ULTIMA THULE.
Mun mihin maahan olet vienyt, julma, min kansan keskeen synkän, karkean? Sen aina kiiluu karsas silmäkulma, kun riemuin metsälle ma ratsastan. Ma nään, on outo sille onnen huima, se tuntee tuskan, kaunan katkeran ja vihan, roudan saakka sielunjuuriin— ei lempeä, mi lietsoo töihin suuriin.
Ihailla itseään he ehkä taitaa, ei muuta: heill' on sydämessä jää. He päivää pelkää, itsens' ahtaiks aitaa, ett' ei vois jalous heitä lämmittää. Kas, kääpiöt on sukukuntaa saitaa, itara heill' on into, sydän, pää. He kuolis auringossa! Riemuns' ainoo on riemu vahingon, mi toista vainoo.
Tää kerikansa! Yhtä outo sille on ilo, onni, kuin on ihmisyys, tuo kuolematon, jonka kuoleville soi Taivaan Rakkauden äärettyys. Mitä he tahtoo? Miks he elää? Mille? Jäämeren tuuli heiltä tunteet hyys. Ken koskaan hehku, sammu ei, on hyhmää, ja siksi ikuista, kun on se—tyhmää!
Nää raakalaiset! Joudun raivoon, joskaan niin pitäis ei Jagellon tyttären, mut kun ma aattelen, he ettei koskaan tajua tulta hengen korkeuden, ma säälin, että tähän roisto-roskaan sun täytyi valtiaaksi vaivaisten, jotk' eivät tiedä ees, ken olet sinä, keit' oomme me ja kuka olen minä!
Tää Turjan heimo! Niin ei varmaa mikään, kuin ettei koskaan kuuna päivänään se täällä nää, vaikk' eläis ijäst' ikään vertaista näiden kahden kruunupään, ja vaikka ei se iki eläisikään, siks elää se, ett' tulee näkemään, kuin käy sen heimon, joka herttuansa vain tarun lukee aikakirjoistansa.
Nää pohjanperäläiset! Jos he tietäis, mink' armon teemme heitä halliten, he eivät halpuuttansa enää sietäis, vaan hankkisivat valta-istuimen, me jolle lauluin, harpuin, huiluin vietäis, min vartioisi miekka vapauden, ja nähtäis, kuinka kesken jäätä, lunta on pohjolassa uusi valtakunta.
Juhana, tiedän moista miettiväsi, mun siitä salli sua varoittaa. Sa muista: täytyy olla pää ja käsi, jos tavoitella tahtoo valtikkaa; pää oomme me, ja uskot mielelläsi, ett' on sun kätes suuri Suomenmaa, siks aiot kapinaan sa kansan nostaa ja siten vehkeet Eerik-veljes kostaa.
Ah, Juhana! He sua rakastavat, niin luulet, luotat, että pety et, mut heillä rakastaa on toiset tavat kuin meillä: sutten, jotk' on nälkäiset. Jos voitat, laativat he juhlalavat, jos et, niin mestauslavat, kirvehet, ja sun he kieltää veljes tuiman tullen, suo purppuraksi punapaidan sullen.
Ei, Juhana! Ei meille jäänyt muuta kuin lemmen laaja valtakunta tää. Jos kuulla tahdot linnun-laulupuuta, kuin mua kutsut, jätä tuumat nää! Siks syleilkäämme, antakaamme suuta, ja ohi olkoon tämä myrskysää: ma koen kolkkoutta maasi kestää, jos lupaat haavehesi hullut estää.