ANGELUS.
Soi, kello, kutsu kokoon kaikki kansa, jo yöhyt saapuu, ilta hämärtyy. Jokainen, joll' on huoli sielustansa, min rintaa ruoskii rikos, rutsa, syy, nyt tulkoon, tuokoon juureen Jumalansa sen tulen, mit' ei turra halla, hyy, mi ihmislasten sydämissä palaa, kun herkintänsä haave heidän halaa.
Ma olen tehnyt paljon, paljon pahaa, vähemmän tieten, tietämättäni enemmän, siksi sydäntäin mun sahaa kuin ruumiskirstun seppä sahaisi; oon itse herkkä, olen muille vahaa, tuon tiedän: monen monta sortuvi vain kohtalonsa kovuuteen tai siksi, heit' ettei täällä tietty ihmisiksi.
Jumala taivaan! Meille armos lainaa, sit' ilman emme pääse eteenpäin, me orjat oomme, meitä kahle painaa halujen, jotka mielen myrskysäin heräävät haudoistansa niinkuin vainaa hetkellä Herran, torvein-jylinäin, eik' auta meitä usko, voima vaja, jos synny silloin meiss' ei Vapahtaja.
Ei hurskautehen tietä muuta meillä kuin nöyryys, tieto voiman puuttuvan, ja hartaus, mi elon harhateillä voi ohjaella lailla oppahan. Ei tunnon rauhaa tehdä temppeleillä, ei mahtitöillä maisen kunnian, se vaatii poikkeemahan valtatieltä, se kysyy elon erämaista mieltä.
Ah, Catharina! Tähän saakka tiemme on Luojan luokse rinnan kulkeneet, täst' eteenpäinkin ystävät me liemme, meill' yhteiset on kaihot, kyyneleet ja haaveet, jotka myötä hautaan viemme; meit' erottaa vain sielun syvänteet, Sun kukkivaiset niinkuin niitut taivaan, mun kuihtuvaiset tunnon tuskaan, vaivaan.
Soi, kello! Jospa jalkais juureen voisin tään tuoda sydämeni syyllisen, Sun eessäs jospa vähä lapsi oisin kuin aikaan armaan ensi rakkauden! Jumalan äiti! Katso aurinkoisin minua silmin, miestä murehen, ma etten vaipuis tähän vankilaani, en hukkais kultaisinta kudelmaani!