SERENATA.
Armaani nukkuu! Ah, en herättää ma häntä tohdi, hiljaa laulan aivan. Nyt tuollapuolen valon tuskan, vaivan hän kulkee kummun tietä himmeää. Hän minne päätyy? Miss' on määränpää?
Hän vierii valkamahan haavelaivan, mi lähtee kohti merta myrskyisää, mut vaikka muistoistani kuinka kaivan, en muista, minne päätyy pursi tää. Ylintä muistelen vain ystävää.
Armaani nukkuu! Ah, en herättää voi henkeäsi, siksi eessäs emmin: se itsestänsä herää iloisemmin; vain yölle virteni voin virittää. Mun yksin tähdet täysin ymmärtää.
Siis, kivi kallis, lippaaseesi jää!
Kun kuulet, kuinka Sua laulan, lemmin,
Sun kirjokantes aukee kiirehemmin
kuin ikkunaasi lentää laulu tää.
Sun hohtos silloin päivän pimittää.