CONSOLATIO.
Juhana! Juhana! Miks kiusaat mua ja itseäsi sanoin kirpein noin? Noin ruoskii raivottaret rangaistua, noin iskee nuolet ihmiskohtaloin. Sa tiedät, että rakastan ma sua, sun tähtes kaikki kestää, kantaa voin, mut jos sa horjut, epätoivoon lankeet, on mullai eessä päivät pitkät, ankeet.
Sua usko en ma kiittämättömäksi, mua sentään murheutat sanoillas, kun hulluus, äsken huuliltas mi läksi, vain muistuttaa sun omaa murhettas, kun soisin sorjemmin sun kärsiväksi, jalommin jaksavaksi vaivassas, mut sentään, kuinka jaksat, kärsinetkin, oot mulle kallis elon kaiken retkin.
Lien ollut liian kylmä rakkaudessa, ma vaikka rakkauteeni raukean, mull' oli tunto lemmen leimutessa, ett' ovat lainaa lahjat Salliman; siks yhtä tyynnä onnen kukkiessa kuin kuihtuessa näit mun kulkevan, mun uskoit patsahaks, mi tuskin eli; sen sydän vaikka tulta sykähteli.
Havaitsin usein: pitänyt et siitä— äl' epää—ei, sun hyvin ymmärrän, näät rakkaudessa liikakaan ei riitä: ken paljon saa, jo vaatii enemmän. Ei Eros kerran annetusta kiitä, vaan toivotusta iloitsee jo hän kuin laps, mi kysyy joka loppiaissa, taas eikö pian olla joulun maissa.
Oon ollut sentään hyvä seura sulle ja uskollinen sielun sisimpään, myös olet ollut mies sa muhkein mulle, et pieni koskaan: kannoit korskan pään! Jos sallimus siis sulle, sorretulle, toi turmion, sit' yhdess' itketään, ja vaikka tuska monet tunteet turtaa, se saa ei meitä masentaa, ei murtaa.
Luo monet seikat lohdutusta meille: kuin kurjat oommekin, on jumala, on Taivas, miss' on armo kyyneleille, ja pyhimysten sääli palava, säteileväinen elon eksyneille; ja Juhana, on meillä muistoja, on menneisyyden kuvakirja, jota ei meiltä mikään onnenvaihe ota.
Kas, tässä kirja! Kesken armon aikaa ma siihen aatokseni siirtelin, nuo lentäväiset, koska lemmen taikaa ma taivaankanteen saakka piirtelin, säkeistä näistä ehkä kaukaa kaikaa, syvintä silloin mitä mietinkin, kun elo seijastui kuin tähtiseule ja kuulsi maailma kuin kultaneule.
Se ota, joskus sitä illoin lue, kun paistaa kammioomme kalvas kuu, sa sillä mieltäs turtuvaista tue, kun öisin aavehin se ahdistuu, parempiin sointuihin sen puutteet pue, salasta keksi, mit' ei virka suu, ja muista tuo: on rakastettu sua kuin ketään maailmassa—paitsi mua.
Sa näet, sun' on tilaa vielä: kaksi tai kolme lehteä, ne tyhjät on. Tää mulle kävis kahta kalliimmaksi, jos niihin tuhlaisit sa tuokion. On tuska luotu meille lunnahaksi runouden, taiteen, taivaan auringon, ja kun ei täällä leikareita muita, me leikkikäämme lemmen haaveiluita.