CARMEN RUSTICUM.
Ma kuljin kerran erämaassa, kuulin sen korpihonkain kieltä korkeaa, ne kuinka lauloi tuimin pohjatuulin tään kansan virttä vavahduttavaa, tuon ensin ääniksi vain metsän luulin, mut kuulin sitten: kaikui kaikki maa, sen kivet, kannot, viidat virttä samaa, tään kansan kieltä, kansain unohtamaa.
Tuo sävel sydämeeni tunki tumma, kuin ois se ollut sieltä kotoisin, tuo multa mielen kiehtoi laulu kumma, kuin käynyt oisin kuoroon kappelin, soi soitto, tuoksui pyhäsauhu summa, ma outoon hiljaisuuteen himmenin, ja hartahasti niinkuin lasna liitin ma kädet ynnä Kaikkivaltaa kiitin.
Ma kuulin niinkuin kehtolaulun armaan ajoilta, joita aavista ma en, ma elin niinkuin esikauden harmaan inehmo kanssa luonnon ihmeiden, mun vaistoni lie olleet poissa varmaan, ma elin maailmoissa muistojen etäisten, kummallisten, lapsellisten, kuin sinipiikain silkkihapsellisten.
Ja kas, ne astui kaikkialta esiin ilmasta, puista maan tään haltiat, ne nousi aalloille, ne vaipui vesiin, kiveltä kivelle ne kiikkuivat, ne kutsui kauas kaunihimpiin kesiin, kun kypsyi toiset toivot, unelmat, kun toinen, ammoin kuollut, ihmiskunta uneksi täällä onnellisten unta.
Ne lauloi: »Mik' on meidän herttualla? Hän erämaita yksin ratsastaa. Hän jättää karkelot, vaikk' ulkoisalla tuul' ulvoo, huokaa synkkä metsä, maa. Yön, myrskyn halki, rakeen rankan alla, hän samoo eikä rinnan rauhaa saa. Hän Liivin linnojaanko miettii, vaiko jo hänet raivottaret saaliiks saiko?
Ei, naista nuorta miettii hän, mi taivu ei miehen tahtoon, joskin miehelään, mi mielellään ei sulhon syliin vaivu, on niinkuin kukka alla hangen, jään, ei liikaa uneksi, ei haavein haivu, vaan oman pitää pystyn, korskan pään, ja siten hengen viepi herttualta, tuo linnan valtiatar neitivalta.
Ei tiennyt hän, ett' yhtä ylvään naisi kuin on hän itse: nyt hän havahtui. Jos mieltä murheisen tuo lohduttaisi, mit' tässä maassa kerran tapahtui, joelta Tuonen tarun toisen saisi hän kuulla, missä kumma joutsen ui, ja kunne kerran keskeen virran jäisen upotti lempi liedon Lemminkäisen.
Hän lempi Kyllikkiä, saaren kukkaa, tää vannoi, ettei kiitäis kisoihin, mut vaati vannomaan myös sulho-rukkaa, tää että hylkäis taistot hyvätkin, ja kisat kiehtoi yhä kirjosukkaa, ja miekkaan paloi mieli sankarin; kalassa Kauko viipyi, Kylli hiljaa kuin kuudan hiipi pitkin pellon viljaa.
Hän kisaan kulki. Suuttui sulho nuori, hän murti suuta, mustaa haventaan, hän miekan vyötti, sotatielle suori ja tuli vihdoin tummaan Tuonelaan; ois siellä vieläi, ellei äiti-muori ois hoivaellut hänen haavojaan; tuost' uros uljastui, mies miestyi sorja, mut ollut enää ei hän naisen orja.»
Mun mielein tenhos tarun taika kuuma, ma vannoin maahan, kansaan kuuluvain, jonk' oli oksapuilla moinen huuma, ahoilla leikki lemmen haltiain; siit' asti ollut mun on mielituuma Turusta tehdä linna valtiain, min hovikiel' ois Lemminkäisen kieli ja hovimiel' ois Suomen honkain mieli.