TOINEN NÄYTÖS.
Tuomas rukoilee. Kaikkivalta etenee hitaasti taustan pimennosta ja ottaa ylös pudonneen pergamentin jääden keskinäyttämölle. Tuomas nousee, kääntyy ja äkkää edessään Kaikkivallan.
TUOMAS (säpsähtäen): Kuinka? Kuka olet?
KAIKKIVALTA: Isä: ettekö enää tunne minua?
TUOMAS: Mitä tahdot? Oletko ollut jo kauan täällä?
KAIKKIVALTA: Tahdoin ainoastaan ojentaa teille tämän. (Tarjoo hänelle kääryä kädessään.)
TUOMAS (torjuen): Pois!
KAIKKIVALTA: Niin. Te pudotitte sen.
TUOMAS: Pane … se … pöydälle siis!
KAIKKIVALTA: Kuten tahdotte, isä. (Tottelee nöyrästi, palajaa jälleen paikalleen. Tuomas tuijottaa kivettyneenä häneen.)
TUOMAS: Tunnetko … tuon kirjeen … sisällyksen?
KAIKKIVALTA: Minun ei ole pistänyt päähäni lukea sitä.
TUOMAS: Sinä … et tiedä myöskään … kuka sen kirjoittaja on?
KAIKKIVALTA (tyynesti): Näin, että se on paavi Gregorius IX:n paimenkirje, teille osotettu.
TUOMAS: Hiljaa!—(Kuiskaten.) Seinillä on korvat. Hänen hengellinen ylhäisyytensä voi saada vihiä siitä.—(Tulee hänen eteensä.) Tähän kirjeesen on suuri salaisuus kätkettynä…
KAIKKIVALTA: Teidän korkea-arvoisuutenne…
TUOMAS: Kirkon salaisuus! Erään korkean henkilön elämä ja kuolema riippuu siitä.—(Varoittavalla kädenliikkeellä.) Siksi: ei sanaakaan.
KAIKKIVALTA: Teidän korkea-arvoisuutenne: ei sanaakaan.
TUOMAS: Hyvä.—(Lempeämmin.) Olethan sinä Pietari, minun oma opetuslapseni.
KAIKKIVALTA: Kallis kasvattajani!
TUOMAS: Milloin palasit Virosta?
KAIKKIVALTA: Seurasin sieltä hänen hengellistä ylhäisyyttään legaatti
Balduinia.
TUOMAS: Tosiaan!—Ja sinä kaipasit jälleen minun luokseni? Ja nyt tahdot sinä jälleen olla minun rakas opetuslapseni?
KAIKKIVALTA: Isä!—Te sanoitte ennen minua hyväksi omaksitunnoksenne.
TUOMAS: Todellakin? Sanoinko minä niin?—Sitten mahdoin minä myös niin tarkoittaa. Mutta sinä olet ollut kauan poissa minulta.
KAIKKIVALTA: Isä: minä olen kovin kaivannut teitä.
TUOMAS: … Liian kauan. Myöskin minulla on ollut usein ikävä sinua.
KAIKKIVALTA (hiljaa): Isä: miksi minun täytyi pois?
TUOMAS: Se oli Jumalan tahto. Sinun hetkesi oli lähestynyt.
KAIKKIVALTA: Mikä hetki?
TUOMAS: Sinun suuri hetkesi.—(Juhlallisesti.) Oli tullut aika sinun mennä kaikkeen maailmaan ja saarnata sitä sanaa, jonka minun luonani oppinut olit ja niin palavalla sydämenhartaudella omaksunut.
KAIKKIVALTA: Ja minä menin…
TUOMAS: Sinä menit Herrasi Jumalasi tahtoa täyttämään. Minä luulen, että viisaat miehet nimittävät elämäntyöksi sitä.
KAIKKIVALTA (rukoilevasti): Ja nyt minä olen tehnyt sen työn, eikö totta? Ja nyt minä saan jäädä ijäksi teidän kattonne alle?
TUOMAS: Tahtoisitko … sinä … niin?
KAIKKIVALTA: Kyllä, isä. Minun oli niin hyvä olla täällä.
TUOMAS: Oliko?
KAIKKIVALTA: Te olitte niin hyvä minulle.
TUOMAS (liikutettuna): Siis on maan aution avaruudessa joku, joka sanoo hyväksi minuakin.—(Laskee kätensä kuin suojaten hänen päänsä päälle.) Kuinka vanha olet?
KAIKKIVALTA: Isä: minä olen lakannut laskemasta vuosia siitä saakka kuin minä löysin armon Jesuksessa Kristuksessa.
TUOMAS: Ja sinun uskosi tekee onnelliseksi sinut?
KAIKKIVALTA (säteilevin silmin): Kyllä. Kuinka voisin minä olla muuta kuin onnellinen, kun minun päivänlaskuni ovat pitkät ja laupiaat ja minun huomenkoittoni toinen toistansa korkeammat!
TUOMAS: Mutta yöt niiden välillä? Eivätkö ne tuota tuskanhikeä sinulle?
KAIKKIVALTA: Yöt nukun minä Herran Mestarin suojan alla.
TUOMAS (katsoo häneen, hänen kätensä vaipua raskaasti alas): Sinä olet onnellinen.
KAIKKIVALTA: Kyllä, isä: minä olen hyvin onnellinen.
TUOMAS (tuskallisesti): Ja minä… (Hillitsee itsensä.) Minä olen … hyvin iloinen siitä. (Tulee mietteissään pöydän ääreen, istuu, ottaa pergamentin käteensä koneellisesti, laskee sen jälleen pois ja painaa pään käsiinsä äkillisessä mielenliikutuksessa. Kaikkivalta hiipii hiljaa hänen luokseen, polvistuu ja suutelee hänen kättään suurimmalla hellyydellä.)
KAIKKIVALTA: Isä!
TUOMAS: Pietari: olenko minä sinulle jotakin siis?
KAIKKIVALTA: Kallein kaikista olette te minulle lähinnä Jumalaa.
TUOMAS: Kiitos.—(Suutelee liikutettuna otsalle häntä.) Sinä et ehkä ymmärrä sitä vielä, Pietari… Mutta kun tulee minun ijälleni … minä olen _niin yksin.
KAIKKIVALTA: Minä tiedän sen, isä.
TUOMAS (innokkaasti): Eikö totta, Pietari: täytyy olla ihmisellä joku, jonka suhteen ei ole tarvis olla aina varoillaan … joku, jolle voi uskoa sydämensä salaisimmat huolet ja ahdistukset!…
KAIKKIVALTA: Niin, isä.
TUOMAS: … Joku, joka ei epäile parasta meissä, jonka läheisyydessä voi tuntea itsensä täysin turvalliseksi…
KAIKKIVALTA: Täytyy olla, isä.
TUOMAS: Tarkoitan: ystävä, joka hyväksyy kaikki meissä eikä vain eräitä meidän puoliamme … joka tunnustaa meidät ihmisiksi sellaisina kuin olemme … vikoinemme, puutteinemme, kurjuuksinemme ja kärsimyksinemme.
KAIKKIVALTA: … Ja myöntää, että me emme voisikaan olla toisellaisia kuin olemme, isä! (Katsoo riemuitsevasti ylös häneen.)
TUOMAS (Päätään nyykähyttäen): Sinäpä sen sanoit, Pietari.—Sinä käytät joskus sanoja, jotka kummastuttavat minua varhaisvanhalla kypsyydellään. Ethän sinä kuitenkaan ole vielä kokenut mitään.
KAIKKIVALTA: Kyllä, isä. Minulla on määrätön mitta elämänkokemusta takanani.
TUOMAS: Sinulla?
KAIKKIVALTA: Niin, isä. Mutta minä olen kokenut kaikki vain mielikuvituksessani.
TUOMAS: Siinäpä se: sinä olet lapsi etkä sinä ole kokenut mitään.—
Mutta tahdotko sinä olla sellainen ystävä minulle?
KAIKKIVALTA: Jos te sen sallitte, isä.
TUOMAS: Saatan nimittäin … pian tulla … tarvitsemaan sellaista ystävyyttä. (Katsoo kummallisesti häneen. Vaitiolo.)
KAIKKIVALTA: Isä! Te ette ole onnellinen.
TUOMAS: Mikä … on … onni?
KAIKKIVALTA: Se on lepo ääretön ja syvä.
TUOMAS: Silloin . en minä … ole ollut … ikinä onnellinen.
KAIKKIVALTA (hiljaa): Ette, sillä te ette lepää muulloin kuin minun seurassani.
TUOMAS: Mutta miksi minä en voi levätä koskaan? Voitko sen minulle sanoa, Pietari?
KAIKKIVALTA: Siksi että teillä on aina paha omatunto.
TUOMAS: Mutta miksi minulla, on paha omatunto?—Mikä se on tuo jäytävän omantunnon tuska, joka ei salli yön lepoa, ei päivän rauhaa minulle?
KAIKKIVALTA: Minä en tiedä. Mutta minä luulen, että sille ei ole olemassa mitään parannusta, sillä se on syntynyt teidän kerallanne.
TUOMAS (katsoo kummallisesti häneen): Sanotko niin, Pietari?—Joskus olen minä ajatellut näin: se on minun alempi itseni, joka vaatii jokapäiväistä kuolettamista ja kiduttamista.
KAIKKIVALTA: Te voitte olla siinä oikeassa, isä. Mutta ilman sitä ei olisi olemassa myöskään teidän ylempää itseänne.
TUOMAS: Niinkö luulet, Pietari? Tiedä siis, että kukaan ei ole kiduttanut itseään enemmän kuin minä.
KAIKKIVALTA: Minä tiedän, että kukaan ei ole ollut itselleen ankarampi.
TUOMAS: Rautaisin ruoskin olen minä ruumistani kurittanut ja tämän sakariston seinät ovat nähneet sieluntaisteloita, joita kaikki perkeleet helvetistä ovat kauhistuneet. Sillä he ovat nähneet, mikä minä olen pohjaltani!
KAIKKIVALTA (hiljaa): Te olette hyvin onneton ihminen, isä.
TUOMAS: … Toisinaan tuntuu minusta kuin minä en olisi ihminen ollenkaan, vaan peto, joka kahleitaan kalistelee ja saattaisi milloin tahansa murtaa ne… Etkö usko, että saattaisin murtaa ne, Pietari?
KAIKKIVALTA: Kyllä. Te olette hirveän voimakas, isä.
TUOMAS: Eikö totta: ei ole ketään minua voimakkaampaa?—Mutta ei ole myös mitään minua vaarallisempaa petoa maailmassa.
KAIKKIVALTA: Ihmispeto te olette, isä. Mutta juuri sellaisena minä teitä rakastan ja kunnioitan.
TUOMAS: Jumala tietää, että minä en ole jättänyt tekemättä mitään, millä itseäni kauniimmaksi ja paremmaksi kasvattaisin. Mutta minä olen syntynyt _rumana…
KAIKKIVALTA: Ei, isä…
TUOMAS (kiihkeästi): Kyllä. Ei kukaan ole syntynyt niin rumana kuin minä eikä kukaan niin yksinomaan rikollisena.
KAIKKIVALTA: Minä tiedän…
TUOMAS: Sinä et tiedä, mitä on syntyä sukurutsaisena…!
KAIKKIVALTA: Isä!
TUOMAS: Sinä et tiedä, mitä merkitsee miehelle saada isän ja äidin perintö sellainen kuin minä saanut olen…! (Vaikenee tukahduttaen liikutustaan.)
KAIKKIVALTA: Ja sentään te olette elänyt, isä.
TUOMAS (harvakseen): Elämä … ei ole ollut leikkiä minulle.
KAIKKIVALTA: Ja kuitenkin te olette kestänyt elämänne.
TUOMAS: Olen, sillä minä olen tähän saakka toivonut, että myöskin minulle kerran ennen kuolemaani taivaallinen hyvyys hymyilisi.
KAIKKIVALTA: Ja nyt, isä? Ettekö enää toivo sitä?
TUOMAS: En.—(Hiljaa.) Enkä minä kuitenkaan tahtoisi olla sitä toivomatta.
KAIKKIVALTA: Varmaan on taivaan laupeus teille vielä monta hyvää ja jumalaista hymyä lahjoittava.
TUOMAS (värisevällä äänellä): Minä en ole saanut taivaan laupeudelta tähän päivään saakka lahjaksi mitään muuta kuin murhetta, onnettomuutta, sanomatonta tuskaa ja katkeria kyyneleitä…
KAIKKIVALTA: Sitä heleämpi ja korkeampi on teidän onnenne hetki oleva.
TUOMAS: Se hetki ei tule minulle milloinkaan.
KAIKKIVALTA: Kyllä, isä, silloin kun teidän sielunne kulkee kukkuloilla… Silloin kun te näette entisen elämän allanne kuin sumuisen, myrkyllisen alhon, josta te olette päässyt päivänrinteitä vaeltamaan.
TUOMAS (kolkosti) En tiedä… Sieltä olen minä kotoisin.
KAIKKIVALTA: Mistä?
TUOMAS: Sieltä, missä itku ja hammasten kiristys on. Sillä tiedä, poikani: minä olen alkanut alhaalta…
KAIKKIVALTA: Ja sentään te olette kohonnut niin korkealle.
TUOMAS: Minä voin joskus … kohota korkealle, mutta ainoastaan ajatuksissani.
KAIKKIVALTA: Miten voi ihminen sen muuten tehdä?
TUOMAS: Minun vereni vaistot vetävät sinne … alas … ymmärrätkö?
KAIKKIVALTA: Mutta teidän henkenne pyrkii Herran taivahille.
TUOMAS (ristii kätensä): Niin.—(Jälleen levottomasti.) Siksi täytyy minun aina valvoa, aina rukoilla, kamppaella jokaisesta jalansijasta, jonka olen saavuttanut, etten jälleen syöksyisi syvyyteen…
KAIKKIVALTA: Täytyykö teidän aina taistella?
TUOMAS: Aina. Ja sentään kiitän minä Herraani Jumalaan siitä, että minä voin taistella ja tahdon taistella, sillä minä olen nähnyt niitä, joilta sekin onni on otettu pois jo syntymässä.
KAIKKIVALTA: Keitä ne ovat?
TUOMAS (synkästi): Niitä näkee vain siellä … alhaalla.—Jäätyneiksi sieluiksi tahtoisin minä niitä nimittää.
KAIKKIVALTA: Eivätkö he … sula … koskaan?
TUOMAS: Eivät. He jäävät sinne, missä ovat, ikuiseen yöhön ja pakkaseen.
KAIKKIVALTA (vavahtaen): Minua kauhistaa heidän kohtalonsa.
TUOMAS: Heille ei ole olemassa mitään pelastusta. Sillä he eivät tahdo tulla pelastetuiksi.
KAIKKIVALTA: Eivätkö he … ikävöi … Jumalan aurinkoa?
TUOMAS: Eivät. He pitävät valkeutta vihollisenaan ja yötä, sysimustaa yötä, ainoana ystävänään.—He jäävät sinne.
KAIKKIVALTA (herkästi): Katsokaa: on olemassa teitä onnettomampiakin ihmisiä.
TUOMAS: On. Mutta he eivät kärsi onnettomuudestaan niinkuin minä. Ja juuri siksi minä joskus kadehdin heitä.
KAIKKIVALTA: Onko … Jumala … ottanut heiltä … kyvyn kärsiäkin?
TUOMAS (päätään nyykayttäen): Sillä on hän minut heistä erottanut.— (Vaitiolo.) Se oli tarina niistä, jotka asuvat alhaalla ja jäävät alas iankaikkisesta niin iankaikkiseen.
KAIKKIVALTA: Voiko ihminen … tulla tuomituksi … jo elinaikanaan?
TUOMAS: Minä pelkään niin.—Minä pelkään, että toiset ovat tuomittuja jo ennen elämäänsä.
KAIKKIVALTA: Eikö … elämä … sitten ole … jäinen helvetti heille?
TUOMAS: On. Toisille on se palava kiirastuli.
KAIKKIVALTA: Eikö totta, isä: te olette syntynyt kiirastuleen?
TUOMAS (hitaasta): Minä olen … luotu … kärsimään.
KAIKKIVALTA: Sen olen minä aina nähnyt teistä. Sillä te kärsitte aina.
TUOMAS: Aina.—Enkä minä kuitenkaan voi olla kiittämättä Herraani Jumalaani siitä, että hän teki minut maan tomusta, mutta puhalsi elävän hengen minun sieraimiini!
KAIKKIVALTA: Jumalan kuva kärsii teistä.
TUOMAS (purskahtaen): Perkeleen kuva kärsii minussa! Hyvä, jos ennen hautaan menoani voisin sanoa tehneeni edes ihmisen itsestäni.
KAIKKIVALTA: Kukaan ei synny valmiina tähän maailmaan.
TUOMAS: Ei. Mutta minä en myös tiedä ketään, joka olisi syntynyt siihen niin epävalmiina kuin minä.
KAIKKIVALTA: Ettekö iloitse siitä? Olettehan itse saanut täten jatkaa
Luojan luomistyötä?
TUOMAS: Olen. Totisesti olen minä saanut jatkaa siitä, mihin taivaallinen hyvyys oli työnsä lopettanut, mutta minun täytyy sanoa sinulle, poikani: taivaallinen hyvyys oli jättänyt minut käsistään sangen keskeneräisenä. (Vaitiolo.)
KAIKKIVALTA: Täytyy olla keskeneräisiä ihmisiä, isä. Sillä juuri heidän kauttaan Jumalan kunnia meille julistetaan.
TUOMAS: Että te muut … täydellisiksi … tulisitte?
KAIKKIVALTA: Että me tietäisimme, mikä on Jumala.
TUOMAS: Kuka tohtii sen sanoa tietävänsä?
KAIKKIVALTA: Siksi täytyy olla niitä, jotka taistelevat hänen armonsa esille sydämestään.
TUOMAS: Että te muut siinä … autuaina … lepäisitte?
KAIKKIVALTA (hiljaisesti): Että meidän ei olisi koskaan tarvis tähdätä liian korkealle. (Vaitiolo.)
TUOMAS: Mutta onko sitten niin suuri synti tähdätä liian korkealle? Pitääkö. ihmisen aina maassa mataa? Tuleeko ihmisen siis aina lähintä tavoittaa, jos hänen mieli kelvata sinulle, vanhurskas Jumala taivahissa, ja menestyä ajallisissa yrityksissään?
KAIKKIVALTA: Minun mielestäni se ei ole synti, isä.
TUOMAS: Ei sinun, mutta Jumalan mielestä. Miksi hän muuten minua näin raskaasti rankaisisi?
KAIKKIVALTA: Kenties hän juuri siten tahtoo teitä siihen kehoittaa.
TUOMAS (väsyneesti): En tiedä. Tiedän vain, että kaikki, mitä yritän, epäonnistuu. (Vaitiolo.) Paraskin pilvilinna, minkä rakennan, sortuu raunioiksi tuon nimettömän, näkymättömän vallan edessä, joka täällä minua joka taholla ympäröi, joka istuu minun kerallani ratsun selkään ja seuraa minun jokaista sanaani ja viittaustani.
KAIKKIVALTA: Isä!
TUOMAS (tarttuu kiivaasti häneen)—… Mikä se on? Pietari, voitko sinä sen sanoa minulle? Miksi minä olen syntymästäni saakka tuomittu kärsimään tuskaa, joka ei heltiä minun rinnastani hetkeksikään?
KAIKKIVALTA (kirkkaasti): Siksi että te ette lepäisi milloinkaan, siksi että te alati valvoisitte ja rukoilisitte!
TUOMAS: Siksikö että minä en milloinkaan olisi onnellinen?
KAIKKIVALTA: Siksi että te kulkisitte kuin myrsky maailmassa, siksi että te ijäti tekisitte ja toimisitte!
TUOMAS (tuskallisesti): Minun tekoni ovat rikostöitä.
KAIKKIVALTA: Mitä muuta ovat teot koskaan olleetkaan?
TUOMAS (katsoo kummallisesti häneen): Sinäpä sen sanoit, Pietari.—
(Nousee.) No niin: minä olen tehnyt rikostöitä.
KAIKKIVALTA: Minä tiedän sen, isä. (On samoin noussut.)
TUOMAS: Sinä näet pöydällä tuon kirjeen?—No niin: minä olen väärentänyt sen.
KAIKKIVALTA: Niin, isä,
TUOMAS: Paavin paimenkirjeen. Minä väärensin sen, koska tarvitsin sitä työssäni pyhän katoolisen kirkon palvelukseksi—(Vaitiolo.) Mene ja ilmianna minut!
KAIKKIVALTA (rukoilevasti) Isä!
TUOMAS: Hänen hengellinen ylhäisyytensä on vielä täällä. Sinun ei tarvitse sanoa kuin sana…
KAIKKIVALTA: Isä! Minä en ole koskaan aikonut ilmiantaa teitä.
TUOMAS: Oikeastaan sinun ei ole sitä tarviskaan. Sillä minä olen jo saanut rangaistukseni. Tuo kirje syyttää, tuo kirje tutkii ja tuomitsee yöt ja päivät minua…
KAIKKIVALTA (hymyillen): Nyt ei sitä ole enää olemassa. (Ottaa pergamentin pöydältä ja kätkee sen tyynesti povelleen.)
TUOMAS: Mitä aiot sillä?
KAIKKIVALTA: Sen hävittää.
TUOMAS: Sinä uskaltaisit…?
KAIKKIVALTA: Mitä pelkäisin minä?
TUOMAS: Sinun tekosi saattaa tulla ilmi…
KAIKKIVALTA (katsoo suoraan silmiin häntä): Isä! Tulee enemmän peljätä
Jumalaa kuin ihmisiä.
TUOMAS: Totisesti olet sinä minun rakas opetuslapseni. (Sulkee syliinsä hänet. Pitkä vaitiolo. Iltarusko valahtaa ikkunasta.)
KAIKKIVALTA (riemuiten): Isä: päivä paistaa!
TUOMAS: Se on pian painuva korpeen kohisevaan. (Katsovat kaunista päivänlaskua, joka heittää heleän sädekimppunsa heidän kasvoilleen ja sakariston vastakkaiselle seinämälle.)
Esirippu.