ENSIMMÄINEN LAULU.
Suomi, surun, soiton maa ja laulun laaja manner, juhlakenttä jumalten ja tanhujuoksun tanner!
Kaikui ennen kannel täällä, soip' on sodan torvet, paloi vainovalkeat ja punoittivat korvet.
Painui myöskin auran kynsi syvään kivimäkeen, syvemmälle luonnon synnyt Suomen kyntöväkeen.
Juotiin vettä virsun alta, petäjäistä syötiin, metsän anti ammuttiin ja kauppiloille myötiin.
Tuhat noista tutkelmata kertoella voinen.
Toki nyt on tarinamme aihe aivan toinen.
Kaiu ei nyt kanteleet, ei soita sodan torvet, kuuluu tiuvut, kulkuset, kun kuurassa on korvet.
Vaan kun vettä soudetaan, niin maalipurret seilaa, salmet tyynnä soiluvat ja mamselit ne peilaa.
Rahaa on kuin ruumenta ja ruokaa niinkuin puuta, ruoan väliin kastetahan kaulaa sekä suuta.
Eikä vettä, huitua nyt hulju hyvät maijat,
Ranskan viinit virtoaa ja Saksan sampankaljat.
Hei, ken mielii kestihin, se olkoon tervetullut, köyhä niinkuin rikaskin, niin viisahat kuin hullut!
Pannaan pöytä koreeksi ja piika uutta tuomaan;
Kivesjärven ruukissa on ruokaa sekä juomaa.
Iloinen on isäntä ja rouva ylen sorja, ei sen sormet työssä kulu, kaikki tekee orja.
Pytinki on pitempi kuin Ämmäkosken silta.
Aamu kun on tässä päässä, toisessa jo on ilta.
Toisessa kun päässä vasta herrat yötä hummaa, toisessa jo piikatytöt aamiaista hommaa.
Ympärillä koivikot ja lehtovieret vilppaat, kelpaa niillä juoksennella leskistä ja hilppaa!
Kunnahalla männikkö ja männikössä maja, pakopaikka lempiväin ja pullonpauke-paja.
Hyvä siit' on katsoa myös kuinka aamu koittaa, kuinka Kivesjärven päällä päivä sumut voittaa,
saaret sadat selviää ja aavat avaroituu, niemen päihin töllit sekä talot taajat koituu.
Siin' on Kivesjärven kylä. Kylässä on kansa, korven kylmän kuokkija ja tuttu tervastansa.
Kukin elää omallaan, ei verkaa eikä velkaa.
Toki ruukin tultua jo toinen aika alkaa.