KOHTALON KIRJA.
IKÄVÖI, IHMINEN!
Ikävöi, ihminen,
kaipaa kauneinta muiston ja toiveen,
päiviä lapsuuden,
aikoja armaita hempeän hoiveen,
isää ja äitiä,
veljiä, siskoja vierailla mailla,
untesi neitiä,
häntä, mi pois meni hämärien lailla.
Muistatko aikaa,
milloin sun aamusi nous elon kultaan,
lempesi taikaa,
riemuja, ammoin jo menneitä multaan,
retkiä marjassa,
laineita soiluvan salmen ja lahden,
käyntejä karjassa,
kesä-yön ääniä yksin ja kahden?
Kaipaatko milloin
pois ajan, paikan ja kuolonkin taaksi,
istuen illoin,
tuntien hiljaa maatuvas maaksi,
kun kaikki haipuu
kaunis niin kauas ja päämäärä pyhä
vitkahan vaipuu,
vaikka sa korkeelle kurkotat yhä?
Nauratko koskaan
silloin sa naurua ivan ilkamoivan?
Säikytkö, joskaan
kuule et muuta kuin oman äänes soivan?
Painatko pääsi
silloin sa peljäten, kulmilta harmaan?
Särkyykö jääsi
muistosta, toiveesta mennehen, armaan?
Itketkö, ihminen,
silloin sa kauneinta tiedon ja tunnon,
hienointa sydämen,
herkintä pyrkivän pyyteen ja kunnon?
Kuuletko hukkaan
juoksevan hetkiä mittaavan hiekan?
Päivies kukkaan
näätkö jo tähtäävän kuuraisen miekan?
Kyynelten armo
syntymälahjoista laupein on meille,
surun suuren tarmo
kylvetty siunaten sydämien teille:
kärsien kestät,
silloin kun nauttien sortuisit ammoin,
itkien estät
itsesi vallasta tyhjyyden kammoin.
Ikävöi, ihminen,
taa ajan, paikan ja tuonenkin laineen!
Rannalta tuskien
nää pyhä tähtesi yli yön ja aineen!
Kultainen helää
ihmisen ikävöivän sielussa kieli.
Etsimys elää,
maaksi kun maatuu jo tyytyvän mieli.
PYHÄ MARTTI.
Legenda.
Pyhä Martti, mahtava piispa, yli ratsasti Ranskanmaan, jalo alla jalkova orhi, kaks knaappia seurassaan.
Tuli ryöväri vastahan tiellä:
»Hei, henki tai kukkaro!»
Pyhä Martti, mahtava piispa,
pään herjalta halkaisi jo.
Taas eespäin ratsahat rientää; puri pakkanen ytimiin, hevon harja huurtehin hohtaa, jää kasvavi kannuksiin.
Tuli kerjuri vastahan tiellä:
»Ropo köyhälle, herra, suo!
Ei varrellein edes vaippaa
hän jättänyt, ryöväri tuo.»
Pyhä Martti, mahtava piispa, ei miettinyt kauempaa, löi kahtia vaippansa kalliin: palan suuremman kerjuri saa.
Taas eespäin ratsahat rientää; puri pakkanen ytimiin, yön taivas tähtihin ratkee, mut tähdissä kuiskailtiin:
»Kunis ratsastaa Pyhä Martti, sinis siunattu Ranska on, sinis viattomalla on suoja, pää konnien turvaton.»
Yön tähtien tuikkeessa kiitää uros jäisellä orhillaan, vilu-viittainen, kypär-kylmä, kaks knaappia seurassaan.
Kun kuuluvi kavion kopse, rikas vuoteellaan vavahtaa, kädet ristivi köyhä, mut konna hätähuutohon havahtaa:
»Sinis ratsastaa Pyhä Martti, kunis maan päällä oikeus on, kunis täyttynyt Jumalan tahto on laupias, lahjomaton.»
Yhä ratsastaa Pyhä Martti, käy tuomio teräksinen yön talvisen tähtien alla yli maan, läpi sydämien.
HAUTOJEN KESKELLÄ.
Tuijotin yöhön sankeaan. Näin minä lumisen kirkkomaan, ristejä silmänkantaman päähän. Oli kuin sieluni käynyt ois jäähän— hirmuinen valkeus!— niin hiljaist' on keskellä hautain.
Risti ristiltä kuljin ma, luin minä kirjoituksia, tuossa outo ja tässä tuttu, kerjäläinen ja silkkinuttu, kaikki jo multaa— niin hiljaist' on keskellä hautain.
Vait! Kas, laulua yössä soi! Hautojen kesken ken laulaa voi? Laulaako kuolema kullallensa, syksykö valkeelle vaimollensa, Talvettarelle— niin hiljaist' on keskellä hautain.
Kohden laulua kuljin ma. Ken oli kumma laulaja? Näin minä miehen yksinäisen istuvan juurella ristin jäisen, polvilla kannel— niin hiljaist' on keskellä hautain.
—»Mitä laulat, sa laulaja?» »Laulan kuoleman kulkua poikki vetten ja poikki maiden, halki haaveiden autuaiden— kuuletko kuoma, miten hiljaist' on keskellä hautain?»
Katsoin ma hulluhun laulajaan. —»Mitä kallista sulta on kuollutkaan? Miksi istut kuin peikko yksin? Mahtunemme me vieretyksin virren työlle—» niin hiljaist' on keskellä hautain.
Katsahti laulaja minuhun: »Lapsesta asti jo tunsin sun. Miksi hoiput sa hautojen päällä? Tiedän, on armain aikas jo täällä, kummitus olet—» niin hiljaist' on keskellä hautain.
Tartuin päähäni tuskissain. oman ma ääneni kuulin vain, ristit, haudat mun silmistä haihtui, valkeus pilkkopimeäksi vaihtui, murheeni muistin— niin hirmuist' on keskellä hautain.
»SE KUITENKIN LIIKKUU!»
En enää pelkää. Yö on haihtunut, ei mua enää hullun houreet vaivaa, on murhe mulla työksi vaihtunut, nään kukat, kummut sekä sinitaivaan kuin ennen kuultavina, kirkkahina; ja veren aallot hyrskyy valtavina, ma tunnen voimaa vaikka vuoret siirtää, taas aatos kantaa, pilvilöitä piirtää, ja käsi sydämellä maailmalle ma lausun, voitetulle voittajalle: se kuitenkin liikkuu!
Kun vieno joutuu keskeen karkean, niin useasti karkeampi voittaa. Ken kuulee ärjyessä ulapan, jos lapsi lammen heljän ääntä soittaa? Ja lapsi vaikee. Min' en vaiennut, näin monta sortuvan, en sortunut, ma opin sotalaulut lainehilta ja tarmon julman taivaan jumalilta, voin käyttää kalpaani kuin kanneltain, löin monta iskua ja itse sain: se kuitenkin liikkuu!
Se liikkuu sentään, sydän ylväs tuo, min luulin murtuneen jo hautaan mustaan, se päältään rautapantsarinsa luo, se itkee, nauraa, hehkuu innostustaan. Taas tohdin toivoa, taas tohdin luottaa, taas eespäin nähdä, uutta aikaa uottaa, nään tuhat silmissäni tulikerää, maailmat syntyy, sydänhaaveet herää, ja vaikka pettäis kaikkein muiden usko, maa pimeneisi, haihtuis huomenrusko, se kuitenkin liikkuu!
Te tuokaa tänne Lapin tunturi ja sydän tää sen alle haudatkaatte, se senkin alla vielä liikkuvi, maanjäristykset tuntea te saatte; se polkekaa, se pistää kantapäähän, se jäätäkää, niin kukat kasvaa jäähän, se pankaa pihteihin, se katkoo pihdit, se vangitkaa, niin vaikee vankinihdit, ja voittolauluin kivikaaret kaikaa, kun irti, ihannoiden uutta aikaa, se kuitenkin liikkuu!
Ma tiedän kyllä: tulee kuolema ja elonlangan armaan poikki leikkaa, voi olla kylmä, valju huomenna se mies, mi tänään vereväisnä veikkaa, maan alla maata, päällä multaa syli; mut yli haudan, kuolemankin yli käy vapaus, jolle sykki sydänkulta, se elää, henkii, vaikka painaa multa, se palaa liekin lailla syksy-öissä, tyrannit pelkää, mutta kansain töissä se kuitenkin liikkuu!
Ah, isänmaani, armas aatoksein, suruni, riemuni ja itku illan, ma sulle veisaan virttä Galilein, kun tuuli leikkivi yön suortuvilla, maa, metsä huokaa, nurmen kaste lankee. Sua herättääkö edes hetki ankee? En usko. Yössä myrkky-yrtit itää, maan ohjaksia henget pienet pitää. Mut alla tuskan, alla tuhmuudenki ja sorron, pimeyden, tään kansan henki se kuitenkin liikkuu!
SÄHKÖFANTASIA.
Voima mahtava, voima ankara, ken olet sa, oletko Jumala?
Tulen tunnen ma kyllä. Hän veljeni on. Tuli sieluni onhan sammumaton. Maan tunnen ma myös, meren välkkyvät veet, pihat taivahan, pilvien jyrkänteet, oman itsenikin osaks tuntea voin— sa yksinkö outo ja verhottu noin?
Siis lienet sentään Jumala. Sun ukkosessa kuulen ma, nään revontulten räiskehessä, myös ihmisessä, eläimessä, kannella taivaan, kaikkialla, ilmassa, maassa, maankin alla.
Mun sielussainkin olet siis.
Jumala, Lempo taikka Hiis,
Sa hirmuinen,
Sua palvelen,
Sa suloinen,
Sua rukoilen,
suo voimasi minussa vallita,
minut lataa liekeillä, laululla!
Kuin? Kaksi virtaako tarvitaan? Ne minusta löydät ainiaan, yön virran yhden ja toisen pyhän, epätoivon ja uskon uuden yhä, ivan ilkeän, haavehet hartahimmat, ujot unelmat, herjaisat kiimat, kimmat, pelon pelkurimman, myös miehen mielen, meren kantelon, laaksojen, lampien kielen, kaikk' kaikki löydät. Ei sinulta ole vastavirtoja puuttuva.
Ja olenhan itse vain vastavirta. Käy halki henkeni elämän pirta, teen työtä, taistelen, pyrin, toimin, en tiedä, lienenkö kude, loimi. Ma kuulun jonnekin. Minne? mietin.
Sukkulan surinan pääni päällä kuulen enkä arvaa, päivän neitikö helskyttää hääkangasta kultakarvaa. Mut jos hän Päivätär päreä ois, niin tottahan aamu koittais, ja jos hän kultakangasta lois, niin ilosta ilmat soittais!
En tiedä. Yön sylissä yksin seison. Ukon jyrinän kuulen, nään salamat, tunnen päässäni nousevan hiusten— pelvostako? kauhustako? Sanasta salaisen sähkön.
Voima mahtava, voima ankara, ken olet sa, oletko Jumala?
Jos olet myötäinen minulle, miksi et minulle taivu? Jos olet viholliseni, iske, että eessäs vaivun! Virrat sieluni sulata yhdeksi! Asetu itse myötä tai vastahan! valitse!
VAELTAJA.
Ystävät, ystävät, ette te saavuta mua, ain olen siellä, mistä ei etsitä, ain olen täällä, mistä on mentävä, teidänkin tultava, vuorilla, laaksoissa, autuuden niituilla, alhoissa, rotkoissa, kuoleman notkoissa, uhmaten, säikkyen, vapaana väikkyen, vankkana astuen, kaahlaten, kastuen, soitakin sotkien, polkuja potkien, polkematontakin taivalta tarpoen, suuntaa montakin, tutkien, arpoen, uuttakin uurtaen, puskien, puurtaen— kuinka siis mua saavuttais vihamiesi?
TOTUUDEN ETSIJÄ.
Lensi aattehet aroilla niinkuin raisut villiratsut— en niitä tavannut kiinni.
Keinuivat kuvien sarjat Intian ikilehoissa, virran vienon lainehilla— olivat uinuttaa minutkin. Entäpä Egyptin maasta löytäisin salasanani?
Matkusti matematiikka mittoinensa, muotoinensa haudoilla entisen Egyptin— sit' oli kotona kyllin.
Synagoganko sylistä löydän varman vastauksen, Galilean laaksoloista, ristin kultaisen kuvusta?
Jehova jyrisi siellä niinkuin pitkän pilven ääni, värisi veriset uhrit, vavahteli kaikki kansa alla Abramin Jumalan, Isakin ja Jakobinkin: itse vaati ihmis-uhrin isä poialta omalta, kuolon kurjan ristinpuussa vuoksi herjan ihmisheimon.
En ma löydä etsimääni.
Menen sieluni sisälle, oman rinnan onkaloihin, löydän luottehen lujimman, jolla torjun turmat kaikki.
TITANIC.
»Lähemmä, Jumala, sua!»
»Lähemmä, Jumala, sua!»
Uppoo linnamme uiva.
Maailma hukkuu,
katoo kaikki jo kuiva.
»Lähemmä, Jumala, sua!»
Aukee allamme syvyys,
laulumme lakkaa,
päättyvi pahuus ja hyvyys.
»Lähemmä, Jumala, sua!»
Nyt ei tuoll' ole ero,
liet rikas, köyhä,
tuhma tai maailman-nero,
»Lähemmä, Jumala, sua!»
On joka usko nyt vapaa.
Yksi on varma:
huomen meitä ei tapaa.
»Lähemmä, Jumala, sua!»
Vaivumme vitkaan ja varmaan,
yllämme tähdet,
vierellä jäävuori harmaa.
»Lähemmä, Jumala, sua!»
Tyynet on taivahan pielet,
tyyni on meri,
tyynemmät meillä on mielet.
»Lähemmä, Jumala, sua!»
Ei hätämerkkimme auta,
ei sana sähkön,
ei valo, ei tuli, rauta.
»Lähemmä, Jumala, sua!»
Ei anovaisina armon,
suorina seisten,
patsaina paatisen tarmon.
»Lähemmä, Jumala, sua!»
Soittaen sorrumme, veikot.
Meilläi on vaimot,
meilläi on lapsoset heikot.
»Lähemmä, Jumala, sua!»
Yksin on kuoltava kunkin.
Auta ei mua,
jos näen suistuvan sunkin.
»Lähemmä, Jumala, sua!»
Siteet sielujen katkee,
ihmiset eroo,
rakkaus, ystävyys ratkee.
»Lähemmä, Jumala, sua!»
Kulkeva kuu on ja päivä,
meiltä ei koskaan
häipyvä kuoleman häivä.
»Lähemmä, Jumala, sua!»
Seisomme polviin jo veessä.
Kumppani, soita,
soita kuoleman eessä!
»Lähemmä, Jumala, sua!»
Soi tuhat-ääninen kuoro.
Jäävuori vastaa:
huomenna toisten on vuoro.
»Lähemmä, Jumala, sua!»
Tyhjyys yllä ja alla.
Hyinen on meri,
hohkaa maailman halla.
»Lähemmä, Jumala, sua!»
Huulemme hyytyvät torviin,
soitamme sentään,
huudamme kohtalon korviin:
»Lähemmä, Jumala, sua!»
Tuo elon kaiken on tunnus,
on joka teon,
on joka tehtävän punnus.
»Lähemmä, Jumala, sua!»
Vaipuu nyt Salliman vaa'at,
lienemme hienot,
lienemme halvat tai raa'at.
»Lähemmä, Jumala, sua!»
Kuole ei kauneus, joskaan
täyty ei kaipuu,
pääty ei etsintä koskaan.
»Lähemmä, Jumala, sua!»
Ihmisen kunnia soikoon,
ihmisen voima
voittaa kuolonkin voikoon.
»Lähemmä, Jumala, sua!»
Laineet jo päällemme pauhaa—
»Lähemmä, Jumala, sua!»
Soitamme ihmisen rauhaa—
»Lähemmä, Jumala, sua!»
Ihmisen kunnia olkoon—
»Lähemmä, Jumala, sua!»
Ihmisen ihanuus tulkoon—