DE PROFUNDIS.
Rakastaa tahdon! Kuulun rakkaudelle kuin kukka auringolle aamunmaan. Mitä ma olen pahaa tehnyt, kelle, mua näin ett' ylenmäärin kiusataan? Jumala, armos anna vaivaiselle, suo minun mennä tummaan Tuonelaan! En enää elämää ma kestä. Rauhaan ma tahdon Manatarten maahan lauhaan.
Miss' olenkin, ma olen tiellä muiden, siks salli päättää minun päivät nää, suo soutaa rantaan Tuonen raitapuiden, päin käydä tupaa pientä, himmeää, ja vierren viikkoin, vierren vuotten, kuiden, katua kauhistavaa elämää, johon ma synnyin, itse syytä vailla, vaan josta vastuu mull' on muiden lailla.
En kestä enää tässä vankilassa! ma tunnen, että täällä turmellun, tai ammoin turmelluin jo maailmassa, mut siellä kohtaloin ol' yksin mun: kaks meitä tääll' on ilmass' saastaisassa, mi myrkyttää myös, Catharina, Sun, Sun poskes kelmenee, Sun sulos haihtuu, Sun sydänkesäs sydänsyksyyn vaihtuu.
Oh, usein yössä rukoellut yksin ma oon, ett' täällä yksin oisinkin, et kärsimyksiäni kärsimyksin lisäisi, kahden kurjan tuntemin! On onni hyvä jakaa ystävyksin, mut murhe yksin kantaa kaunoisin; kun tummut, tummuu tuska sydämeni, kun valkenet, ei palaa valkeuteni.
Ma kiittämätön? Tuota tuskaa puuttuis! Sit' ilman kyllin suur' on kurjuutein. Mua koeta ymmärtää, Sa ettet suuttuis: Sun suruas vain säälii sydämein. Sa uskot, toivot, että kaikki muuttuis … ei muutu mikään. Tänne ijäksein ma jään, sen näen, holvein näiden huomaan, tään tuskan maljaa sakkaan saakka juomaan.
Ah, Catharina, lähde kaukomaille, unohda minut, miehes onneton! Sun suurta sieluas jos jäänkin vaille, jää mulle riemu riemuin muistelon. Isäisi maille matkaa autuaille, jumalten lapsi, juurta auringon, ja siks äl' itseäsi kiinnä minuun, ma että, kurja, kerran kiinnyin Sinuun.
Mitä ma lausuin, Catharina? Poisko, Sa, ainoo aarteheni päällä maan? Nää holvit järkeni jo vieneet oisko, kun haastan, mit' en mieti milloinkaan? Sinäkö pois? Tuo vastaukses voisko unohtua, tuo sana valtiaan, mi meitä seuraa ilon, tuskan teitä: »Ei muu kuin kuolo erottaa voi meitä.»
Mua ethän kuule, Catharina?—Poistu! Ei, jää!—Pois, pois!—En Sua kestää voi. Sa seesty, kirkastu, Sa auringoistu, mun, pimeän, jo sielukellot soi. Kun niitä kuulen, tiedän: koskaan toistu ei taru onnen, jonka lempes loi… Jää, armas, jää! Mua ethän kurjaa kuule, tosiksi hourehia houkon luule!