä Jumalan Poika, lauloi koidon kohtaloa, luontoa kova-osaista, kun on tyhjästä kuvattu, tehty, kurja, maan tomusta, pantu päivän kukkimahan, toisena katoamahan, tuhat vuotta nukkumahan, yhtenä ylenemähän.
Huokasi salolla honka:
"Mitä sie minusta tiedät?"
Paasi vahva paukahteli:
"Itse painu paatoseksi!"
Tiuskutti tiainen puusta:
"Lie hyvä sivulta surra!"
Käärme kankaalta kähisi:
"Ota itse orjan muoto!"
Ja hän otti orjan muodon tuo pyhä Jumalan Poika, itse painui paatoseksi, ilman lintuna liversi, meni pois meren kalana, vaahtopallona palasi, puutui puuksi, maatui maaksi, kasvoi kukkana kedolla, toukkana kukan kuvussa, perhosena päivän alla.
Paistoi marjana mäellä.
Koppoi marjan kourahansa Marjatta, korea impi, synnytti Pojan pätöisen.
Tuo urahti Suomen Ukko, ärjähti ikuinen Äijö: "Mik' on tähti taivahalla, tuike maailman merellä, kuuta kummempi näöltä, aurinkoa ankarampi?"
Tutkivat jumalat Suomen kummulta kuparilinnan tuota ihmettä isoista, tuota kaukaisen tuloa, tuota pitkäisen paloa ulapoilla ilman aavan.
Taatto taivahan jyrähti, sinkosi sanan salaman: "Outo on tulija tiellä; tokko tullevi talohon?"
Jumalat jumahtelivat: "Kohti korkea tulevi, päin vieras parempi meitä."
Pyhä paistoi pyrstötähti, taivas kummasti helotti, kupu taivahan kumotti, loimotti sininen sähkö, hirnuivat hevot tulijan niinkuin Turjan pyörretuuli, orhit oivat korskahteli niinkuin paisuva Imatra, naukuivat navat ratasten niinkuin yössä jäitten jyske, tuop' on vankui vaununtanko niinkuin vuorien jylinä, ilmat irjui, kaaret karjui, kirposi kipinämyrsky tullessa tulijan uuden, saaden ankaran sanoman Tuntemattoman majoilta, Kaikkivallan kartanoista.
Jumalat jumahtelivat: "Liekö loppu luomakunnan vai alku elämän uuden?"
Lauloi kaikki luonto laaja: "On riemu elämän uuden vertaisesta veljestämme, kuolottoman kunniasta."
Ja hän tunsi ihmistuskat tuo pyhä Jumalan Poika, ja hän matkas maailmalle, laaksoihin inehmonlasten: pistihe joka pihalle, joka katsoi kartanolle, souteli solut sydänten, luonnon tiehyet tuhannet, itki kanssa itkeväisten, nauroi kanssa nauravaisten, lempi lempiväin keralla, kuoli kuolevain keralla, harjoitti hyvehet kaikki, maistoi maljat karvahatkin, ammatit eri-alaiset, ijät, säädyt ihmiskunnan.
Ja hän mietti ihmismielen, mietti myös eläinten mielen, jätti kaikkehen jälelle omaan sähkönsä säkenen, kuolemattoman kipinän Kaikkivallan kartanoista.