VIIDESTOISTA LAULU.
Järven jäätä he ajoivat ja aamuruskoa kohti kaukana vaarojen rintehillä jo kullassa hanget hohti.
Lumihiutehet putoelevat Anjan silmäluomiin.
Hullu-Jaakko hevostansa hoputtaa ja suomii.
Päättänyt on hän ajaa sillä siks kuni päivä koittaa.
Järven jää hevon korskuvan alla soipi sekä soittaa.
Herää Anja tainnoksista karhuntaljallansa.
Tuntee hienot hiutehet ne silmäluomillansa,
kysyy: »Mikä mun silmilleni putoelee kuin lumi?» »Nuku mun nuppuni kultainen! Se on unhoituksen uni.»
Hepo korskuu, korja kiitää, järven kansi keinuu.
Anja Jaakon povella kuin orvonkukka uinuu.
Kysyy: »Mikä mun allani niin keinuu kumman lailla, ajammeko me merellä vai autuasten mailla?»
Virkkaa Jaakko: »Ei se ole kuin yksi-öinen kohva,
Kivesjärvellä kiikkuvainen, mut alla jää on vahva.»
Hepo juoksee, tiuvut soipi, kulkuset kilahtelee.
Kaukana rinteillä metsäisillä jo kiteet kimaltelee.
Anja silmänsä aukaisee. »Mikä loistaa mun silmäterään?
Miksi niin minun sielussani kultaiset kuvat herää?»
»Päivällä vaan on hopeat ja kullat vaan on kuilla.
Eihän se ole kuin aamun koitto mun orhini vemmelpuilla,
orhini yksi-öisen tään, jolla yhden yön ma ajan. Siihen, missä se seisahtuupi, teen minä sinulle majan.»
Silloin Anja silmät sulki, Anja ange-vöinen, tuntui kuin hän ollut ois vaan lapsi yksi-öinen.
Poiss' oli tunteet tuskapäät ja sydän, mi pahaksi paatui.
Samalla hepo henkäsikin ja kuolleena maahan kaatui.
Päivä kohosi korkealle, paistoi suuriin mehtiin.
Alle kuusen kukkalatvan havumaja tehtiin.