MARJATAN TÄHDET.
Marjatan tähdet, maailman tähdet, tähdet tietäjienki, paistavat yhä, yö kun on pyhä, hiljainen ihmisen henki, tuikkivat tupiin, kylmiin kyliin, suurten sulhojen mieliin, syöksyvät kanteletarten syliin, syttyvät soiton kieliin.
Tuosta on taru, tuima ja karu, mainittu pohjolan mailla: Loista ei tähdet, Marjatan tähdet, muiden lamppujen lailla, tähdet kun Marjatan tuikkii, ne tuhoo taikka ne taivohon nostaa, autuuden äärettömyyttä ne uhoo taikka ne kaataa ja kostaa.
Yö oli aaveen, yö oli haaveen; sulho ja morsian kulki, helkkehet unten, välkkehet lunten yö pyhä piiriinsä sulki, seisoi hongikko harras ja vakaa, kuutar kummia seuloi, valkeus taivahan rantojen takaa morsiushuntuja neuloi.
Virkahti sulho, sureva sulho: »Luonto jo laittavi kesää, meillä on rakkaus ainoa rikkaus, meillä ei vuodetta, pesää, olla ken maailman orja ei saata, hälle sen maailma maksaa, suo hälle haudan syntymämaata; vieläkö jalkasi jaksaa?»
Vastasi nainen, vakava nainen: »Eespäin on talvinen tiemme, vastassa vaikeus, mielessä haikeus, kauneuden viestiä viemme, kuljemme rakkauden palmuja kantain, päällämme päilyvä totuus, vaadimme valkeutta taivahan rantain; rohkea, kuulun sun rotuus!»
Tuikkivat tähdet, Marjatan tähdet, kannella korkean taivaan, astuivat aatteet, maailman-aatteet, elämän ankaran vaivaan, heittivät pitkän, säihkyvän säteen idästä läntehen hamaan, painoivat käden toisehen käteen, käskivät kiiruhtamaan.
Viikot ne vieri, vuodet ne kieri, ihmiset aikojen mukaan; taas kesä tuli, taas lumi suli, kuullut heistä ei kukaan. Rannalla vieraalla valkeni luunsa, huuhtomat hyisen laineen, kattamat kukkivan kauneuspuunsa, mainitsemattomat maineen.
ILDIKO.
—Ildiko, Ildiko, Burgundin ilves, miksi sa murhasit mun? —Attila, Attila, ah älä kuole, kuolleista herätän sun!
—Ildiko, ah hius-himmeä, miksi teit teon vilpillisen? —Attila, ah sotalaumojen surma, syy oli rakkauden.
—Rakkausko raudan sun morsius-yönäs suuntasi syömeeni näin? —Miksi et enemmän mielinyt mua, katsoit tähtihin päin?
—Katsoin tähdistä kohtalon teitä, siksi ma unhotin sun. —Ollut et enää hunnini hurja, loukkasit lempeni mun.
—En ole entinen Attila enää,
Jumalan vitsa ma lien.
—Surmaavat sulhonsa Burgundin neitseet,
tietävät petturin tien.
TURHA KAUNA.
Turha sun mulle on kaunaa kantaa, retkeni rientää jo taivahan rantaa, kohta, kohta sen taaksi haihtuva on elon harhaisen haaksi.
Mahtuvat sinne syyttävät sanat, laulujen laineet ja venhojen vanat, kenties kun olen siellä, muistaa voit mua muullakin miellä.
Koe mua hetkinen, hetkinen sietää!
Pyydä en suotta, sen sallimus tietää,
sama, mi tielleni johti
Sun, jolle lempeni leimuta tohti.
Taikka jos ahdas on maapallo meille, keskenkin tulla voi Tuonelan teille, sattui jo surmaava nuoli, voit pian virkkaa: ma voitin, hän kuoli.
Mut älä ilmaa myrkytä multa! Tukehtuessakin syöksen ma tulta, poltan rikki ne rinnat, jotk' oli muinoin mun onneni linnat.
DIES IRAE.
Ystäväni yksin lähti, jäin kuin kylmä taivon tähti katsomahan kulkuansa, muistamahan murhettansa.
Eikö palausta konsa? Ei, on tullut tuomionsa, lyönyt hetki, juossut hiekka, noussut kuolon kuuramiekka.
On nyt hetki suurin hällä: ostettava elämällä kutsumuksen kultamuru, itselönsä ikisuru.
Sydän kiertyy synkän miehen. Rauta iskee rautatiehen, liehuu liina, katoo juna; sammui pilven viime puna.
Nyt on tehty murhatyöni, nyt on yksinäiset yöni, nyt voin itkeä ma ilmi, mitä kestin kuivin silmin.
Hulluus varmaan suuni sulki, nyt voin huutaa tuskan julki: tahtonut en itse tätä, tein ma pakkotehtävätä!
Häll' on elo eessä, mulla takanani tuiretulla. Sulle ollut este oisin, jos ma oisin tehnyt toisin.
Myöskin inha itselleni.
Särkyköön mun sydämeni,
menköön onni sun ja minun!
Nyt on voitonseppel sinun.
Vaan jos takaisin hän palaa?
Jos hän mua muistaa salaa?
Silloin helmahansa heityn,
syöksyn syvyyteen ja peityn!
MENNYT.
Putosivat puista lehdet, pilvilöistä sateet, ei pudonnut tuskan taakka minun mielestäni.
Muutti linnut maille muille, meni armas nainen, yksin yön pimeän lintu rinnassani laulaa.
—Oi Jumala, sano minulle milloin kesä tulee? —»Silloin koska kirkonkellot matkallesi soittaa.»
—Oi Jumala, vielä virka, milloin päivä nousee? —»Silloin kun vihanta virpi kummullasi kukkii.»
—Hyvä Jumala, etkö luule, että armas palaa? —»Palajaa, kun vieras sulho vierellänsä kulkee.»
—Lausu, laupias Jumala, vielä viime sana: yletänkö ystävääni Tuonen tuolta puolen?
Vaiti on Jumala, vaiti meri, maa ja metsä, yksin yössä mielipuoli puhelee ja huutaa.
KEVÄT KIRKKAHIN.
Kevät kirkkahin, mitä virkkaisin, jos armahain tulis vastahain?
»Älä muuta kuin sula silmin, suin, kuole riutuen kera hankien!»
Kevät kirkkahin, mitä virkkaisin, jos antais hän mulle elämän?
»Älä muuta kuin tee tenhoutuin vala valkoinen kera kukkien!»
LOUKATUT.
Orjat, kytketyt yhteen, loukatut sydämehen saakka, ranteissa rautaiset kahleet, harteilla hallava taakka!
Emme me yhtyä voi, emme myös erota saata, lempiä emme, mut emme myöskään lemmestä laata,
Tehnyt olen väärin ma sulle, siitä mun sydämeni murtui, tehnyt olet väärin sa mulle, siitä mun tunteeni turtui.
Sultakin kuollut on herkin.
Tiedän, se on oma syyni.
Menneet on onnemme keväät,
eess' ikitalvi on tyyni.
Mutta kun nään sinut jälleen, silloin mun silmäni vettyy, taas käsi hyljätty kohoo, taas sydän pettynyt pettyy.
Nään, miten sielusi sunkin kurkottaa mua kohti, kuulen kuin sydämesi nyyhkii, kerran mi toivoa tohti.
Lasket sa leikkiä jälleen; taas käsi tarjottu vaipuu, muuta ei meillä kuin muistot, murhe ja toistemme kaipuu.
Orjat, kytketyt yhteen, loukatut sydämehen saakka, ranteissa rakkauden kahleet, harteilla töittemme taakka!
RUNOKIRJE.
Rakastettu, armastettu
ijankaikkisesti
Kuinka kuolis lempeni,
mi nyt jo kaikki kesti?
Saat sa olla armoton
ja saat sa olla paha!
Jälleen kun ma muistan Sun,
ma sulan niinkuin vaha.
Saat sa olla uskoton,
ja että ootkin, tiedän!
Kuolla olin kerran tuosta,
hymysuin nyt siedän.
Täällä, tähtitarhassani,
hiljaisuus on pyhä.
Tänne kuulut Sinä vain,
Sa ainut, armas yhä.
Tule tänne, tähti-yöhön,
tänne, missä olit,
ennen kuin Sa menit pois
ja toisen omaks tulit!
Tääll' on taikalinna tehty
Sulle surun puista,
ollehesta onnestain
ja uuden haaveiluista.
Tule! Etkö nää jo, kuinka
sydämeni riutuu,
koko maailma ympärillä
himmenee ja hiutuu.
Sammuu sanat, säveleet
ja kaikki kaunis hajoo.
Tule, tumma, armas lapsi!
Ylevinkin vajoo.
Mikä vaipuu, vaipukoon!
Mun rakkauteni kestää.
Suuri suru, suuri tieto
meiltä eron estää.
NÄKY.
Minä nään, miten isäsi muisto sun sielussas himmenee, miten itsekin himmenen siellä ajan vierressä vitkalleen; sama kohtalo sunkin saartaa, myös sen, jota rakastat, pois, pois, ah ijäksi mennen kera lempesi katoat.
Ah, kaukainen jälkipolvi, mi teet kuin kerran ma, mi kurkoitat unikuvaa elon entävän kuilusta; se pettää, se pettää, se pettää kuin hän, jolle lempeni jää, pois, pois, ah ijäksi mennen ikityhjyyteen häviää.
MARIA ANTOINETTE.
Maria! Miks suutelet mua, mun haaveeni haltiatar? Ma vaan olen kreivi von Fersen, sa Ranskan valtiatar.
Sun polkusi kumpuja kulkee, ma mies olen alhainen, on liikaa jo, että sa arvaat polon rintani rakkauden.
Maria! Maria! Miks jälleen mua suulle sa suutelet? Sen nähdä voi vihamiesi, sitä varmaan sa muista et, hyvä nimesi mulle on kallis, sun mainees on maine maan, jos lempemme ilmi tulee, moni kulkevi kuolemaan.
Maria! Miks et mua kuule? Maria! Miks suutelet taas? Sua eikö liikuta henkes, ei mainees, ei maine maas? Maria! Sa tiedät, että sua yksin ma rakastan, vuoks lempeni nyt sinut hylkään, käyn kaukaiseen sotahan.
Mitä mulleko jää, Maria? Pyhä lempeni mulle jää, jää mulle mun onneni muistot ja puhdas tuntoni tää. Olet kallis sa mulle, Maria, mut kalliimpi kuin sinäkin, on mulle mun kilpeni kirkas, vala viimeisen ritarin.
KUNNIA HÄLLE!
Kysytään kerran,
kuinka en sortunut silloin,
kun olin kurja,
pelkäsin itseäni illoin,
kun koko maailma
vastassa seisoi kuin muuri
ja minulla oli
vain oma taakkani suuri.
Vastaan ma silloin:
ei ollut ansio oma,
sortunut oisin,
nyt ollut raunio soma,
mutta mua auttoivat
maailman valkeimmat kädet,
kirkkaimmat silmät,
vienoimmat kyynelevedet.
Hän teki kaikki,
minä en mahtanut mitään,
hän näki kaikki,
häntä mun siunata pitää,
kaikki hän kesti,
kaikki hän kärsi ja kantoi
esiin, rakasti,
rohkaisi, anteeksi antoi.
Kunnia hälle,
henkeni morsiamelle!
Kukkia hälle,
kukkien kuningattarelle!
Helmiä hälle,
helmelle ihmisyys-uskon!
Huntuja hälle,
hunnulle huomisen ruskon!