KOLMAS NÄYTÖS.
Tuomas oikealla pöydän ääressä, Pietari Kaikkivalta vasemmalla keskinäyttämöllä. Ritari Raimund tulee vasemmalta. Illan rusko vaalenee vitkalleen.
RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne: tuo panttivanki, josta puhuimme, odottaa kirkkotarhassa.
TUOMAS: Hyvä.
RAIMUND: Samalla on minulla kunnia ilmoittaa teille, että hänen hengellinen ylhäisyytensä legaatti Balduin tahtoo nyt heti puhutella teitä piispankartanossa.
TUOMAS: Minä tulen.—Pietari! Sinä voit ottaa vastaan tuon panttivangin ja taivuttaa suusi suloisella puheella hänen sydämensä Herralle otolliseksi.
KAIKKIVALTA: Teen parastani, teidän korkea-arvoisuutenne.
TUOMAS (Raimundille): Menkäämme.—Myöskin teidän terävä älynne ja laaja kokemuksenne, jalo ritari, on oleva suureksi avuksi meille siinä neuvottelussa, jota arvaan herra legaatin tarkoittavan.
RAIMUND: Pelkään, että teillä on liian suuri ajatus minusta, dominus episcopus. (Kumartaa.)
TUOMAS: Päinvastoin, jalo ritari Raimund, päinvastoin.—Herra legaatti lähtee. Te jäätte nyt minun miekakseni ja kilvekseni tämän hiippakunnan hallitsemisessa.
RAIMUND: Myöskin minä aion lähteä, teidän korkea-arvoisuutenne.
TUOMAS: (hämmästyen): Te ritari Raimund? Ja minne?
RAIMUND: Pois eteläisempiin maihin, missä taivas on sininen ja korkea ja ilma heleä niinkuin huntu aamuruskon.—(Uneksien.) Siellä toivon vielä saavani takaisin kadotetun elämän-iloni.
TUOMAS: Todellakin: te lähdette? Te jätätte yksin minut?— (Tyytymättömänä.) Juuri nyt olisi kuitenkin teidän kuntonne ollut pyhän kirkon asialle tässä maassa mitä tarpeellisin.
RAIMUND: Valitan suuresti, että lähtöni täytyy juuri nyt tapahtua.— (Purskahtaen.) Mutta minä, en voi sille mitään! Minun täytyy täältä pois, ellei minun mieli mennä kokonaan perikatoon!
TUOMAS: Herra ritari: onko lupa kysyä, mikä on niin ankara pakko teidän poistua täältä?
RAIMUND: Minä luulen … olevani … lumottu.
TUOMAS: Lumottu?—Tuo nainen on lumonnut teidät?
RAIMUND (tuskallisesti) Minä en tiedä. Mutta minusta on äkkiä ruvennut tuntumaan kaikki niin kummalliselta… Minä en ole itseni herra enää. Minun ajatukseni harhailevat ja minun sydämeni syvyydestä nousee kuvia, jotka minua pelottavat ja kauhistavat…
TUOMAS (Kaikkivallalle): Tuota naista on tarkoin silmällä pidettävä.— (Raimundille.) Minä tunnen tuon taudin, herra ritari. Perkele kiusaa teitä.
RAIMUND: Minua? Pyhän haudan ritaria?
TUOMAS: Kukaan ei säily häneltä.—(Kuin itsekseen.) He lähtevät, he lähtevät kaikki pois. Minut jätetään yksin, yksin…
RAIMUND: Pyydän, ett'ette lue lähtöäni viaksi minulle.
TUOMAS: En. Kukin tekee niinkuin hän katsoo parhaakseen.—(Synkästi.) Minulla yksin ei ole mitään vaalinvaltaa. Minä yksin en voi poistua paikaltani.
RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne…
TUOMAS (hilliten itsensä): Hyvä on.—Te lähdette? Se on teidän peruuttamaton päätöksenne?
RAIMUND: On, teidän korkea-arvoisuutenne.
TUOMAS: Emme siis puhu enää mitään siitä asiasta.—Pietari: käske sisälle panttivanki!—Ritari Raimund: seuratkaa minua piispankartanoon! (Menevät perälle. Kaikkivalta menee vasemmalle ovelle ja viittaa. Hetken perästä tulee sisälle Lyyli Tavast, kahden ratsumiehen saattamana.)
KAIKKIVALTA (säpsähtäen): Lyyli Tavast! Hämeen tähti! (Huovit poistuvat hänen viittauksestaan.)
LYYLI: Minä se olen. Mutta ken minua puhuttelee?
KAIKKIVALTA: Etkö todellakaan enää tunne minua?
LYYLI: En.
KAIKKIVALTA: Minä olisin tuntenut sinut heti sinun suurista, säteilevistä silmistäsi, ellen olisikaan kohdannut sinua kuusi vuotta sitten Turun satamassa.
LYYLI: Tosiaan! Minä en muista sitä.
KAIKKIVALTA: Lapsuuden ystävät olemme, usein yhdessä leikkineet…
LYYLI: Lasten leikit ovat ohitse.—Kuka olet siis?
KAIKKIVALTA: Olen Pietari…
LYYLI: En tunne ketään sen-nimistä.
KAIKKIVALTA: Pietari … Pietari Kaikkivalta. Lapinkorpi on kotini.
LYYLI (surmaavalla silmäyksellä): En ole kuullut kasvaneen orjia
Lapinkorvessa.
KAIKKIVALTA: Lyyli!
LYYLI: Muistan miehen, jonka nimi oli Kaikkivalta, isäni ystävän, kuulun Hämeen heimojen keskuudessa…
KAIKKIVALTA: No niin? Hän oli isäni.
LYYLI: Ei. Sillä tuo mies oli vapaa.
KAIKKIVALTA: Hänen poikansa olen.
LYYLI: Hänen poikansa syntyi vapaana kuin hänen isänsä. Ei ole mahdollista, että hedelmä olisi voinut niin kauas puusta pudota.
KAIKKIVALTA (päättävästi): Erehdyt: en ole orja täällä.
LYYLI: Asut majoissa maasi vihollisten.
KAIKKIVALTA: He eivät ole meidän vihollisiamme. He ovat minulle toisen, laajemman vapauden lahjoittaneet.
LYYLI (ylenkatseellisesti): Mikä vapaus se on?
KAIKKIVALTA: Sykkivän sydämen vapaus, hengen, joka hehkuu Jumalalle.
LYYLI: En ymmärrä minä sitä vapautta.—Etkö tiedä, että palvelet isäsi murhaajaa?
KAIKKIVALTA: Hän henkeni herättäjä on. Toiseksi isäksi on hän tullut minulle.
LYYLI: Voiko olla kahta isää?
KAIKKIVALTA: Voi: hengellinen ja ruumiillinen.
LYYLI: Häneltä hengen sait, jolta ruumihinkin.
KAIKKIVALTA (haaveellisesti): Mutta piispa Tuomas opetti minut tuntemaan henkeni kuolemattomuuden. (Ristii kätensä. Vaitiolo.)
LYYLI: Etkö vihaa isäsi murhaajaa?
KAIKKIVALTA: En. Minä en voi vihata ketään. Se on se uusi oppi, jonka hän on minulle opettanut.
LYYLI: Siispä olet orja sinä! Ja orjan oppi puhuu sinun suusi kautta.
KAIKKIVALTA: Rakkaus yksin voi kohottaa meidät jumaliin.
LYYLI: Toisin haastaa vapaa mies.
KAIKKIVALTA: Olen vapaa: vapaa vihasta ja kaikista orjuuttavista intohimoista.
LYYLI (leimahtavin silmin): Onko orjan merkki pyhä viha?
KAIKKIVALTA: Minä en ole koskaan tuntenut mitään sellaista, Lyyli.
LYYLI: Et, sillä sinä olet jo lapsuudesta saakka maahan lannistettu.
KAIKKIVALTA (hiljaa): Vihaatko minua … sillä vihalla … Lyyli?
LYYLI: En. Sillä sen säästän minä vain vertaisilleni voimassa ja ylpeydessä.
KAIKKIVALTA: Olet julma.
LYYLI: Olen oikeuden-mukainen. (Vaitiolo.)
KAIKKIVALTA: Mitkä ovat … sinun tunteesi … minua kohtaan … tällä hetkellä, Lyyli?
LYYLI: Ylenkatson sinua sydämeni syvimpään.
KAIKKIVALTA: Saatan olla ylenkatsottava. Mutta silloin olen sitä vain hänen tähtensä, jota rakastan toisena taattonani.
LYYLI: Häntä vihaan minä.
KAIKKIVALTA: Pidät häntä siis vertaisenasi voimassa ja ylpeydessä?
LYYLI (lujasti): Hän on vapaa mies.—Olen vannonut hänen perikatonsa.
KAIKKIVALTA: Sinä? Miksi?
LYYLI: Hän on heimoni vihollinen.
KAIKKIVALTA: Et ole heimon pää sinä.
LYYLI (ylpeästi): En, mutta olen heimoni päällikön tytär, jonka isä kaatui tasapäässä taistelossa.
KAIKKIVALTA: Niin. Siitä on vierinyt vuosia kymmenkunta.
LYYLI: Kaksikymmentä on kulunut äitini kuolemasta.
KAIKKIVALTA: Äitisi koskeen juoksi…
LYYLI: Niin. Mutta miksi hän meni sinisen aallon alle?
KAIKKIVALTA: Olen kuullut kuin etäisen kansantarun…
LYYLI: Se taru on totta!—Tiedätkö, mitä Hämeen Kiialassa kerran tapahtui?
KAIKKIVALTA: Piispa Tuomas tuli sinne…
LYYLI: … samalla retkellä, jolloin isäsi sai surmansa hänen kätensä kautta.—Hän myös äitini häväisijä on…
KAIKKIVALTA: Ei!
LYYLI: Taivaan vallat! Kutsun teidät todistajiksi.
KAIKKIVALTA: Turmion vallat ovat silloin piispa Tuomaan sydämessä häitä pitäneet! (Kääntyy pois. Vaitiolo.)
LYYLI (synkästi): Ymmärrätkö, että vihaan häntä?
KAIKKIVALTA: En ymmärrä, että aiot kostaa hänelle. Sillä kosto on
Jumalan.
LYYLI: Kosto on Jäämin jumalien.—(Katsoo ympärilleen.) Luuletko hänen tulevan tänne?
KAIKKIVALTA: Ah, nyt muistan vasta pyhän toimeni, jonka hän uskoi minulle! Minunhan tuli sinut kristityksi käännyttää.
LYYLI (kiihkeästi): Sinut tahdon minä takaisin pakanaksi käännyttää.—Etkö aio auttaa minua?
KAIKKIVALTA: Anna kastaa itsesi! Sitten voin auttamistasi pakoon ajatella.
LYYLI: Pakoon? Hänen puheilleen pitää sinun auttaa minut.
KAIKKIVALTA: Tahdot tappaa hänet?
LYYLI (hymyillen kummallisesti): En. Tiedän paremmat keinot saattaa hänet perikatoon.
KAIKKIVALTA: Mitkä?
LYYLI: Kysyykö noidan poika niitä minulta?
KAIKKIVALTA: En tunne taikoja Tuonen jumalien.
LYYLI: Noita oli sinun isäsi ja noita sinun isäsi isä! Siis tiedä, että aion, manata heidän henkensä esille sinusta.
KAIKKIVALTA: Et ole siinä onnistuva.
LYYLI: Veri on vettä sakeampi.—(Tarttuu hänen käteensä.) Teetkö, mitä pyydän sinulta?
KAIKKIVALTA: Hänen puheilleen on minun helppo päästää sinut. Mutta…
LYYLI: Mutta?—Muuta ei ole tarviskaan.
KAIKKIVALTA: Kuitenkin tahdon sitä ennen varoittaa häntä velhotaidostasi.
LYYLI (salaperäisesti): Etkö itse pelkää sitä?
KAIKKIVALTA: En. Ristin Jumala on minun miekkani ja sotisopani.
LYYLI: Mene siis!
KAIKKIVALTA: Lyyli!
LYYLI: En pyydä mitään apua sinulta. Ajan itse oman asiani.
KAIKKIVALTA: Anna kastaa itsesi!
LYYLI: En ikinä.
KAIKKIVALTA (epätoivoisesti): Silloin tulevat sinun päiväsi päättymään polttoroviolla. (Lyyli hymyilee halveksivaisesti. Vaitiolo.—Äkkiä askeleita perällä. Lyyli kuuntelee.)
LYYLI: Hän tulee.
KAIKKIVALTA: Kuka?
LYYLI: Piispa Tuomas.
KAIKKIVALTA: Se on hän. Minä tunnen hänen askeleensa.
LYYLI: Jätä minut!
KAIKKIVALTA: Mahdotonta. Minä en tohdi…
LYYLI: Mene!
KAIKKIVALTA (hämmästyneenä): Saat itse vastata seurauksista. (Poistuu Lyylin katseen pakottamana vasemmalle.—Hetken perästä tulee sisälle perältä piispa Tuomas, luo tutkivan katseen ympärilleen, ei huomaa Lyyliä, vaan etenee hitaasti pöydän ääreen.)
LYYLI: Piispa Tuomas!
TUOMAS: Kuka puhuu?
LYYLI: Tytär Tavastin, jonka vaimon tunsit kerran.
TUOMAS (kauhistuen): Nainen!—Kuinka olet tullut tänne?
LYYLI: Sinun ratsumiehesi ovat minut tänne saattaneet.
TUOMAS: Oletko … yksin?
LYYLI: Me olemme kaksin täällä.
TUOMAS (katkonaisesti): Missä on … Pietari … minun opetuslapseni?
LYYLI: Sinun pappisi on poistunut minun pyynnöstäni. Sillä juuri sinua tahdoin minä tavata, piispa Tuomas.
TUOMAS: Sinä?—Mitä tahdot minusta?
LYYLI: Tuon sinulle terveisiä Hämeen Kiialasta.
TUOMAS: Vaikene!
LYYLI: Kah, miksi niin kalpea, piispa Tuomas? Etkö ollenkaan aio vastata terve tervehyttäjälle?
TUOMAS (tukahtuneella äänellä): Huovit!
LYYLI: Ole huoleti! He seisovat oven edessä.—Mutta mikä sinun on?
Sinähän horjut ja vapiset aivan?
TUOMAS: Nainen! Jätä minut!
LYYLI: En liene mieluvieras, koska näin kylmästi kohtelet minua…
TUOMAS: Jätä minut!
LYYLI (nauraen pilkallisesti): Ohoh, oletpa sinä outo isäntä!—Eikö totta: minun kotini oli paljon vieraanvaraisempi sinulle, kun sitä käynnilläsi kunnioitit?
TUOMAS: Oletko tullut tänne minua pilkkaamaan?
LYYLI: Vuoroin vieraissa, piispa Tuomas!—Eikö totta: sinulta ei puuttunut mitään?
TUOMAS (vihan vimmassa): Nyt … puuttuu minulta … miekka.
LYYLI: Ei sitäkään, näen senkin killuvan seinälläsi. (Tuomas tekee liikkeen sitä kohti.) Ahaa, piispa Tuomas: sinun tekisi mielesi nähdä minun vertani punaisinta.
TUOMAS (pysähtyen): Tahdon nähdä, olenko isäntä täällä? (Aikoo perälle.
Lyyli sulkee nopeasti tien häneltä.)
LYYLI: Olet isäntä koko suuren Suomenniemen.—Mutta juuri siksi tulisi sinun osoittaa suurempaa ystävällisyyttä minulle.
TUOMAS: Sinulle?
LYYLI: Orpo, kurja tyttöparka olen…
TUOMAS: Pakana olet…
LYYLI: Juuri siksi pyydän, että käännyttäisit minut. (Lyyli on äkkiä käynyt aivan nöyräksi ja hiljaiseksi. Tuomas katsoo epäröiden häneen. Vaitiolo.)
TUOMAS: Minun pappini on sinut käännyttävä.
LYYLI: Sinun pappisi ei osannut puhua minulle. Sinä yksin osaat puhua minulle niin, että minun pakanallinen sydämeni on siitä syvästi järkähtävä.
TUOMAS: Minä en tahdo puhua sinulle.
LYYLI: Miksi et?—Näethän: minä olen pakana, minä en tiedä mistään paremmasta. Ja kuitenkin minun sieluni janoaa valkeutta niinkuin minun ruumiini sinun siunaavan kätesi kosketusta… (Tahtoo tarttua hänen käteensä.)
TUOMAS: Pois!
LYYLI: Isä: siunaa minua!
TUOMAS: Pois! Minä en tahdo siunata sinua.
LYYLI: Miksi lykkäät minut luotasi, vaikka minä en pyydä muuta kuin tulla käännytetyksi? Katso: minä en tiedä mitään Ristin Jumalasta, jonka opettaja olet…
TUOMAS (tuskallisesti): Tahdotko siis niin välttämättömästi saada kasteen siunauksen juuri minun käteni kautta?
LYYLI: Minä pyydän ja rukoilen sitä.—(Polvistuu.) Katso: minä painan polveni sinun kirkkosi kivipermantoon ja anelen armoa, jota sinä et voi, et saata kieltää minulta, niin totta kuin olet Herrasi Jumalasi palvelija…
TUOMAS: Nouse!
LYYLI: Minä en nouse, ennen kuin sinä nostat minut.—(Surumielisesti.) On niin hirmuista palaa helvetissä. Ja sitten minua surettaa se, että jos kuolen kastamatta, minä en koskaan enää saa tavata armasta äitiäni…
TUOMAS: Ah! (Peittää silmänsä kädellään.)
LYYLI (aina yhtä suloisena): Niin, häntä, jonka sinä käännytit Hämeen
Kiialassa.—Kasta minut! Sen olet sinä äitini muistolle velkapää.
(Katsoo viattomin silmin ylös häneen. Tuomas seisoo sisällisessä
kamppailussa. Vaitiolo.)
TUOMAS: Olet oikeassa. Tästä saakka on minulla tytär ja poika.
(Kohottaa juhlallisesti ylös hänet.)
LYYLI: Isä! Katsopas kuinka hyvä sinä olet. Minun äitini haamu ei siis ole huutanut hukkaan minulle pyhän virran pyörtehiltä.
TUOMAS: Mitä … on äitisi haamu … huutanut sinulle?
LYYLI: Hän on käskenyt minua menemään siihen suureen kartanoon, missä piispa Tuomas asuu, ja pyytämään häneltä, että hän kastaisi minutkin saman Jumalan nimeen…
TUOMAS: Ei!
LYYLI: … jonka nimessä hän kuoli sinua rakastaen.—Myöskin sinä rakastit häntä, isä, eikö totta?
TUOMAS (tuskin kuuluvasti): Minä olen … tehnyt surman-synnin … sinun äitisi keralla.
LYYLI: Sinä rakastit häntä, niin.—Älä luule, että kannan kaunaa sinulle muinaisista, vaikka olen hänen oma tyttärensä. Sillä kuka ei olisi himoinnut häntä Hämeen sulhojen seassa…?
TUOMAS: Lakkaa!
LYYLI: Kuin tiuku helisi hänen äänensä isäni tuvassa tummaisessa, kun hän lauloi lapsellensa, mutta kun hän kotiin karjoja huhuili, kierteli se niinkuin etäisen kanteleen kaiku pitkin Hämeen punertavia hongikoita…
TUOMAS (paeten näyttämön toiselle puolen): Minä en tahdo häntä muistaa, minä en tahdo!
LYYLI: Ja kuitenkin muistat sinä häntä enkä pidä ihmeenä sitä, sillä hän oli kaunis nähdä ja sangen suloinen kaulata sinun Herrasi Jumalasi kasvojen alla…
TUOMAS: Onneton nainen! Oletko tullut minua hiljaisella tulella hiillyttämään?
LYYLI (päätään nyykähyttäen): Hän kelpasi sinun Herrasi Jumalasi palvelijalle.—Eikö totta: minulla on äitini ääni, piispa Tuomas? Ainakin olen kuullut niin sanottavan.
TUOMAS: Myös äitisi silmät sinulla on… (Väristen.) Hän seisoo tällä hetkellä ilmi elävänä edessäni.
LYYLI: Katsopas: sinä muistat hänet. Sinä muistat hänet paremmin kuin minä.—Etkö tahtoisi kertoa minulle jotakin hänestä?
TUOMAS: En. (Peittää kasvonsa kauhistuneena. Lyyli on hiljaa hiipinyt hänen luokseen ja kaulaa hänet äkkiä käsivarsillaan.)
LYYLI: Isä!
TUOMAS: Tyttäreni: voitko sinä sen antaa anteeksi minulle?
LYYLI (hurmaavasti hymyillen): Epäiletkö sitä?
TUOMAS: Nyt .. olen minä onnellinen.
LYYLI: Eikö totta, isä: on suloista, kun lapsen käsivarret kaulaavat sinua?
TUOMAS (syvään hengittäen): Nyt on minun suurin syntini Jumalan edessä sovitettu.
LYYLI: Eikö totta: nyt seisot sinä onnesi kukkulalla?
TUOMAS: Nyt tunnen minä poistuvan ensi kerran elämässäni tuon taakan hartioiltani, jonka synkkä sallimus jo ennen syntymääni lie laskenut niille. Siitä päätän minä taivaan valtojen minulle anteeksi antaneen. (Vaitiolo.—Lyyli painautuu äkkiä kiinni häneen ja suutelee häntä pitkään ja palavasti.)
LYYLI: Isä! Kuinka minä rakastan sinua!
TUOMAS (perääntyen tyrmistyneenä): Miksi suutelet sinä minua niin?
LYYLI: Miksi sinä juuri nyt himoitset minua, piispa Tuomas?
TUOMAS: Se ei ole totta!
LYYLI: Siispä katso silmiin minua!—Haa, sinä et voi katsoa silmiin minua enää. Sinä himoitset…
TUOMAS: Vanhurskas Jumala!
LYYLI: Sinä himoitset minua niinkuin kerran äitiäni…
TUOMAS: Aih! Eikö täällä ole ketään…?
LYYLI (voitonriemuisesti): Sinä himoitset minussa häntä uudelleen ja silloin on minun kostoni määrä kyllin saavutettu.
TUOMAS: Huovit!—(Ryntää vasemmalle ovelle.) Huovit! (Huovit tulevat pysähtyen ovensuuhun.) Sitokaa tuo nainen ja heittäkää hänet polttoroviolle!
LYYLI: Ja sentään tulet sinä minua ijät kaiket himoitsemaan, piispa
Tuomas! Totisesti on sinun sielusi palava minun kerallani.
TUOMAS: Käärme Eedenin yrttitarhan!—(Ulos osoittaen.) Tuohon, juuri tuohon, alle akkunani on polttorovio rakennettava, että minä saan nähdä näillä silmilläni, miten liekit syövät hänen syntistä ruumistaan. Sillä totisesti on hän tuomittu iankaikkiseen kadotukseen!
LYYLI (ilkkuen): Ja vielä kadotuksen kuilussakin olet sinä minua himoitseva! Minun suudelmani on polttava sinun huulillasi kuin tuli ja minun käsivarteni tulevat sinua ijät kaiket niinkuin tulikuuma kahle kaulaamaan!…
TUOMAS: Taivaan vallat!
LYYLI: Turhaan huudat taivaan valtoja avuksesi sinä, sillä sinun mahtisi on kotoisin Manalasta.—Luuletko, etten ole tutkinut maani tietäjiltä, kuka olet ja mikä on se uusi oppi, jota julistat meille? Kuoleman oppi on se, piispa Tuomas, ja sinä itse olet ruttotauti, joka maata saastuttaa. Siksi painu takaisin alle turpeen, piispa Tuomas, että elämän päivä pääsee ihmisille paistamaan!
TUOMAS: Roviolle!—(Huovit vievät hänen viittauksestaan Lyylin vasemmalle. Tuomas seisoo hetken aikaa kuni huumaantuneena. Valojuova sammuu, näyttämö hämärtyy.) Minä vaivainen, syntinen ihminen… (Vaipuu kokoon.)
Esirippu.