KUVIA JA MIELIKUVIA.
LAPSEN KIRKKO.
Kuulkaa, kuinka kirkon kellot kaikuu kautta maiden merten: pou pau, pou pau!
Kuunteli sitä hän lasna kodin köyhän kynnykseltä, oman äitinsä sylistä, keskeltä sinisalojen. Salot raikui, vaarat vastas, kierteli pyhäinen kaiku, sai lapsi sanelemahan: »Äiti, milloin me menemme sinne, joss' on joulukirkko?»
Virkkoi äiti: »Toisti, toisti, kun sa vartut vaaksan verran.»
Varttui lapsi vaaksan verran, vieri jo veräjän suulle, näki hän kirkkotien katoovan kaukaisehen hongikkohon, juoksi hän kohin kotia: »Olen nähnyt kirkon, kirkon!»
Kysyi äiti: »Minkä kirkon?»
»Näin minä ikkunat isoiset, harjat pilven-piirtäväiset, niitä patsahat piteli maasta asti taivahasen. Äiti, milloin me menemme sinne, joss' on joulukirkko?»
Hymyili hyväinen äiti:
»Kun saat sa paremman koltun.»
Sai poika paremman koltun, pääsi kerran kirkkohonkin, näki hän oikean tapulin, tapulissa kellot kaksi, tuli itkien kotihin, kaihomielin kartanolle: »Oma kirkkoni parempi oli huojuhongikossa. Nyt sekin on minulta mennyt.»
Eikä kohdannut enempi, ei elossa, kuolemassa eikä kuoleman takana kaukometsä-kirkkoansa.
ERÄS BERLINI-MUISTO.
Pienoinen kapakka
Charlotten-kadulla!
Et ole pienin sa mun muistoini kirjassa.
Niin monta iltaa näin sen peilissä ystävätäin.
Hän poissa on minulta nyt, ma yksin yöpynyt.
Hän muita jo lempi kai; kuva korvata sorean sai.
Ja jäähtyi kahvikin, kun istuin ja uneksin.
Ja kyynelet kylmät vain mun vierivät poskiltain.
Tarjooja-tyttönen mua katseli säälien.
Lie rukkaset saanut hän, näin näytti hän miettivän.
Tai tyhjä sen kukkaro on
Kuka lieneekin onneton?
Oi, tyttönen herttahin!
Sun aatokses arvasin.
Ja oikein sa arvasit, kun kurjaksi luulit mun.
Raha, jonka löin pöydälle, mun viimeisein oli se.
Mut silmäni kyynelet ne olleet ei viimeiset.
Jäi jäljelle paljonkin, tuli uusia myöhemmin.
Kaikk' onhan jo lopussa, yhä raukka rakastan ma.
NUORI NIETZSCHE.
Tuo tulleeko päivä mullekin kuin monelle muulle on tullut, että elämä jonkin on arvoinen, jota säästää ja säälii ne hullut, että pelkään ma katsoa kuolemaa kuin kumppani silmäterään— Pyhä Aurinko, kuinka ma pelkäänkään sitä päivää, jona ma herään!
Tää kaikki, kaikk' onhan unta vain: mun aatteeni armahimmat, mun henkeni heleä morsian, tuon suudelmat tulisimmat, hän, hän, satavuosiks mi sekunnit loi ja minuutit miljoonaksi, joka yhdellä sydänyö-katseellaan tomun tään teki jumalaksi!
Ja unta, untahan kaikk' on tää: mun murheeni mustimmatkin, epätoivoni, tuskani, taistoni, sydänkaihoni katkeratkin; mitä oon minä, onneton, kärsinyt, mitä mulla on onnea ollut, on unten aaltoja ollut vain ja unten tuomana tullut.
Tuo koittaako päivä, kun laskea mun pitäisi pitkin öitä, elon paatisen polkuja suunnittaa ja ankeita arkitöitä, jona oisin ma yhteiskunnassa yks— kentiespä kohta jo kaksi— ja vuosi vuodelta vaipuisin taas raa'aksi rahvahaksi?
Ah, älköhön tulko se milloinkaan! Mut terve, mun päiväni sorja, mun päiväni ylpeä, seppelpää, jona en ole onneni orja, jona seison ma seppona murheen, jona aatos on ahjossa valkee— sa terve, päiväni punainen, kun haaveiden kuoret halkee!
En maitoa suoniin ma saanutkaan, mut sain minä tummaa verta, se otsasuonissa ouruaa, kun kuohuun se nousee kerta… minä kuulen kuin kohinan kaukaisen tai tuhanten miekkojen melskeen— hei, tunnettenko te, ystäväin, tuon alkavan aamun helskeen?
Ja silloin mun silmäni pimentyy, mut sieluni salamoitsee— haa, kuulettenko, kuin myrskyssä mua taivahat jumaloitsee? Olen arkki-enkeli Mikael, mua Auringon parvet seuraa— päin, lapset, laumoja pimeyden, päin ihmis-yön jalopeuraa!
NUORI ALKIBIADES.
Yksinpuhelu.
Oi, miks en syntynyt ma ennemmin, kun Hellas vielä oli urhoin tanner, oi, miks en nähnyt miekkain leimausta ja mastometsää, meren täyttävätä?
Miks ei mun aikanani vapaus ollut kuin entis-aikaan verin ostettava ja miks ei miljoonat nyt Persian ylpeinä yli vyöry Hellesponton?
Tää aik' on aika sankarmuistojen, ei sankartöiden. Tääll' ei tilaa niille. Maa turvattu on, meri meille altis, Ateena kasvaa lauluin, tietein, taitein, ja niinkuin paasi liittyy paatehen, niin nousee maani mahtavuuden muurit.
En luotu muurariks, en muiden töiden rakennusmestariksi. Olla tahdon ma omain aatteitteni arkkitehti.
Haluni usein oisi hävittää maan tasalle nää templit, linnat, pylväät, vain siks ett' uudestaan ne luoda voisin.
Jo tuohon miettinyt oon keinonkin.
Kaks kansaa täällä kiistää valtikasta,
Ateena yks ja toinen Sparta, kumpi
lopuksi voittaa, viel' ei tiedä kukaan.
Ne veljessotaan tahdon yllyttää, hävitän toisen toisella ja uuden luon kansan raunioille entisien, min veri on kuin Alkibiadeen: puoleksi tyyntä, puoleks myrskyä, puol' urhon kuntoa, puol' immen mieltä, puol' voimaa Spartan, puoli Ateenan armautta päivän, hengen hienoutta, hitunen hekkumata Persian ja ryydiks vielä raakuus pohjan kansain, näin valmis Alkibiadeen on nektar, min tarjoan ma taivaan jumalille.
PIKKU HELKA.
Kun sa naurat, nauraa sydämeni, kun sa itket, hyytyy hurmeheni, tunnen tuskaa, avutonta aivan, kun en arvaa aina syytä vaivan.
Vaan kun silmäs, miettivät ja hyvät, minuun katsoo niinkuin kaivot syvät, silloin kasvonsa pois kääntää taattos, itkee kuin jo näkis kuolinsaattos.
Tunnen katseen, kysymyksen tunnen.
Kysyt: Mikä? Kuka? Mistä? Kunne?
Kysyt, kysyt, eikä vastaa kukaan;
vierit vihdoin muiden lasten mukaan.
Ah, tuo ilmees varhaisvanha, arka, siitä tunnen sinut, Helka parka! Olet tyttäreni, kuulut sukuun, surun heimoon, surman lasten lukuun,
rotuun, joka rakkautta janoo, hirven silmin armahdusta anoo, kärsii, herkistyy, ei kauan kestä, kuolee sydämensä ylpeydestä.
VANHA TÄTI.
Hapses jo harmeni, vanha Täti, etkö jo levätä voisi?
—»Hoitelen lapsia siskovainaan, leponi hyödytön oisi.»
Selkäsi köyrtyy, vanha Täti, aika on huolesi heittää.
—»Talutan siskoni lapsen lasta sikskuin multa mun peittää.»
Jalkasi horjuu, vanha Täti, katkeat kadulle kerran.
—»Silloin kun en ole tarpeen enää, nukahdan huomahan Herran.»
KAHDET SILMÄT.
Näin ma kerran silmät synnilliset, silmät suuret, tummat, tulta-lyövät, jotka vaati kaikki tai ei mitään; niiden vierell' loisti silmää kaksi sinistä kuin lemmenkukka rannan, eikä mitään vaatineet ne multa, mutta lupasivat kaikki, kaikki.
Ja ne voitti, silmät synnilliset, ja ma annoin kaikki, kaikki, kaikki, kodin, heimon, työni tyynen onnen, ylpeyden ja omantunnon rauhan, enkä mitään, mitään saanut vastaan, vaan mun autuutein ol' antaminen.
Taaskin loistaa mulle silmät kahdet, toiset suuret, suruiset ja tummat, suurentamat pitkäin kärsimysten, ja ne viittoo, kutsuu, kuulkaa, kuulkaa: »Karatkaamme täältä kauas, sinne, missä arvokkaamp' on ihmis-elo, alkakaamme ajanjakso uusi, nousten, nostain toinen toisiamme, kohti korkeutta öisten tähtein, ihanuuteen itselömme pyhän!»
Näin ne tuikkii mulle tummat silmät; mutta kiehtoo myöskin silmät toiset, siniset kuin ensi railo jäässä, jossa päivän kilo karkeloipi: »Tule, sylitysten syöksykäämme, nuoret oomme, riemustamme rikkaat, tai jos sinä et, niin olen minä, annan armauteni täyden sulle, suutelen sun kuninkaaksi taikka tapan, ett'et enää toista lemmi!»
Aika muuttuu, minä myöskin muutun; silmät suuret, suruiset ja tummat samat on kuin ennen synnilliset, silmät, joista kilo karkeloipi, ovat ystävättärensä parhaan— luulen, taaskin voittaa synnin silmät.
VANTEENHEITTÄJÄT.
Pikakuva.
Lentävi vanteet ristin rastin, ilmassa leikki ja laulu soi, kuuluvi pajatus kylihin asti, ihmiset kylissä aprikoi: rovastilla on vieraita varmaan.
Notkuvi varret, vilkkuvi nilkat, neitojen helmat hulmuelee, herrojen otsilta tippuvi tilkat, kenpä se ylinnä keikahtelee? Talon rouva nuori ja notkee.
Hänpä se kaartehen kauneimman heittää, lausehen sorjimman suustansa suo, ripsillä pitkillä silmänsä peittää, oravan-silmänsä ruskeat nuo. Ja vantehet lentää ja liitää.
Kas, miten hänehen maisteri vilkkuu, sihtaa silmää kuin tulijous. Vantehen kaulaansa sai, että kilkkuu, siitäkö nauru ja kikatus nous— talon rouvan vetreän vanteen.
Istuvat kuistilla vanhemmat herrat, maistavat maljoa höyryävää. Unhottuu puhe useat kerrat, nyykähtää ukko rovastin pää, kun vanteet niin kauniisti lentää.
Ah, älä katsele vartta sa tuota liioin, maisteri liekkisyön! Karkkoa kaunihin naurajan luota, pelkää keijuja kesäisen yön! On nuori vanhalle mennyt.
Vilkkuvi nilkat ja punaiset sukat, aurinko painuvi metsän taa, hehkuvi puut sekä poskien kukat, tuoksuvi kasteinen nurmi ja maa. Ja nuorten riemu se raikuu.
YÖVIRSI.
Salamat välähtelevät yössä mieleni pimeän, sinkoovat siniset liekit tuskieni tuntureilla.
Näen hengen huimat kuilut, kuulen laulut Tuonen lasten; olkoonkin iloni yöhyt.
Yöhön mökkini rakennan, yöstä virteni viritän, laulan mahdit maan povesta, synnyt synkät yön vesistä, peitän päivän paistamasta, tärisytän taivonkantta, itse istuinta Jumalan, sydämen särkyneen sävelin, virsin yöstä nousevaisin.
Tahdon olla, tuskan tulkki, tuskan tulkki, päivän peikko, veli kaikkein kärsiväisten, runo syyllisten sydänten.
Syyllisten? Mikä on synti?
Loit, Luoja, halut minulle, panit paalut kaikkialle: »Tähän asti, ei etemmä!» Mutta ma käyn etemmä, uhmaan käskyjä Jumalan, jot' en tunne. En sinulta pyytänyt lahjoa eloni, en siitä sinua kiitä.
IRJA.
Eräs katkelma »Simo Hurtta»-sikermästä.
Istui Irja yksin koissa, kuuli sanat kauhun, turman, istui impi unelmoissa, itki, tunsi hurjan hurman, ylleen vaatteet parhaat puki, jalkaan kautokengät pauloi, suortuvansa pitkät suki, sukiessa hiljaa lauloi:
»Hyvästi nyt onni lauha, peipot pienet lehtipuissa, jää nyt kesä-illan rauha, sateenkaaret salmen suissa, terve myrsky, terve sota, terve elon ukkoshetki, terve tuskan tuiman ota sekä riemut, rikoksetki!»
Hiljaa Hovin tietä kulki; sai hän Hurtan kartanollen, vitkaan portin suuren sulki, vartoi hetken vaiti ollen; vaelsi jo poikki pihan, sydän sykki kuuluvasti, rinta ratketa ol' ihan; saapui Hurtan eteen asti.
Ylpeä on Sormun Irja, tulikukka, suolla soihtu, kiehtova kuin noidan kirja, väkevä kuin velhon loihtu; ei hän pyydä, ei hän palvo, patsahaksi häntä luulet, kostea on silmän kalvo, puoli-auki punahuulet.
Hurtta katsoo, katsoo. Terät silmäin pienentyy ja suurtuu, tuikkii eessä tulikerät, himmeäksi huone huurtuu. »Mitä tahdot?» Hurtta puhuu; vierii hiljaa hetki, kaksi, vihdoin ääni vieno huhuu: »Tahdon taaton vapahaksi.»
Nyökkää päätään Hurtta. Soluu hetket niinkuin virran juoksu, missä illan joutsen joluu, tuntuu tuores lehden tuoksu. »Mitä varrot?» Hurtta sanoo; vierii hetki; kaksi, mutta kohta ääni armas anoo: »Varron sulhon vapautta.»
Nyökkää päätään Hurtta. Suljuu aika niinkuin suvi-yöhyt, missä huomenruskot huljuu, vaikk' on mailla varjovyöhyt: lentää, liitää suuret perhot, syttyy helaatulten palot, punertavat pilven verhot, kangastuvat taivaan talot.
Virkkaa tyttö viimein: »Lähden.» Käypi Hurtta käteen hälle, lausuu: »Tyttärensä tähden taaton annoin elämälle, sulhon morsionsa vuoksi, itseäs en enää anna. Jääös, hyvä, Hurtan luoksi, Hurtan huolet, riemut kanna!»— * * * * *
NIIN SINUA KATSOIN, NEITI—
Niin sinua katsoin, neiti, kuin lapsi lelua uutta, niin sinua kuulin, neiti, kuin korpi kevätkäkeä, kunnahalta kukkuvata.
Kukuit kukkihin poveni, lauloit ilmi mun iloni, helkytit keväiset kaiut, herätit salon sävelet puroina porisemahan, kanteleina kaikumahan, tuulen viedä, toisen tuoda, vaaran vastahan sanoa.
Niin on nyt minun iloni kuin lapsi lelua vailla, niin on nyt minun eloni kuin kevät käkeä vailla, kumpu vaiti, kukka poissa, surussa salo sininen.
MINKÄ TAISIN, POIKA PARKA?
Minkä taisin, poika parka, ja tyttö, mitäpä taisit tulelle tulisen silmän, Luojan suuren syttämälle?
En minä sinua syytä enkä syytä itseäni, syytän syitä suuren Luojan, pattoja pahan Jumalan, poven pienen pyöreyttä, varren hoikan valkeutta, kulmakarvan kauneutta, kautokenkien keveyttä.
Alas sa alati katsoit, katse loisti luomen alta, liekki ripsistä ritisi, kulmista kulona kulki, lieskahti pojan povehen, risahutti rintaluuhun, povea porottamahan, hermojani hiihtämähän, suoniani särkemähän, jäätämähän jäntereitä.
Siitä en sinua syytä enkä syytä itseäni. Vaan siitä sinua syytän, siitä syytän itseäni, sa ettet nauranut enemmän, minä enemmän naurattanut pienillä pilapuheilla, tyttölasten lauleluilla.
Jos oisit nauranut enemmän, minä enemmän naurattanut, ei oisi elämä mennyt, elämän kauneus kadonnut, tummunut tupani orsi, koko pirttini pimennyt, kun sinä menit minulta, kun putosit, pohjantähti!
AATU-UKKO.
Niin on ihmis-ajatus
kuin savupatsas ikään:
kun se lähtee nousemaan
niin ei sitä estä mikään.
Tuulet sitä kuljettaa
ja pyörreviimat kantaa.
Ijäisyyden ulapoill'
ei ole saarta, rantaa.
Vaan kun ilma raskas on,
niin savu maahan vaipuu.
Arkitöiss' on tukehtunut
monen mielen kaipuu.
Nousemahan lähtenyt
oli Aatu-sepän henki
läpi taivaan yhdeksän
ja yli kymmenenki.
Peltojensa pientareita
Aatu asteleepi,
taittaa tähkän toisinaan
ja tarkkaan katseleepi.
Mutta mailla korkeuden
henki kiivas kiitää,
tähtitarhat taivahan
ja linnunradat liitää.
»Kummahan on kuitenkin
tää luomakunta Luojan»,
miettii ukko mielessään,
»kun käsittäisi ruojan!
Ymmärrän ma yhtä toista:
että siemen itää,
siemenestä maalle kasvun
kaiken nousta pitää.
Sumu nousee järvestä
ja sataa alas jälleen.
Kiertää niinkuin rukinpyörä
koko luonto tälleen.
Entäpä jos tehdä voisi
itse kiertorukin?»
Tuo on Aatun ajatus,
tuo mielihaave ukin.
Ja hän ryhtyy takomahan
kohta toimessansa.
Poika polven korkeuinen
hällä apunansa.
Vuodet vierii. Rovasti
saa ukon työstä kuulla,
painuu kerran pajahan
ja katsoo hymysuulla.
Lausuu: »Luojaa palveleepi
tavallansa kukin
eikä huonoin ehkä liene
tapa Aatu-ukin.
Mutta poika pantava
on tuosta papinkouluun.
Ensin itse opetan
ja sitten laitan Ouluun.»
Rovastin tahto tapahtui.
Taas viikot, vuodet luisti.
Poika tuskin taattoaan
ja kotoansa muisti.
Palasi kerran kesällä.
Oli juhannuksen aatto.
Nytpä Aatun mökille
käy harvinainen saatto.
Eellä piika pappilan,
kädessä kahvipannu,
jäljessänsä ruustinna
kera kuppien ja kannun.
Sitten ruokokeppeinensä
rovasti jonon jatkaa,
juhlallisna hahmoltaan
kuin kirkkoon oisi matka.
Tytär nuori takanaan
kera miehen oudon kulkee.
Sydän arka kummallakin
aavistusta sulkee.
Jälkijoukon muodostavi
Hurri, talon halli,
pappilaan mi harvoin tulla
haukkumatta salli.
Näin nyt Aatun mökille
käy harvinainen saatto.
Päivä painuu läntehen,
on juhannuksen aatto.
Joka töllin saunasta
nyt vitsan viuhke soipi,
lehvät nuoret lemuaa
ja huuru huppeloipi.
Aatu-ukolla yksin ei
ole juhannust', ei juhlaa.
Harvoin pyhäpäiviäänkin
lepohon hän tuhlaa.
Aatu-ukko pajassansa
yksin takoo, takoo.
Savu milloin kohoaa
ja milloin maahan sakoo.
Vanha on jo Aatu-ukko.
Elon pyörä luistaa.
Tuskin enää poikaansa
ja maailmaa hän muistaa,
Ovi aukee, astuvi
nyt sisähän juhlasaatto.
Outo käden ojentaa
ja virkkaa vitkaan: »Taatto!»
Aatu katsoo kummastuin,
ei tunne tulijoista
muita hän kuin rovastin.
Tää epätiedon poistaa.
Lausuu: »Aatu, iloitse!
on poikas insinööri.
Tulla saattaa hänestä
nyt vaikka tirehtööri.
Poikasi on potra mies
ja rahaa tehdä jaksaa.
Kuusisataa kuussa saa jo,
jotka ruukki maksaa.
Siksi, Aatu, iloitse!
Jo hätäpäiväs päättyy.
Pappilassa ikisuoja
sulle onpi säätty.»
Aatu katsoo kummastuin.
Ei ymmärrä hän tätä.
Mitä haastaa rovasti?
Mi päättyy? Mikä hätä?
Eihän häll' ole hätää ollut
koskaan elämässä.
Vaiko liekin elonpäivät
hällä päättymässä?
Sen hän yksin ymmärtää:
on poika hälle tullut.
Vasaransa jättää hän
ja virkkaa: »Tervetullut.»
Käsi kädessä katsovat
nyt isä ja poika toistaan.
Poika kylpee kyynelissä,
Aatun silmä loistaa.
Poika! Hänen poikansa!
Niin suuri, vankka, ylväs!
Tuli takaisin taaton ilo,
koko kodin pylväs.
Virkkaa: »Tulit parhaaksi!
On palje rikki vähän.
Painajata tarvitsen,
en muuta, työhön tähän.
Kas, se kohta valmis on!»
Ja hyväellen noita
silittää hän rattaita
ja rautaputkiloita.
Mitäs muuta! Insinööri
tarttuu paljetankoon,
Aatu-ukko vasaraan
ja rovasti hiilihankoon.
Hei, kuin kipunat kirpoaa
ja kaikuu kaunis hilke!
Tämä on vielä sorjempaa
kuin koivuvitsan vilke.
Autuaana Aatu-ukko
takoi iltaan asti,
katsoi vuoroin työhönsä
ja poikaan rakkahasti.
Vaan kun päivän kultakehrä
metsän taakse haipuu,
silloin myöskin Aatu-ukon
kädestä vasara vaipuu.
Kerran kaksi horjahti
ja sitten maassa makas.
Ulos vietiin, vietiin myötä
myöskin rukki rakas.
Raskahasti Aatun rinta
niinkuin meri kiikkuu.
Huulet hymyyn hyrähtää,
hän virkkaa: »Nyt se liikkuu.»
Päivä painui metsän taa.
Oli juhannuksen ilta.
Tuli tuores lehdentuoksu
lammen rantamilta.
Pääsky visersi viirin päässä,
kaukana käki kukkui
Hiljaa niinkuin suvi-ilta
Aatu-ukko nukkui.
KADONNUT SÄVEL.
1.
Oli aika, kun suuria aioin, maat taivaiksi unelmoin. Nyt istun ma yksin, yksin, näin päiviä viettää voin.
Voin istua aamusta iltaan ja soppehen tuijottaa, vedet kuumat silmistä tippuu, en pienintä säveltä saa.
2.
Lien paljon ma lauluja tehnyt, mut yks oli kaunehin, oli mulla niin armas aihe— polo, kuinka sen unhotin!
Se oli mun onneni laulu, sävel säihkyvä, voitollinen. Yöt päivät yhä ma etsin sitä pohjasta sydämen.
Ja vuodet ne vierii ja vierii, tuli silmien sammuu pois. Mitä siitä, jos löytyä kerran elon kauneus kadonnut vois!
Jo ystävät ympäri väistyy, ovat hapseni harmenneet. Mitä siitä, jos löytäisin kerran ens-lempeni säveleet!
3.
Haa, kuulkaa! Nyt se on mulla.
Sen löysin ma vihdoin siis.
On aikasi joikua, joutsen,
ja kuolla nyt säveliis.
Te kuulkaa, kuinka ma laulan sysikutreista kassapään, miten pitkien ripsien alta, tuhat aatosta välkähtää!
Ah, näittekö varttansa norjaa? Yli kukkien kulkee hän, se on hän, minun haaveeni heljin, se on impeni hämärän!…
Vedet kuumat silmistä tippuu, ei kuulu kuin huokaus, ja kantelon kieliltä hiljaa soi hukkuvan parahdus.
4.
Epätoivoinen, yhä etsin, yhä huuleni humisee… O, laupias Jumala, auta, mun järkeni pimenee!
5.
Taas haaveet koskena kuohuu, runot kuplina kumpuaa, ja veen yli vellamo nostaa käsivarttansa valkeaa.
Te näättekö katseensa kauniin?
Ah, pois minut päästäkää!
Ma tahdon kanssansa käydä
meren puistoa viileää…
Kas, kaikki niin oudosti katsoo!
He laulusta hurmaunee?
Ah, huomaan, on kieletön kannel,
jota sormeni soittelee!
MOITITTU RUNOTAR.
Ne sanoi liioin sun laulavan ja ett' olet alaston liian ja että sun ei sovi lempiä mua lemmellä sinipiian.
Näät tyttöni, aika on toinen nyt kuin ennen sun emosi mailla, kun kummuilla karjoja paimensit ja huiskit huolia vailla.
Ei riitä ne kumpujen riemut nyt, ne on riemuja karjapiian, nyt passeja vaativi Pantheon ja arvoja akatemiian.
Joko jouduit sa, tyttöni, allepäin?
Me emme siis huoli heistä!
Mut salli mun sentään varottaa
sua vaanivan surman teistä.
Yks surma suurin on tielläsi sun: elä irralla esteetikoista! Niin maistuvan marjan jos nähdä he saa, voi sattua yhtä ja toista.
Ja suurikin kriitikko asettaa voi sulle vaikean vaalin: kas, olla pappeja Astarten myös voivat ne papit Baalin.
Niin sinisten silmien edessä voi tietehet unhottua: ja monenkin Mefiston pohjalla on hyljätty vain don Juan.
NUORI JOUKO.
Sinäkö sanelet yöstä, sinä, auringon sikiö, laulaja laveasuinen, kantama Kalevan kansan?
Mitä tiedät yöstä sinä, joka et tuntenut ikinä pyydettä tulipunaista, rakkautta rajattomuuden, hiilen hiiltävän paloa, kaiken kaunihin menoa?
Kävit tietäs kuin sokea jumalitten johtamana, istahdit ilokivelle, kukutit käkösiäsi, laulelit, mitä sinulle lauloi suuret armo-luojat!
Haa, te päivän liedot lapset, mitä te tiedätte elosta niiden, joill' on tahdon taisto vasten valtoja elämän, jotka syy on synnyttänyt, rikos tehnyt rikkahiksi, tuska tuimiksi takonut, murhe musta seppelöinyt!
Tiedä, laulaja lavea, se on seppel yhtä pyhä kuin omakin otsalehtes antama Auringon jumalan, sulotarten suutelema!
SALOME.
Aino Acktélle omistettu.
Salome, sa hurmasit meidät sotakirkkailla soinnuillas. Salome, sa surmasit meidät punahuulillas, hunnuillas; kun kauneus, luonto ja taide noin yhtyvät liittohon, profeetat on vaarassa silloin, moni valtias voimaton.
Joka liikkeesi jousena taipui, joka äänesi tiukuna soi, joka askelees oli laulu, joka elkesi kuvia loi. Kävi katsomon halki kuin henkäys: lie unta tää armasta vaan, hän Suomesta Europan loihti, vei Suomen hän Europaan!