NELJÄSTOISTA LAULU.
Tapa on meidän patruunalla—jota hän yhä jatkaa— kevättalvella kerran vuodessa tehdä pieni matka.
Karjalan kaiken hän ajelee ja Pietarin kautta palaa, ostaa metsiä matkoillaan, mut hommansa muut hän salaa.
Karjala näet on kaunis maa: joka kylässä taloa sata, joka talossa kymmenen tyttöä, kassan ruskean kantajata.
Emännillä on tsaijut hyvät ja isännillä viinat.
Patruunalla on muassaan musliinit ja silkkiliinat.
Lauluja urhot laulelee ja sananlaskuja lausii.
Viinan vierellä vierähtää voi helposti vuorokausii.
Karjalan mies on hyvä mies, ei kieltää voi hän mitään, tarjoaa, mitä talossa on. »Kuda Ruodshin brihalle pitää?»
Paljon pitää patruunalle: karhuja kaattavia, hirviä hiihdettäviä ja impiä ihania.
Hei, miten sukset sujuilee, kun Karjalan brihat luistaa!
Aamuhämärässä hongan alla he naukun ottaa muistaa.
Aunuksessa on aavat maat ja kirkas on hangen kanto.
Karjalan tytöillä vilkas silmä ja sukkela suun on anto.
Palannut juuri patruuna oli moiselta matkaltansa, mutta jo kotihin tullessa kivun tunsi hän rinnassansa.
Vilustunut hän varmaan lie, on viikkoja monta maannut.
Sillä aikaa Anja-rouva ei tanssimasta laannut.
Mit' oli ennen hän menettänyt, siit' otti nyt hän koron.
Oli niinkuin nielaissut hän oisi tulisoron.
Yhtenään piti iloa ja herroille häiläköitsi, suu oli sula hunaja ja katse kipenöitsi.
Monet katsoi kummeksuin. Hänen hulluksi tulleen luultiin.
Mutta kahvipöydässä jo kummia hänestä kuultiin.
Kohta ei koko Kajaanista eikä Paltamosta löytty herraa, mi kehunut ei Anjan suosiosta.
Minkä herrat osotti tien, sen talonpojat karsi.
Kautta kaikkien hollitupien oli hän puheenparsi.
Mik' on meidän joutsenella? Ryvettyikö valkee?
Alla tuskan armottoman Anjan sydän halkee.
Kaikki on hälle pimeää ja pahaa maailmassa.
Ei hän vielä hullu ole, mut hulluksi tulemassa.
Tulet tuikki ruukilta, oli valaistu yläkerta.
Ulkona lumiset koivut yksin katseli valomerta.
Miehet hiljaiset hiihtelevät pitkin metsän rantaa.
Virkahtaapi se pisin mies, joka karhuntaljaa kantaa:
»Kontio korvennettava on pesähänsä omaan.»
Ikenensä irvistyivät nauruun sanattomaan.
Ruukilta soitto, laulu soi, on juhlat juuri heillä.
Miehet hiljaiset hiihtelevät poluilla ja teillä.
Aitan ovi murretaan ja öljytynnyri tuodaan, kumotaan kuistin rappujen alle ja risurovio luodaan.
Tuluksin tulta isketään. Hyvä Jumala! Liekit jo liehuu.
Kellarin kivilattialla öljy kuuma kiehuu.
Syttyy parrut, siltapuut. Hoi, missä on ruukin väki?
Lumiset koivut yksin yössä tuhotyön sen näki.
Hoi, koko kellari tulessa on! Pian permantopalkit pettää.
Saako näin tulla Tuonen sato ilman hiiskehettä?
Yläkerran salissa soitto soi. Pidot siellä on patrunessan.
Alakerrassa isäntä yksin voihkavi vuotehessaan.
Hänen rintansa on niin kipeä, hänen päätänsä suonet hakkaa.
»Anna anteeksi, Anja kulta, ja tanssimasta lakkaa!
Tanssin tahdit mun pääni päälle kuin rautapiikit putoo.
Kuolema ympäri kulmiani jo suruhuntuja kutoo.
Lakkaa, lakkaa, Anja kulta! Anna soiton seistä, että mun silmäni sulkeuu elon pettävän harhateistä.»
Kukaan häntä ei kuuntele. Yhä hurjemmin soitto soipi.
Anja-rouva, se ange-rinta, niin kauniisti karkeloipi.
Vaan mikä suhina ulkona? Mikä kajastus seinillä loistaa?
Kauhun vallassa tanssivieraat katsoo toinen toistaan.
Hetken on haudan hiljaisuus. Kukin kohta jo sanan löytää.
»Tuless' on ruukki, me palamme. Pois!» Luo ovien kaikki töytää.
Ovet on ulkoa teljetyt. Hyvä Jumala! Murhaa! Murhaa!
Mieletönnä he telkimiä rynkyttävät turhaan.
Kuolema selvä edessä on, ei kukaan kuulu apuun.
Silloin tikapuita myöten miesi ylös kapuu,
ikkunan irti ruhjaisee ja saliin astahtaapi. Anja-rouvan ange-rinnan sylihinsä saapi,
karhuntaljaan käärivi, kuin pyssynluoti hävii. Ei ole kenkään kertonunna, kuinka muiden kävi.
Mutta orhi valjahiss' oli tikapuiden alla, katosi metsään huurtehiseen vauhdilla vaahtoisalla.