BALLATA.
En onnekses ma tullut elämääsi, en olotilaa tuskatonta tuomaan, ma tulin sulle surut suuret luomaan, mun tuntos tuomariksi Luoja sääsi.
Nään sinut selvään kaikin virheinesi, mut lempimästä laata en sua voi, en tahdo, tohdi lainkaan. Rakastan, raukka, kaikin erheinesi sua enkä muuta saata— ma onneton, mink' osan kurjan sainkaan! Ma tuota vaikerranko? Oh, en vainkaan, ihanin ihmisistä oot sa, armain, tien viitta mulle, vahti suuntain varmain, vereni vaikka velloo tuulispääsi.
Visersi mulle pääskyt räystähältä: »Te käytte tuhoon, turmaan, jos liitytte te toinen toisihinne.» »Voi olla», vastasin, »saan kuulla häitä, hän kunne kulkee, hurmaan vai hulluuteen, ma häntä seuraan sinne. Siis virka, rakas, suuri sulho, minne sa menet, että menisin sen mukaan kuin pursi myrskyn kanssa myötäsukaan. Ma valmis olen. Milloin vietät hääsi?»
Ja puiston vanhan puut ne varoitteli: »Äl' ole, neiti nuori, niin valmis lempeen, rakkauteen niin raju! Se rakkaus vain elon halki eli, min kauan kattoi kuori, min kukkimista vaali valpas taju. Jos taivut helposti, jos niinkuin paju kädessä kierryt miehen miekallisen, hän unhottaa sun arvos antamisen, siks liekkis peitä alle järjen jääsi!»
Ma vastaan huokasin: »Ah, tiedän hyvin, ujompi olla pitäis, uneksivampi suurten sulhoin eessä, mut rakkaus on olemuksein syvin; sen ihanuus ett' itäis, ma sitä hellin, hoidan silmät veessä. Mut tunnen naurussa kuin kyyneleessä: salata liekkiäin en voi, se hiiluu mun lävitsein, se poskipäiltä kiiluu, silmistä sinkoo, etsii kipinääsi.»