TOINEN LAULU.
Astui ulos aamulla se Anja-rouva nuori, päivä metsät punasi ja välähteli vuori.
Kuinka lie hän herännytkin kesken kesä-untaan, valella hän virrall' aikoi käsivartten luntaan.
Astui pitkin metsätietä Anja-rouva sorja, kastehelmet karisi ja notkui varsi norja.
Tuli hän virran vieremälle, katsoi veden pintaan, näki kuvan kaunokaisen, nousi riemu rintaan.
Kaunis oli Anja-rouva, muita kaunihimpi, nainen naitu mieleltään, mut muodoltaan kuin impi.
Kaksi huulta punaista kuin marjat alas paistoi.
Voipa miestä miekkoista, ken niiltä suukon maistoi!
Silmät suuret, ruskeat kuin metsälammen laine, jossa uinuu ulpukat. Mut varo, kulkevainen!
Rimpi viekas pettävi. Äl' astu lammen rantaan!
Povessansa kuolemata sammal kaunis kantaa.
Kyllikseen kun katsellut hän oli virran kuvaa, hyvillä mielin hymyvää, kuin omena punastuvaa,
hetkeksi hän heloposkin kasvot käsiin peitti. Aukasi aamunuttunsa ja hapset hajan heitti.
Kohta Aino-neitinä hän aaltoloihin astui.
Värjyi iho valkea, kun jalka kaunis kastui.
Souti sotka järveä ja joutsen meren rantaa.
Soreammin virran aallot Anja-rouvan kantaa.
Oi, te aallot onnelliset, päivän liedot lapset!
Lumpehina lainehilla läikkyy Anjan hapset.
Liian kaunis lie hän ollut Ahti-ukon nähdä, vaiko aikoi tihutyön tää kerrassansa tehdä,
tuost' ei tiedä tarina. Mut aalto Anjan ryösti, vaahtokuplana kiidätti ja virran saareen syösti.
Siinä astui Anja-rouva rannan hietikolla, päivä päältä hellitti ja hyvä olikin olla.
Pärskyi koski kahden puolin. Saari oli puuton.
Kuinkapa nyt maihin päästä? Turvaksi tuli huuto.
Huuti kerran huikahutti neljällä äänellänsä.
Kosken kuohut kahden puolin viskoi vyöryjänsä.
Huuti toisen, kolmannenki pahemmin jo parkas, rantalehdot raikahti ja kaiku kauvas karkas.
Virkkoi viisas mylläri: »Käy poika, katso, kuka virran niskassa huutavi kuin hampahissa hukan!»
Kävi poika katsomahan, kiiruhusti juoksi, kiiruhummin vielä palas takaisin taaton luoksi.
»Jaakko, miksi kasvosi on kalpeammat kuuta?
Noh, mikä hätä? Etkö saa sa enää auki suuta?»
»Isä, isä, hätä on, niin pistää sydän-alaan, suonet kaikki tuless' on ja päänkin pohja palaa.
Näin ma itse Vellamon, hän hapsiansa harjaa päällä kuohun korkeimman, kaiten vetten karjaa!»
»Ja jos nähnyt Vellamon sa olet, poika parka, silloin tuli turmasi, tok' ällös olko arka!
Käydään tuota katsomahan, mittyinen on herja.»
Käytiin, nähtiin Vellamo, mi kaitsi vetten karjaa.
»Houkka, houritko vai onko järjessäsi vikaa?
Talon rouva itse on se, apuhun nyt pikaa!»
Juoksi, joutui mylläri, jo venehessä souti virran vievän saarehen, pois Anja-rouvan nouti.
Mutta poika mielessänsä mietti monta kertaa:
Näin ma itse Vellamon! Miks muuten niin mun verta
kuvat kummat kuohuttaa ja otsasuonet ouruu? Kului vuodet, väitettiin, ett' oli hän hiukan houru.