CONFESSIO CORDIS.
Et tiedä, laiva, mitä kallehinta nyt kannat, eikä tiedä tähti-yö, yön tuuli ei, ei meren aavan pinta, ei aallot, jotka laivan laitaan lyö, sen tietää yksin tämä ihmisrinta, ijäinen jota itku lemmen syö, ja jok' on kärsinyt niin paljon, että ei armastaan voi nähdä kyynelettä.
Ah, Catharina, yössä tässä tahdon Sinulle seikat kaikki selvittää: lien vaikka kaltainen ma merten vahdon, Sua lemmin niinkuin maata vehreää, tai lien ma kaltaisempi aallon Ahdon, jok' ajaa vellamoista vierivää, min milloin olkapää tai jalka vilkkuu, taas yllä aallon yhdeksännen ilkkuu.
Sinussa, Catharina kaunotukka, ajelen utuisinta unelmaa, min tunsi koskaan trubaduuri rukka: ei suotu tähtiä mun rakastaa, vain itkeä, kuin itkee rannan kukka kesäisen iltapilven purppuraa, tai niinkuin huokaa metsä honkapuinen, kun hopeoi sen kuudan toukokuinen.
Tai niinkuin valkeassa yössä Suomen yörastas yksin laulaa kullalleen, niin laulan Sulle, kunnes koittaa huomen, ma haaveen haikeutta sydämeen, Sun vaikk' ei kyynel vieri alta luomen, ei mulla taikaa Ahdin kanteleen; heit' olen kurjempi: heit' armas kuulee, mun ympäri yön tuulet yksin tuulee.
Sa sanot: kuulut kokonaan Sa mulle— Ah, Catharina, mit' on kokonaan, kun jäävät aattees salaisimmat Sulle, miel'alas, joit' en arvaa milloinkaan, kaikk' outo tuo, mi mulle tuiretulle tuo ikituskaa pelkäll' olollaan, syvyydet sielus, joit' en kestä, siedä, yöpuoles tumma, jost' et itse tiedä!
Olemme vieraat toisillemme, vennot, niin että usein Sua pelkään, oi, kun kuulen äänes, tunnen sormes hennot, nään armautes, min Aphrodite loi, tai silmäis syvän taivaan tähtilennot, nuo ukonvaajat, jotka vasamoi minulle rangaistusta uhkaavinta tai elon arpaa, jonk' on kuolo hinta.
Ah, Catharina, vastakohdat liemme, Sua ymmärtämään sentään pyrkinen, niin vaatii yhtynehet valtatiemme, mut vahvemmin tää tuska sydämen: jos jatkuu näin, me hautahamme viemme tuon tunnon raskaan, synkän, syyllisen, ett' oudon kanssa oli meillä olo, meilt' että särkyi siihen sydän polo.
Ylemmä siis jos pääse en, Sa astu alemma, että Sinuun yltäisin, Sa linnun-laulupuu, ma virran lastu, Sa Pohjantähti, maan mamatalin! Sun eikö koskaan sitten silmäs kastu, et tunne koskaan ihmistuntehin, ma vaikka eessäs menehtyisin huoleen— et, katsot kaltaistes vain tähtein puoleen.
Ah, Catharina, katso taivaanrantaa, maa siellä siintää, päivä koittaa uus, mun maani, minne laiva meitä kantaa, Sun maasi myös ja meidän vastaisuus; se meille murheen vaiko onnen antaa, vain tietää Hän ja taivaan avaruus, min eessä nyt ma alla aamuntähden Sun kanssas kaitsemaan sen valtaa lähden.
Nyt yllän Sinuun. Maassa tuoss' on taikaa, sen puut ja lähteet loitsulauluin soi, sen heimon hengen onkaloista kaikaa ijäisyys-äänet, jotka ilkamoi kovuutta kohtalon; myös itse aikaa, ne varmaan suuri sielun vaiva loi: siell' on mun murheen, laulun, hengen maani, mi utuisinta vastaa unelmaani!
Sanani äskeiset siis anteeks anna kuin ois et koskaan niitä kuullutkaan, taas suurna seiso taivaan morsianna kuin herttuattarena hengen maan, min Sulle suon, min otsalehti kanna päin pystyin, niinkuin kruunut kannetaan, mut muistain, että on se kruunu murheen, tuo valtamerkki sielun vahvan, urheen.
ARTE & MARTE.
Sun arvoises jos Turun linna oisi, se kuultais kultaa nyt ja purppuraa, sen päällä Päivätärten soitto soisi, sun juhlis kauneuttas kaikki maa, kuin jumaluutta, jonka juureen toisi mit' ijäisintään koskaan aavistaa tää korpi kolkko ja sen kansa karu, min kannel kyynelöi ja huokaa taru.
Ja arvoises jos oisi Suomen herrat, he valtakuntas rajat laajentais, he kantais kansan verot kymmenkerrat ja ritariston rivit taajentais, näin asejoukot, idän, lännen verrat, he herttuansa johtoon asettais, ja Sinun väreissäsi välkähtäen he voittais Venäjän kuin Ruotsin väen.
Ja jos ma itse oisin arvoisesi, ma Sulle toiset laulut laulaisin, niin siniset kuin kukat silkkiesi, niin punaiset kuin päärlys puuntavin, niin tähti-täydet kuin yö huntujesi, niin raudan-raskaat kuin on raskahin Sun huokaukses kotimaasi puoleen, min kaipuu Sun ja mun jo saattaa huoleen.
Ei ole arvoisesi täällä kukaan, en minä eikä Suomen herratkaan, tää maa on tehty toisten mittain mukaan, me erämaita täällä hallitaan, eik' koskaan täällä ole hallittukaan, me ollaan ensi ruhtinaita maan, meit' ennen sudet, karhut vallanpäällä vain peninkulmin kuninkoitsi täällä.
Meist' alkaa valtasuku Suomen uuden, me perustamme, mitä perii muut, ja vaikk' on verho eessä vastaisuuden, nää mulle virkkaneet on viikot, kuut: me ihmistämme korven ihanuuden, me teemme puistikoiksi korven puut, myös pian täällä huojuu pyökit, tammet, on taidelammikkoina metsälammet.
Ja tuonne lehtoon kilpakentän luomme, miss' urhot jalot taittaa peitsiään vuoks impiensä ihanain, ja tuomme näin muiden maiden tavat maahan jään, myös trubaduureille me suojan suomme, jotk' omaa kieltä rahvaan raa'an tään voi taivutella siroin taiderunoin, näin sankartöille seppeleitä punoin.
Mut suotta solmia on voiton vöitä, kun miestä ei, ken niillä vyötettäis, tääll' ensin tehtävä on sankartöitä, jos mieli, että harput heläjäis, siks tuumin pitkin päivää, pitkin öitä, ikuisin mistä meille maine jäis, ens iskun Moskovako ansaitseisi, vai Tukholmaanko meri meidät veisi.
Ah, Catharina, runon, kalvan impi, Sa määrää, kunne meidät kuljetat, kump' on Sun mielestäsi kaunihimpi: haemme haaveet, joita halajat. Ei Sulle riitä Suomen korpi, rimpi, ei Venään veet, ei Ruotsin rantamat, vain maailman jos jalkais juureen toisin, ma ehkä arvoisesi olla voisin.