ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Katoolista kuorolaulua esiripun alhaalla ollessa. Sen noustua ja laulun lakattua: piispa Tuomas keskinäyttämöllä, Balduin oikealla pöydän ääressä ja ritari Raimund vasemmalla etualalla. Perällä huomaamattomana Pietari Kaikkivalta.
BALDUIN: Jumalan ja hänen sijaisensa maan päällä Pyhän isämme Gregorius IX:n nimessä toivotan minä teidät tervetulleeksi takaisin hiippakuntaanne, piispa Tuomas.
TUOMAS: Minä kiitän.
BALDUIN: Rautapaidassa samositte te pakanallisia karjalaisia kastamaan ja kukistamaan heidän liittolaistaan, harhaoppista Novgorodia, pakanakansojakin pahempaa. Rautapaidassa palajatte te jälleen retkeltänne, ja kuten toivon, ristin sankarina ja voittajana.
TUOMAS: Tulen voitettuna. (Sanaton hämmästys.)
BALDUIN: Ette ole ehkä kaikkia mahdollisia etuja Neitsyt Maarian ja pyhän katoolisen kirkon kunniaksi saavuttanut?—Tähtäätte ehkä liian korkealle, piispa Tuomas? Tyytykää vähempään!
TUOMAS (katkerasti): Minä!—(Päänsä kohottaen.) Mitä minusta Roomassa tiedetään?
BALDUIN: Tunnetaan teidän jalo intonne ja sammuttamaton palonne ainoan autuaaksitekevän kirkon palveluksessa. Mutta ihmisvoimalla on rajansa, samoin myös ihmistekojen maallisella menestyksellä. Siksi sanon teille vielä kerran, piispa Tuomas: te vaaditte kenties liikoja itseltänne!
TUOMAS (kumealla äänellä): Ja vaikka minä tyytyisin niin vähään kuin minulla enää lie elonpäiviä elettäviä ja vaikka minä asettaisin omat rajani niin ahtaalle kuin rakentaja on tämän Räntämäen kirkon seinät kohottanut, kuuluisi kuitenkin nyt minun lyhyt ja yksinkertainen tunnustukseni: palajan perinpohjin voitettuna.
BALDUIN: Kuinka?—Eihän se voi olla mahdollista?
TUOMAS: Kaikki meidän aikeemme ja toivomuksemme tämän retken suhteen ovat tyhjiin rauenneet. Karjala on yhä kastamatta. Novgorod nousee meidän takanamme entistä voimakkaampana.
BALDUIN: Jumalan äiti, ole meille armollinen!—(Tekee ristinmerkin. Synkkä vaitiolo.) Mutta minä en ymmärrä … minä en voi ymmärtää, mikä on voinut olla syynä näin suureen ja sydäntäkouristavaan onnettomuuteen? Eikö sotajoukko ole pitänyt, mitä se lupasi? Myrskykö merellä rikkoi haahtenne vai onko joku uusi ja tuntematon kuumetauti herpaissut niin monen väkevän ritarin käsivarret?
TUOMAS: Sotajoukko, joka kerallani samosi, oli loistavin ja urhoollisin, mikä milloinkaan on pohjoismaissa käynyt Herran pyhää viiriä pystyttämään. Sää on myös myötäinen merellä ollut eikä kukaan ole tautivuoteella vaivojaan vaikertanut. Kaikki ovat he kaatuneet vihollisen miekanterään.
BALDUIN: Kaikki, sanoitte?
TUOMAS: Vain vähäpätöiset tähteet tuosta kerran niin kimmeltävästä armeijasta ovat kerallani Turkuun saapuneet.
BALDUIN' (kohottaen kätensä): Herra, Herra! Kovasti sinä koettelet seurakuntaasi.
TUOMAS: Hänen kätensä lepää raskaana meidän päämme päällä. (Vaitiolo.)
Kaksi laivallista ylhäisinten ritarien ruumiita olemme me edellämme
Ruotsiin lähettäneet.
BALDUIN: Ja muut?
TUOMAS: Muut makaavat Nevajoen rannalla, suuressa yhteisessä haudassa, mistä he kerran kilpi kirkkaana ja omatunto puhtaana tulevat nousemaan Herran tuomiolle.
RAIMUND: Nevajoen rannalla? Siellä kohtasitte te siis vihollisen?
TUOMAS: Siellä kohtasi meidät ruhtinas Aleksander Jaroslavinpoika ja tuli sankariksi.—Mutta kuka pelastaa nyt Suomen kirkon ja sen turvattoman kristillisen seurakunnan?
(Vaitiolo.)
BALDUIN (juhlallisesti): Veljemme Tuomas, Suomen piispa, on sen tekevä.
TUOMAS: Herra legaatti…
BALDUIN: Luonnollisesti oli se suuri onnettomuus, suurin, mikä tällä hetkellä voi kohdata ristin hentoa viljelystä alla pohjantähden. Murheen ja syvän surun sanoma on se oleva myös Pyhälle isälle Roomassa, joka tähän retkeen on niin monta suloista toivetta kiinnittänyt. Mutta minä luulen tuntevani hänen jalon mielenlaatunsa…
TUOMAS: Nyt jos koskaan on se oleva ukkonen ja musertava salama minulle.
BALDUIN (lämpimästi): Se on oleva sama kuin hänen uskollisen palvelijana piispa Tuomaan: se kasvaa onnettomuuksista, se seisoo järkkymättä kovimmassakin koettelemuksessa.
TUOMAS: Kiitän teitä ystävällisistä sanoistanne, herra legaatti. Mutta minä pyydän: älkää enää liikoja minun tarmoltani ja työkyvyltäni Suomen kirkon palveluksessa odottako. Sillä täältä, syvältä minun sydämestäni, soi ääni, joka sanoo, että minun paras voimani ja miehuuteni on mennyt tyhjiin tämän retken keralla. (Painaa päänsä alas. Lyhyt vaitiolo.)
BALDUIN: Ymmärrän tuskanne, veli Tuomas. Mutta tiedän teidät myös mieheksi, joka on tottunut kohtalon kovia iskuja torjumaan.
TUOMAS: Taistelemaan tulen minä pyhän katoolisen kirkon puolesta tässä maassa viimeiseen hengenvetooni saakka, sen lupaan ja luulen voivani luvata teille, herra legaatti…
BALDUIN: Sen tiesinkin. Nyt puhuu se piispa Tuomas, joka Roomassa tunnetaan.
TUOMAS: … Mutta minun taisteloni ei ole oleva enää samaa kuin ennen.
Sillä minä taistelen tästä lähtien toivottomana.
RAIMUND (vilkkaasti): Tekin, piispa Tuomas? Tekin tunnette tuon tunteen?
TUOMAS: Minä?—(Päänsä kohottaen.) Ja kuka muu sitten?
RAIMUND: Anteeksi, minä unohdin itseni, dominus episcopus…
(Kumartaa. Vaitiolo.)
BALDUIN: Ja nyt, palataksemme jälleen arkiaskareihin: haluatteko nyt levähtää päivän kaksi matkan vaivoistanne, veli Tuomas, vai mieluummin heti ryhtyä virkatehtäviänne toimittamaan?
TUOMAS: Onko minulla valta valita, herra legaatti?
BALDUIN: Luonnollisesti. Tarkoitukseni oli ainoastaan huomauttaa, että edellisessä tapauksessa minun vähäpätöinen kykyni kenties voisi olla käytettävissä…
TUOMAS: Ellen ole epäkohtelias, ryhdyn mieluummin heti virkaani toimittamaan.
BALDUIN (keveästi kumartaen): Myöskin minulle on se oleva mieluisempaa.—Nyt voin siis katsoa toimeni täällä päättyneeksi.
TUOMAS: Te aiotte lähteä, herra legaatti?
BALDUIN: Jo ennen iltaa, jos suinkin mahdollista.
TUOMAS: Ja minne, jos minulla on lupa kysyä?
BALDUIN: Ensin Turkuun, sitten Tukholmaan.—Olen täällä jo viikon viipynyt, oikeastaan vain veljeni palaamista odotellen. (Tuomas on edellisen aikana riisunut rautapaitansa Pietari Kaikkivallan avulla, joka yhtä äänettömänä vetäytyy jälleen ovensuuhun. Astuu nyt pöydän ääreen, josta Balduin on väistynyt pari askelta vasemmalle.)
TUOMAS: Näen tässä pöydällä kasan pergamentteja. Uskallanko vaivata teitä, herra legaatti, minulle lyhyesti kertomaan, mitä täällä on tärkeintä minun poissa-ollessani tapahtunut?
BALDUIN: Ei mitään iloista ainakaan.—(Ojentaa hänelle pöydältä erään pergamentin.) Tässä esim. on vastaus Lybeckin kauppiailta.
TUOMAS: Ja se kuuluu? (Silmäilee nopeasti kirjettä.)
BALDUIN: Kaikista meidän ynnä Pyhän isämme varoituksista ja uhkauksista huolimatta he eivät lupaa luopua kerettiläisistä kauppaliitoistaan Novgorodin, Smolenskin, Polotzkin ja Vitebskin ruhtinaiden kanssa, kaikki Jumalan ja kalliin kirkkomme vihollisia.
TUOMAS: Ne kamasakat! (Heittää kirjeen kädestään.)
BALDUIN: Niin. Vaikka kristityitä nimeltään, he ovat sielultaan ja sydämeltään verrattavat Judas Iskariotiin, joka petti Herramme Mestarimme kolmestakymmenestä hopeapenningistä.—(Ojentaa hänelle tukun muita kirjeitä.) Samaa kirjoittavat, kuten näette, myös Gottlannin, Visbyn ja Riigan raatiherrat.
TUOMAS (rutistaen kirjeet kädessään): He olisivat kaikki polttorovion ansainneet. Eikä Ruotsin hallitukselta mitään kirjettä?
BALDUIN: Ei.
TUOMAS: Kuningas on voimaton ja Folkungajaarleilla nyt muuta tekemistä. Sieltä ei meillä ainakaan tätä nykyä näytä olevan mitään apua odotettavissa.
BALDUIN: Ei, yhtä vähän kuin pitkään aikaan Norjastakaan, jos heidän jalot ritarinsa, kuten sanotte, ovat Nevajoelta takaisin kotimaahansa ruumiina palanneet.
TUOMAS (harvakseen): Näyttää siis siltä kuin olisimme me jätetyt kokonaan oman onnemme nojaan, herra legaatti.
BALDUIN: Toistaiseksi näyttää asianlaita todellakin olevan niin.
(Synkkä vaitiolo.)
TUOMAS: Ja ristiretki Hämeenmaahan? Mitä siitä kuuluu?
BALDUIN: Siitä voi ritari Raimund antaa teille parhaiten kertomuksen.— Mutta nyt täytyy minun todellakin rientää piispankartanoon. Me tietysti syömme yhdessä illallista?
TUOMAS: Se on oleva suuri kunnia minulle, herra legaatti.—' (Saattaa ovelle hänet ja palajaa takaisin paikalleen pöydän ääressä. Viittaa ritari Raimundin lähestymään.) Milloin palasitte te matkaltanne pakanallisten hämäläisten maahan?
RAIMUND: Vasta pari päivää sitten, teidän korkea-arvoisuutenne.
TUOMAS: Ja teidän retkenne menestys, jalo ritari?
RAIMUND: Sama kuin teidänkin: palajan tyhjin toimin, vain muutamat harvat panttivangit ainoana sotasaaliinani.
TUOMAS: Siis kaikki kadotettu?
RAIMUND: Kaikki sen maan äärillä.—Oikean uskon siemen Hämeen heimojen seassa on tuhottu juurineen. Oh, mitä kauhun sanomia me saimmekaan kuulla matkallamme!
TUOMAS: Kertokaa!
RAIMUND: Kastetut lapset ovat surmatut kaikkialla. Täyskasvaneilta, jotka samoin jo olivat tulleet kasteen siunauksesta osallisiksi, he ovat kiskoneet sisukset ruumiista ja uhranneet heidät pakanallisille epäjumalilleen…
TUOMAS (peittäen silmänsä): Jatkakaa!
RAIMUND: Kristityiltä papeilta, jotka ovat heidän valtaansa joutuneet, he ovat puhkaisseet silmät päästä, toiset on piesty kuoliaaksi tahi pakotettu heidät juoksemaan ympäri uhrikarsikkojen, siksi kuin he ovat hengettöminä maahan langenneet…
TUOMAS: Jatkakaa!
RAIMUND: … Eräiltä onnettomilta on silvottu kädet ja jalat, toiset on kääritty olkiin ja heitetty polttoroviolle.
TUOMAS (vavahtavalla äänellä): Eikö näin suunnaton ja näin petomainen julmuus ollut omiaan johtamaanne sotajoukkoa ylenluonnollisiin sankaritöihin kiihoittamaan?
RAIMUND: Oli. Missä vain vihollinen nähtiin, lyötiin hänet heti pakosalle. Mutta… (Vaikenee epäröiden.)
TUOMAS: Mutta?
RAIMUND: … oli olemassa jotakin muuta, joka ehkäisi menestyksemme … jotakin oikeastaan niin naurettavaa ja vähäpätöistä, etten tiedä, tokko ollenkaan vaivata teidän korkea-arvoisuuttanne sitä kertomalla.
TUOMAS: Kertokaa! (Vaitiolo.)
RAIMUND: Kaikkialla muualla, missä olen miekkani Pyhän neitseen ja ainoan autuaaksitekevän kirkon puolesta paljastanut, Liivinmaalla, samoin kuin hurjien saraseenien kesken, Syriassa, samoin kuin Provencen laaksoissa ja Sierra Morenan vuoristoissa, kaikkialla muualla, sanon, on rintani täyttynyt riemusta ja sanomattomasta autuudesta. Täällä sitävastoin…
TUOMAS: Täällä?
RAIMUND: … olen ollut huomaavinani koko sotajoukossa … ja osaksi itsessänikin … jotakin omituista … jotakin salaperäistä ja selittämätöntä…
RAIMUND: … ikäänkuin alakuloisuutta tahi oikeammin, yksitoikkoista toivottomuutta, vaikka edustamamme pyhän asian epäilemättä olisi pitänyt jokaista iloiseen uljuuteen ja valoisaan voitonvarmuuteen kehoittaa.
TUOMAS: Epäilemättä olisi tullut niin tapahtua, ritari Raimund.
RAIMUND: Kukin on uskollisesti täyttänyt velvollisuutensa. Kukaan ei ole säikkynyt henkeään taikka kieltäytynyt kestämästä matkan rasituksia, jotka tällä kertaa todellakin ovat olleet yli-inhimilliset…
TUOMAS: Sitä merkillisempää mielestäni on, ettei näin moitteetonta velvollisuuksien täyttämistä ole seurannut sen tavallinen palkinto: sisällinen ilo ja hilpeä, raikas itsetunto.
RAIMUND (painokkaasti): Niin, teidän korkea-arvoisuutenne: se on sitä merkillisempää. (Lyhyt vaitiolo.)
TUOMAS: No niin, syynä siihen on kenties ollut itse maan luonto ja nämä kylmät, syksyiset sateet, jotka jo ovat viikkokausia kestäneet. Seisoohan sumu nytkin ulkona kuin seinä ikään! Varmaan on moinen ilmanala omiaan urhoollisimmankin sotajoukon mieltä masentamaan.
RAIMUND: Olette siinä aivan oikeassa, teidän korkea-arvoisuutenne. Nämä maata laahovat pilvet, tämä puidenlatvoja hipova taivaankansi painaa alas myös ihmis-ajatuksen, estäen sen vapaana ja rohkeana luojansa autuaita asuinsijoja lähestymästä.
TUOMAS (välttelevästi): Siihen lisäksi näkymätön vihollinen, joka sumun seasta, korpikuusten alta ja läpipääsemättömistä ryteiköistä myrkytettyjä sulkanuoliaan singahuttelee. Minä ymmärrän: se saattaa tehdä itse urhoollisen temppeliherrankin sydämen alakuloiseksi.
RAIMUND: Kuitenkin luulen minä, että pahan syyt ovat tällä kertaa syvemmällä.
TUOMAS: Syvemmällä?
RAIMUND: Tarkoitan: harmaa taivas ja matala luonnonmuoto ovat olleet vain sen sydämen-tyhjyyden ja sisällisen haluttomuuden ulkonaisia vertauskuvia, joka tällä retkellä alusta alkaen on jokaisen ristinsoturin rintaa ahdistanut. Sanoinko haluttomuuden? Epäilyksen ja epätoivon henki on kuvastunut heidän kasvoillaan.
TUOMAS: Epäilyksen? Epätoivon?—Niin, suokaa anteeksi, ritari Raimund, mutta minä en ymmärrä, kuinka voi epäillä, kuinka voi joutua. epätoivoon se, jonka kilpeen taivas itse on näkymättömän lupauksensa kirjoittanut.
RAIMUND: Luulin kuitenkin, että juuri te ymmärtäisitte sen, piispa
Tuomas.
TUOMAS (katsoo häneen): Tarkoitatteko niin, ritari Raimund?—Nyt pyydän minä teitä ajatuksenne minulle aivan vapaasti ja peittelemättä ilmaisemaan.
RAIMUND: Sen lupaan, teidän korkea-arvoisuutenne.
TUOMAS: Siis: te olette tuon asianlaidan yhteydessä, minkä mainitsitte, tullut retkellänne myös minua ajatelleeksi?
RAIMUND: Sitä en ole sanonut, teidän korkea-arvoisuutenne.
TUOMAS: Ette, mutta minä arvaan sen sanomattannekin. Te olette kuullut kuiskittavan … siellä täällä … leiritulien ääressä ja Hämeen hyllyviä soita ratsastaessanne … jotakin, jota te ette mielellänne tahdo minulle ilmoittaa.
RAIMUND: Dominus episcopus: mitä se olisi?
TUOMAS: Kas niin, kertokaa se vaan minulle!—Te olette tuon sydämen-tyhjyyden ja sisällisen haluttomuuden yhteydessä, kuten te sitä nimitätte, kenties kerran kaksi kuullut piispa Tuomaan nimeä mainittavan.
RAIMUND: Saattaa niin olla, teidän korkea-arvoisuutenne.
TUOMAS: No niin?
RAIMUND (hetken mietittyään): Kerran … pitkän, lokakuisen päivämarssin päätettyämme … kuulin levätessäni märällä maalla vaippaani käärittynä ja tuijotellessani torkkuvin silmin riutuvaan nuotiotuleen, jonka yli raskaat sadepisarat silloin tällöin syvästi huokaavan hongan oksilta ropisivat … silloin kuulin uneni lävitse sanat: piispa Tuomaan ilma.
TUOMAS: Ah!—(Painaa kädellä sydäntään. Kuin itsekseen.) He olivat oikeassa, he ovat oikeassa: piispa Tuomaan ilma ympäröi täällä joka taholla meitä.
RAIMUND: Se oli nyt tietysti vain tuollainen tyhjä sanantapa.
TUOMAS (purskahtaen): Epäilemättä se oli sanantapa, tuollainen, joita tuhma kansa keksii tuhansia! Mutta kysykää heiltä, niitä se merkitsee, tiedustakaa kuormarengeiltä talleissa, vaatikaa vastausta ratsupalvelijalta metsäpolulla, ja he hymähtävät teille vain omituisesti ja mutisevat: piispa Tuomaalla ei ole onni mukanaan, piispa Tuomas on syntynyt turmion tähden alla…
RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne…
TUOMAS: Oliko teillä jotakin lisättävää matkakertomukseenne? (Nousee.)
RAIMUND: Ainoastaan eräs vähäpätöinen seikka, teidän korkea-arvoisuutenne: sotavankien joukossa on yksi, jonka teidän luvallanne pyydän pidättää itselleni.
TUOMAS: Se olkoon kernaasti sallittu teille, ritari Raimund.—
(Silmäilee pergamenttia, muistaa äkkiä jotakin.) Onko hän kastettu?
RAIMUND (hämillään): Ei, ei vielä.
TUOMAS: Kuinka? Luulin teillä kuitenkin olleen kyllin pappeja seurassanne.
RAIMUND: Hän … ei ole … tahtonut.
TUOMAS: Siinä tapauksessa olisi ollut teidän asianne, jalo ritari, hänet siihen isällisellä lempeydellä pakottaa.—Onko hän mies vai nainen?
RAIMUND: Hän on Hämeen päällikön tytär.
TUOMAS: Nuori?
RAIMUND: Sangen nuori.
TUOMAS: Kaunis?
RAIMUND (päänsä kohottaen): Teidän korkea-arvoisuutenne: minä en ole luonut silmääni häneen häntä himoitakseni.
TUOMAS: Mutta kuitenkin: nuori, kastamaton nainen, jonka te, herra ritari, haluatte pidättää itsellenne! Mitä tulee minun siitä ajatella?
RAIMUND: Pelkkää hyvää, teidän korkea-arvoisuutenne. Olen luvannut hänelle ainoastaan ritarillisen suojelukseni.
TUOMAS (rypistää otsansa): Ritarillisen suojeluksenne?—Mitä se merkitsee?
RAIMUND: Se merkitsee, että kukaan ei ole hänen päästään hiuskarvaa koukistava, niin kauan kuin tämä käsi tätä kalpaa pitelee.
TUOMAS: Se oli kevytmielinen lupaus, herra ritari. Peruuttakaa se!
RAIMUND: Minä en voi.
TUOMAS: Te ette voi?
RAIMUND: En. Olen vannonut sen.
TUOMAS: Hyvä. Siispä päästän minä teidät valastanne.
RAIMUND (haaveellisesti): Kukaan ei voi päästää minua tästä valastani, sillä se on vannottu tämän pyhän ristin kautta, joka sisältää palasen Herramme Vapahtajamme omasta ristinpuusta. (Ottaa pyhän esineen poveltaan ja suutelee sitä syvimmällä hartaudella.—Myöskin Tuomas tekee kunnioittavasti ristinmerkin. Vaitiolo.)
TUOMAS: Todellakin, te olette onnellinen, ritari Raimund, omatessanne aarteen, jota itse kardinaalit voisivat teiltä kadehtia.
RAIMUND: Niin, teidän korkea-arvoisuutenne. Olen itse tuonut sen tullessani Jerusalemista. (Kätkee ristin jälleen povelleen.)
TUOMAS: Mutta palataksemme äskeiseen, ritari Raimund: te tulette hovista, jonka tavat ovat outoja meidän etäisen maamme asukkaille…
RAIMUND: Kuinka niin?
TUOMAS: Tarkoitan: teidän keisarinne Fredrik II:nen Hohenstauf on seurustellut liian kauan muhamettilaisten sulttaanien ja sanotaan myös: sulttaanitarten parissa—kelvatakseen täällä teidän kristilliseksi esikuvaksenne. Hävetkäähän toki, herra ritari!
RAIMUND (kiivaasti): Minun keisarini Fredrik II:nen Hohenstauf on jaloin ja sivistynein ruhtinas, mikä koskaan on nauttinut kaikkien uskollisten alammaistensa kunnioitusta kautta kristikunnan. Hän kelpaa kaikkialla ja minkä kansan keskuudessa tahansa jokaisen kunnon ritarin kristilliseksi esikuvaksi.
TUOMAS: Hän, joka par'aikaa käy kiivasta ja jumalatonta sotaansa
Lombardian vapaiden kaupunkien kukistamiseksi?—(Painokkaasti.) Te ette
ehkä muista, ritari Raimund, että teidän keisarinne Fredrik II:nen
Hohenstauf jälleen on julistettu kirkon ankarimpaan kiroukseen.
(Vaitiolo. Ritarin pää painuu alas.)
RAIMUND: Siis hän ei ole minun keisarini, yhtä vähän kuin kenenkään, joka kristityn ritarin nimeä kantaa ja ansaitsee. Mutta tosi on, että mikäli olen tullut häntä tuntemaan, en ole voinut kieltää häneltä vilpittömintä mieskohtaista kunnioitustani.
TUOMAS: Pimeys pukeutuu aina valkeuden enkelin vaatteisiin.—Minä tiedän, että teidän keisarinne on nerokas, oppinut ja sivistynyt mies, säteilevä juuri sitä valkeutta, joka on luotu heikkoja ihmis-sydämiä huikaisemaan. Mutta mitä se auttaa häntä, jos hän nousee vastaan kirkon valoa, joka on Jumalasta? Eikö hänen kirkkautensa ole silloin himmenevä kuin kalpea kuudan taivaan auringon koittaessa?
RAIMUND: Aivan varmaan, teidän korkea-arvoisuutenne. Siksi onkin hänen taistelonsa turha ja hän itse tuomittu menemään perikatoon.
TUOMAS: Se oli kirkon kuuliaisen lapsen sana, ritari Raimund.— (Vakavasti ja isällisesti.) Niin, minä olen tahtonut vain ohimennen muistuttaa teitä tästä, jalo ritari, sillä taistelo, jota nykyään hengellisen ja maallisen miekan välillä taistellaan, ei suinkaan supistu yksinomaan Lombardiaan ja Italiaan. Sitä käydään kautta maailman.—Sitä käydään myös tällä hetkellä tässä Räntämäen kirkon sakaristossa, mikäli te, herra ritari, meidät siihen pakotatte.
RAIMUND: Olen kokonaan ansainnut isälliset nuhteenne, dominus episcopus. (Kumartaa.)
TUOMAS: Lähettäkää tuo nainen minun puheilleni. Kastettuamme hänet saamme lähemmin jutella hänen kohtalostaan. (Viittaa jäähyväisiksi. Raimund pois vasemmalle. Tuomas istuu, ottaa käteensä pergamentin ja laskee sen jälleen pöydälle. Vilkaisee hätäisesti ympärilleen, nousee, rientää kaapin luo vasemmalle, avaa sen ja ottaa esille erään toisen pergamentin. Tutkii sitä tuokion vapisevissa käsissään, hänen kasvojensa ilme synkkenee, suuri tuska valtaa hänet. Pudottaa pergamentin maahan ja vaipuu Neitsyt Maarian kuvan eteen huoahtaen epätoivoisesti: »Pyhä Neitsyt!»)
Esirippu.