KUUDESTOISTA LAULU.
Yhden yön he nukkuivat ja nukkuivatpa kaksi, kolmantena Anjan mieli kävi jo ankeaksi.
Sellainen se ihmisluonto aina olla taitaa.
Tuli hänelle ikävä taas omia kotimaitaan.
Havuvuoteelta nousi hän ja ulos majasta hiipi.
Juoksi, joutui. Oksapuut hänen hapsiansa riipi.
Risut repi helmoja ja kannot kaasi jalkaa.
Tähtösiä avuksensa anella hän alkaa.
»Oi, sa Tähti, Luojan luoma, anna kengät mulle, että ma ehjänä joutuisin kotimaalleni siunatulle.»
Antoi Tähti kengät hälle. Keveämmin hän juoksi.
Kuolla oli nälkähän. Tuli hyvien ihmisten luoksi.
Koputti tupien oville: »Oi, ihmiset armahtakaa!
Aukaiskaa, hyvät ihmiset, mua kuolema ajaa takaa.»
Aukaisi ihmiset ovensa ja antoivat hälle ruokaa.
Kysyivät, ken oli hän. »Oi ihmiset anteeks suokaa!
Ehdi en teille kertomaan, mun täytyy juosta, juosta, siksi kuin näen ma kohoavan suuren vuoren suosta.»
Kevät joutui, hanget suli, puihin puhkesi lehti,
Vihdoin alle Kivesvaaran Anja raukka ehti.
Nousi suosta suuri kulju Hiiden kirkon lailla.
Siinä vasta hän huomasi, ett' oli hän kotimailla.
Tapasi paimenpoikasen ja kysyi patruunata.
Poika häntä katseli kuin unissa kulkijata.
Tuli hän ruukin paikalle; oli poissa rakennus oiva: pari sammalpaatta vain ja nurmi vihannoiva.
Lehmät kävi laitumella, missä ennen sipsi silkkikenkä-mamselit ja helmat hienot hipsi.
Miss' oli ennen huvimaja, siinä nyt heinälato, missä kukkia kasvoi, siitä nyt perunan saatiin sato.
Haihtunut kuin höyhen oli Kives-ruukin taru.
Kansa kulki körteissä ja maa oli kylmä, karu.
Anjan rintaa ahdisti. Hän tapasi ihmisiä.
Kaikk' oli outoja hänelle, ei yhtään ystäviä.
Kyseli paljon hän ruukista ja ruukin mylläristä, taideniekasta suuresta ja pienestä Lumikista.
Kukaan hänt' ei ymmärtänyt. Yksi vanha muori virkkoi: »Noista kerrottiin, kun minä olin nuori.»
Katkerasti silloin itki armas Anja rukka.
Yksin jäänyt maailmahan onko orvonkukka?
Itkien hän astui alas virran vieremälle.
Rannan tyynen peili näytti vanhan vaimon hälle.
Hapsi oli harmennut ja poski käynyt ryppyyn.
Hältä, joka eilen vielä halunnut ois hyppyyn!
Silloin hiljaa hymyeli Anja-rouva ynnä äkkäsi vasta, että oli onnen hän elänynnä.
Purot kaikki pulputtivat, tuoksui kuusten kerkät, raikui linnun lauleloista rantalehdot herkät.
Tuhat-äänin lauloi luonto Luojan ylistystä, kesän nuoren kukintaa ja lemmen täyttymystä.
**
SIMO HURTTA
Runosikermä Isonvihan ajoilta