JÄÄKITEITÄ.
HENKI.
Puuttui kolme tietäjältä syvää syntysanaa. Etsi, matkas maat ja meret, uhmas itse manaa; saip' on valmihiksi pursi, joka aavat aallot mursi.
Tuskin yhtä onnellinen lie nyt laulu, loihtu. Mutta kauas, kaikkialle samoo hengen soihtu, tutkii meren, maan ja taivaan, sinkoo tuonen tuiman laivaan.
Mahtavin on maailmoista ihmisrinta itse; syvin luonnon syntysana kulkee sydämitse; oman sielun onkaloihin tietäjän on matka noihin.
Sija siell' on sallimuksen; kehrää neiet harmaat meille illat ilottomat taikka aamut armaat, milloin lemmen kultakielet, milloin raskaat rautamielet.
*
Järkkymättä jäätä, yötä yksin astuu järki; usein uutta rakenteli, useammin särki; monet kauniit mielikuvat haihtui niinkuin tuulentuvat.
—Miksi riennät? Kunne kuljet? Etkö lepää, Henki? »Halu mull' on mennä halki vaaran vaskisenki, elon etsin arvoitusta, kunnes aukee multa musta.»
—Mik' on hyöty etsimisen? Siirtää ethän saata tähtösiä taivaankannen etkä merta, maata; kulkee elon, kuolon valta, vaikka tullet tuonelalta.
»Tulen toin ma ihmisille, itse tuli olen, lentoon olen luotu, poltan, urat uudet polen, hyödytän vai vahingoitan, sama mulle, kun ma voitan.»
—Tuo on oppi vaarallinen, hajoittava harha. Tarkasti on aidattava tiedon yrttitarha, ettei kansa kuulis tätä villitystä hirveätä!
»Monet tehtiin muurit mulle, pantiin pakkopaidat, katkoin kaikki orjan kahleet, kaasin teljet, aidat, kuljin, vapaa niinkuin tuuli, missä kaikki kansa kuuli.»
—Lienet luotu lempo sitten, pahan periaate. Seis! On kaikkein pyhimmällä sentään esivaate, jok' ei aukee auringolle. Jos sen riistät … roviolle!
»Usein polo poltettiin ma, siroitettiin tuhka, kasvoi tuosta kaunis vilja, uljahampi uhka, syttyi maailmalle sota, sorja hehkui hengen ota.»
—Mutta kirkko? Yhteiskunta? Oman onnes haaveet? »Menkööt kaikki kappaleiksi, kadotkoon kuin aaveet! Murran, mik' ei totta kestä, maailmasta, sydämestä.»
*
Henki! Moni kuuluis kyllä rohkeahan rotuus, jos ois tarmo ilmituoda aina tosin totuus, minkä tietää tunto, tahto, vaikka pettää elon vahto.
Epä-usko, tiedon alku, tietäjän on voima. Turhaan häntä hälyyttävät, kiitos sekä soima. Etsii mahdit maankin alta epäilyksen kaikkivalta.
SININEN TULI.
Oli kerran pikkuinen kaupunki ja kaupungiss' oli kirkko, mut huipussa kirkon tornin tuon oli kirkas, kiiltävä nirkko.
Kun päivä paistoi ja sää oli sees, se auringon sätehet toisti ja yli sen pikkusen kaupungin se armontähtenä loisti.
Mut torninhuipusta nähdessään toritouhut ja rahvahat raa'at ja konnien koukut ja ilkiötyöt sekä kauppien väärät vaa'at;
ja kirkosta saarnoja kuullessaan ja kuullen tahtoa taivaan, miten katuva Edenin ilohon käy, mut paatunut helvetin vaivaan;
ja nähdessään, miten ihmisyys katuvieriä kerjäten kulki, mut vääryys välkkyvin vaunuin vaan niin pöyhkänä ajeli julki;
niin silloin myrskyä toivoi se, ett' ukkosen jumala nostais ja tulehen kirkot ja linnat löis ja varkahat, konnat kostais.
Mut taivahan rantoja tarkastain se tornissa välkkyä sai vaan— toki kerran pimeä pilvi nous ja yöhön kaarsi taivaan.
Vihur' vingahti, salama ylpeä lens, jo pauhasi ilman pieli, myös silloin huipusta tornin tuon löi tuiskien tulinen kieli.
Se tahtoi taivahan liekit nuo alas kurjahan maahan johtaa, kuin henki hehkua, kaupungin yli tuomiontähtenä hohtaa.
Mut viisas on kaupungin järjestys! Näät tornista maata kohti teräslanka läksi, mi kirkon taa alas kaivohon salamat johti,
Ja ukkonen pauhasi, leimusi yö, tuul' ulvoi kahlehetonna, tuli sininen huipusta tornin löi— mut rauhassa nukkui konna!
TALVEN TAIKA.
Vitkaan, vitkaan päivät harmaat kangastuvat kuolon yöstä, haaveet haihtuneet on armaat, riemu rientää yksin työstä; poiss' on elon päivänpuoli, eessä pitkä leipähuoli, arkitointen askartelu; lomaan joku laulun lelu.
Maa on nuori saapa nurmeen, heilimöivä hengen aika; keltä järki jääti hurmeen, hälle jäi vaan talven taika: vähä on vääryys ihmisien, suuri julmuus jumalien, suurempi kuin taivaan armo tammikuisen tahdon tarmo.
MINÄ.
1.
Minä oli alussa. Minä kasvoi luona Kaikkivallan ja kaikki oli se Minä.
Minä on maailman ajatus, työn tulos tuhannen voiman, alku, loppukin elämän.
Muut on muotoja: sisällys ylin vaan on yhteisjärki.
2.
Itseys on ihanin mahti, minkä sait sa syntymässä: älä anna pois ikinä!
Väärin ne sanovat, jotka itse-uhrista puhuvat: minkä teet parasta, voitat, minkä teet alhaista, alenet.
Pyhä on yksilön perintö.
Kaitse taiten kalleutta tai jos tuhlannet, katoa niinkuin tähti taivahalta: sammu tyhjyyden tulena!
3.
Kaikki on sinussa: aika, ijäisyys, elämä, luonto, isänmaa ja ihmiskunta, siemen suurimman, vähimmän. Itse riiput itsestäsi, muista, minkä tahdot verran, tie on tehty, määrä pantu, vuori noustava: vapaus.
Kulje kohti korkeinta oman onnes kukkulata, täytä, minkä tiedät, tahdot, täytät tahtoa jumalan, nousten nostat taivonkantta, painunet, eloa painat, tulet taakka itsellesi, muille pilvi päivän tiessä.
Mennen maailmat syleile, astu kautta aikakautten, tao päälles taistopaita raudasta rakkaimman halusi, hopeasta haavehesi, kuparista kuolon uhman, kullasta sydänkuvien, piistä synkän itsepinnan.
4.
Laki ollos itsellesi.
Mieti, mik' on sulle hyvä, tuumi, mik' on sulle paha, ruma sulle, kaunis sulle: ole maailma omasi.
Iske itsesi kipunat yltä, alta, kaikkialta, enin taistosta elämän.
MESTARI.
En palvella tahdo ma mestaria, mi tunne ei syntiä, syitä, mi ruokkinut koskaan rinnassaan ei elämän myrkkykyitä, ken ei ole yön lapsi niinkuin minä, ken ei ole tulen lapsi niinkuin sinä ja tahtonsa taistelokalpa, jolle tuttu on ylväs ja halpa.
En palvella tahdo ma mestaria, mi syntymäänsä ei surrut, mi ei ole itkenyt haaveitaan ja hampaansa yhteen purrut, ken ei ole jään lapsi niinkuin minä, ken ei ole surun lapsi niinkuin sinä, ja ankara kuin oma vaivas ja korkea kuin tähtitaivas.
NE HIENOT SIELUT.
Ne hienot sielut, ne hienot sielut, ne leijaa täällä, ne leijaa siellä, ne saavat sauhua, pölyä niellä ja alla taakkojen taivaltaa.
Me kuulemme, kuinka ne vaikeroi ja kuin niiden kuoleman huokaus soi, mut uskoa voi niin hienoiksi niit' emme milloinkaan, kunis näämme ne sortuvan multahan maan. Me seisomme silloin partaalla haudan ja huokaamme: »Ah, oli outoa tää, niin surullista, niin murheellista, kun tietty ei, kenen kuolema vei, ja että hän oli niin hieno sielu.» Ja kyynel kastavi silmälaudan. Mut tuonen nielu näin meille vastahan irvistää: »Vain sortuen, vain murtuen tuo itsensä ilmi hieno sielu.»
YKSILÖN MURHE.
Pisara olin, mereen tulin, tahdon taas pisaraksi tulla.
Iloita, surra, miten mieli käskee, ettei kukaan näe eikä kuule.
Ah, en saata enää! Oma maailma olin, nyt soitan kera suuren orkesterin.
Käy sitkat säikeet sydämestä sydämeen, mun vereni lyö tuhansien tahtiin.
Pyrin ennen mereen, nyt siitä pois päästä on sieluni ijäinen autuus.
Mitä auttaa minua, jos meri on vankka, kun vaan olen meren murto-osa?
Ei kunnia suuri, jos voittaa, kaatuu mies sotisopa miljoonan kanssa.
Ma humista tahdon kuin vuorihonka yksin alla aution taivaan.
Ma taistella tahdon kuin metsäkoski yksin halki tiettömän tienoon.
Ma sammua tahdon kuin tähdenlento tien viitaten erämaan lampeen.
Ah, en voi, en saata! Ma elämään tulin, nyt täytyy mun elon laine olla.
ELEGIA.
Haihtuvi nuoruus niinkuin vierivä virta.
Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta.
Turhaan, oi turhaan tartun ma hetkehen kiini;
riemua ei suo rattoisa seura, ei viini.
Häipyvät taakse tahtoni ylpeät päivät.
Henkeni hurmat ammoin jo jälkehen jäivät.
Notkosta nousin. Taasko on painua tieni?
Toivoni ainoo: tuskaton tuokio pieni.
Tiedän ma: rauha mulle on mullassa suotu. Etsijän tielle ei lepo lempeä luotu, pohjoinen puhuu, myrskyhyn aurinko vaipuu, jää punajuova: kauneuden voimaton kaipuu.
Upposi mereen unteni kukkivat kunnaat.
Mies olen köyhä: kalliit on laulujen lunnaat.
Kaikkeni annoin, hetken ma heilua jaksoin,
haavehen kullat mieleni murheella maksoin.
Uupunut olen, ah, sydänjuurihin saakka!
Liikako lienee pantukin paatinen taakka?
Tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima?
Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima.
Siis oli suotta kestetyt, vaikeat vaivat,
katkotut kahleet, poltetut, rakkahat laivat?
Nytkö ma kaaduin, kun oli kaikkeni tarpeen?
Jähmetyn jääksi, kun meni haavani arpeen?
Toivoton taisto taivaan valtoja vastaan!
Kaikuvi kannel; lohduta laulu ei lastaan.
Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin.
Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin.
VAALIN VALTA.
Muilla olkoon vaalin valta, mull' ei ollut milloinkaan; kuljin yltä taikka alta, itseäni täytin vaan; minkä tein, mun tehdä täytyi, mit' en tehnyt, voinut en; vihdoin ilta hämärtäytyi, lankes hetki hiljainen.
Pankaa patsas haudalleni, kiveen tämä kirjoitus: »Synkkä niinkuin sydämeni oli mulle sallimus. Itse iskin piistä tulta, sytyin, hehkuin tuokion, paloi paras laulu multa, tässä tuhka tumma on.»
RAILO JÄÄSSÄ.
Railo jäässä. Laiva yössä.
Kone yksin jyskyy työssä.
Päällä tähdet tuimat. Ovat matkamiehen mielet kovat.
Eespäin, vaikka kuolon kautta, eespäin elontyöni tautta!
Lumeen laivan kokka piirtyy.
Vitkaan vuoret jäiset siirtyy.