LUNA MENDAX.
Kuu kylmä autiolla taivahalla! Ah, nainen lempimäni, noinko liet? Kun paistat, silmistäsi paistaa halla, valaiset sentään elon aavan tiet, joit' astun, mietin mieliä ankealla; et anna onnea, mut pelon viet, ja korpikuuset polun kahtapuolta ne kummeksii, kun kuljen ilman huolta.
Sa saavuit kutsumatta: nousit kuni lait luonnon nousee eteen uhmaajan, et tullut niinkuin kauan-kaivattuni, vaan niinkuin tulee tieto Jumalan, et niinkuin kaunis haave, armas uni, vaan niinkuin varmuus tutkimattoman, kuin selviö, jot' epäile ei kukaan, vain kaikki järjestyy sen järjen mukaan.
Et mitään vaatinut, vaan paljon annoit, siks oon Sun suhtees aina velkainen, et suonut kaikkeas, vaan kaiken kannoit, mi liioin painoi mieltä murheisen, et suulla vannonut, ja sentään vannoit ain olla ylin ystäväin; ma en lähetä voi, en loitota: mun täytyy siks vartoa kuin selvä selvittäytyy.
Ja sentään on kuin palais syksynpuistot, puutarhat kummat tuoksuis tulvanaan, ja vieris virrat oudot, virransuistot, kaupungit nostais kaukotornejaan, kun syttyy sydämessäin jälleen muistot nuo armaat kaksin-olon autuaan, ja on mun kera nainen musta, muudan, mi paista ei kuin syksyn kylmä kuudan.
Ei, hän on armas, nuori, hellä, uhkee, kuin punapilvi lämmin leimuaa, hän sulkee silmänsä, ja ruusut puhkee, ne aukaisee, ja pilvet aukeaa, hän rakastaa kuin luonto toinen, muhkee, kuin taivas etelän, kuin aamun maa, ja päänsä päällä rakkautensa rusko on niinkuin elämän ja onnen usko.
Kuu kylmä autiolla taivahalla! En tiedä, ehkä nähnyt unta lien, vain yksin vaeltanut maailmalla, kuin käyn nyt kujaa tämän korpitien ma haaveksien miellä hallaisalla; mut sentään hautahain tuon tunnon vien: ei ollut olentos kuin syksyn kuudan, vaan olit kuin tuo musta kukka muudan.