NELJÄS NÄYTÖS.
Tuomas istuu pöydän ääressä pää käsiin vaipuneena. Näyttämö on miltei pimeä. Pietari Kaikkivalta tulee perältä ja pysähtyy hänen eteensä.
KAIKKIVALTA: Isä! Te istutte pimeässä?
TUOMAS (nyyhkyttäen): Pietari! Pietari! Missä olet ollut? Miksi jätit yksin isäsi, juuri kun hän olisi enin kaivannut sinua? (Vetää luokseen hänet.)
KAIKKIVALTA: Isä! Te itkette? Teidän mielenne on syvästi ahdistettu?
TUOMAS: Elämäni ankarin hetki on kulkenut minun pääni ylitse.—
(Vaitiolo.) Ja sinä? Mitä olet sinä tällä aikaa toimittanut?
KAIKKIVALTA: Minä olen hävittänyt sen.
TUOMAS: Minkä?
KAIKKIVALTA: Paavin paimenkirjeen. Sitä ei ole nyt enää olemassa.
TUOMAS: Niinkö?—(Vaitiolo.) Sytytä kynttilä, että näen jälleen kasvosi lempeässä levossaan.—(Kaikkivalta tekee työtä käskettyä.) Pietari: ethän sinä kanna kaunaa minulle muinaisista?
KAIKKIVALTA: En, isä. Minut täyttää pelkkä hartaus ja kiitollisuus, kun teitä ajattelen.
TUOMAS: Kuitenkin sai isäsi surmansa minun käteni kautta.
KAIKKIVALTA: Minä en tiedä siitä mitään… Siis ei sitä asiaa ole minulle olemassa. (Vaitiolo.)
TUOMAS: Pidätkö minua … pahantekijänä?
KAIKKIVALTA: Pidän teitä miehenä, joka tekee.
TUOMAS: Hyvää vai pahaa?
KAIKKIVALTA: Teette maailmaa hyville ihmisille mahdolliseksi.
(Vaitiolo.)
TUOMAS (hitaasti): Heidän tähtensä … me siis olemme … loassa ja veressä kaahlanneet?
KAIKKIVALTA: Teko on myrsky, jota seuraa sydämen tyyni päivänpaiste.
TUOMAS: Seisotko sinä sen paisteessa, Pietari?
KAIKKIVALTA: En. Mutta minä näen sen tulemisen taivaanrannalla ruskottavan. (Vaitiolo.)
TUOMAS (äkkiä): Hyvä jumala, kuinka minä halveksin niitä ihmisiä, jotka tulevat!
KAIKKIVALTA: Miksi niin, isä?
TUOMAS: Kuinka elämä on helppoa heille! Ja kuinka vähän he tietävät meistä, jotka olemme tehneet sen helpoksi heille!—Sinäkään et tiedä meistä mitään, Pietari.
KAIKKIVALTA (hiljaa): Minä en ole kiittämätön, isä.
TUOMAS: Kukka olet, joka ei tiedä juuristaan.—(Vaitiolo. Tuijottaa pää käden varassa eteensä seuraten sisällistä näkyään.) Näin kerran lähes kaksikymmentä vuotta sitten, matkallani pakanalliseen Hämeenmaahan, yksinäisen miehen, joka kirves kädessä heilui keskellä parasta parsikkoa. Oppaamme nimitti häntä kaskenkaatajaksi…
KAIKKIVALTA: Sellaisia miehiä heiluu kaikilla Suomen saloilla, isä.
TUOMAS (häntä kuulematta): … Hänen hartiansa olivat sylen-levyiset, metsä ja kangas kumahtelivat hänen iskuistaan. Välillä suoristi hän joskus selkänsä ja pyyhkäisi hikihelmen polttavalta otsaltaan…
KAIKKIVALTA: Ilman teitä kimmeltäisivät nyt samat hikihelmet minun kulmillani.
TUOMAS: … Minä katsoin hänen suonikkaita käsivarsiaan ja kauhistuin: ne olivat tammenpaksuiset ja ruskeat kuin kaksi kuparinuijaa… (Vaikenee vavahtaen.)
KAIKKIVALTA: No niin? Ja mitä te teitte tuolle miehelle?
TUOMAS: Ja sinä, Pietari? Mitä olisit sinä tehnyt hänelle?
KAIKKIVALTA: Minä?—Arvattavasti minä olisin kastanut hänet.
TUOMAS: Minä syöksin peitseni hänen lävitseen.
KAIKKIVALTA: Kuinka?
TUOMAS: Minä ajattelin: tuo mies on syntynyt tekemään rikostöitä.—Hän kaatui pauhinalla niinkuin suuri honka ikään ja vasta hänen kaatuessaan minä huomasin, ketä hänen kasvonjuonteensa niin ilmi elävästi muistuttivat.
KAIKKIVALTA: Ketä siis?
TUOMAS (hymyillen kummallisesti): Minua itseäni.—Sittemmin kuulin, että hän oli isäsi, oikea isäsi. (Pitkä vaitiolo.)
KAIKKIVALTA: Ja niin otitte te minut mukaanne ja kasvatitte minut?
TUOMAS: … munkkikuntani ankarimpien sääntöjen mukaisesti.—Minä ajattelin: noidan pojasta pitää tulla kirkon pylväs.—Nyt ajattelen lähettää sinut takaisin syntymäsijoillesi.
KAIKKIVALTA (säpsähtäen): Herran pyhää sanaa saarnaamaan?
TUOMAS: Niin. Mutta tahdon jo ennakolta ilmoittaa sinulle, että verinen kosto voi kohdata sinua entisen sukusi taholta.
KAIKKIVALTA: Isä: minä en voi lähteä sinne.
TUOMAS: Kuinka?—(Otsaansa rypistäen.) Pelkäätkö marttyyrikuolemaa?
KAIKKIVALTA: En.
TUOMAS: Minä en ymmärrä siis, mikä muu este voi sinulla olla.—Työ-ala, jonka sinulle osoitan, kysyy kypsyyttä ja mielenmalttia. Mutta luulin sinulla jo sitäkin olevan.
KAIKKIVALTA (rukoilevasti): Isä: miksi en minä saa jäädä teidän luoksenne ikuisesti?
TUOMAS: Minun luokseni? Mitä ajatteletkaan? Olethan nuori vielä… (Tyytymättömänä.) Luulin sinun riemastuvan siitä, mikä nyt näyttää painavan sinut niin alakuloiseksi.
KAIKKIVALTA: Isä: minä en ole nuori enää. Minä olen vanha mieleltäni.
TUOMAS: Sinä? Tuskin mieheksi kehittynyt!
KAIKKIVALTA (raukeasti): Isä! Ei tule rankaisematta noidan pojasta kirkon pylväs. Tie on pitkä Lapinkorvesta Räntämäen kirkon sakaristoon.
TUOMAS (ankarasti): Puhut pelkillä arvoituksilla. Eikö tuo tauti, joka varmaan on perintö pakanallisilta vanhemmiltasi, koskaan eroa sinusta?
KAIKKIVALTA: Niillä puhuttiin minun kotipirtissäni.—Sen jälkeen on minun täytynyt oppia niin paljon. Onko ihme, että minua väsyttää?
TUOMAS: Sikäli kuin saatan ymmärtää sinun katkonaisesta puheestasi, väität siis olevasi väsynyt Herran suloista sanomaa julistamaan?
KAIKKIVALTA (tuskallisesti): Isä! Minä en koskaan enää voi Herran suloista sanomaa julistaa.
TUOMAS: Kuinka? Miksi et?—(Nousee kokonaan hämmästyneenä.) Nyt täytyy sinun puhua suusi puhtaaksi minulle.
KAIKKIVALTA: Minä en olisi tahtonut koskaan puhua teille siitä. Mutta jos te nyt tahdotte pakottaa minua lähtemään syntymäsijoilleni…
TUOMAS: Niin, minä tahdon pakottaa sinua siihen.
KAIKKIVALTA: … Niin täytyy minun siis teille tunnustaa: minä en voi opettaa enää kirkon opin mukaan. Enkä minä voi opettaa enää myös sinun oppisi mukaan, isä…
TUOMAS: Kuinka? Etkö sinä voi opettaa enää dominikaanisen munkkikuntamme käskyn mukaan?
KAIKKIVALTA: En. Minä en voi opettaa enää, että luonto on paha… Minä en voi opettaa enää, että kaikki luotu on kirottu ja kaikki kaunis vain pahojen henkien houkutusta… Minä en voi opettaa enää, että kaikki liha on synti…
TUOMAS: Vaikene!—Mitä voit sinä opettaa sitten?
KAIKKIVALTA (kuin hurmauksessa): Minä voin opettaa, että maa viheriöi ja että linnut taivaalla veisaavat Jumalan kunniata… Minä voin opettaa, että ihminen on ihana ja että hänen sielunsa on yössä kukoistava yrttitarha… Minä voin opettaa, että rakkaus on suurin kaikista…
TUOMAS: Rakkaus?
KAIKKIVALTA: …—Niin, ja kun sen päivä paistaa päälle poloisen ihmislapsen, niin aukeevat kaikki hänen sydämensä kukkaset kuin hopeamaljat vastaan ottamaan elämän pyhää, ylitsevuotavaa evangeliumia.
TUOMAS: Mitä outoja opetuksia nuo ovat? Oletko kohdannut ehkä matkoillasi jonkun harhaoppisen suden lammasvaatteissa?
KAIKKIVALTA: Olen kuullut miehestä, jonka nimi on Franciskus
Assisi…—(Ristii kätensä palavimmalla hartaudella.)
TUOMAS (ylenkatseellisesti): Ahaa, tuo olisi minun pitänyt arvatakin!—
Joku fransiskaanimunkki on sinun heikon ymmärryksesi sekoittanut.
KAIKKIVALTA: Minä en tiedä, mutta minä tunnen etäisen virin niinkuin huomentuulen kulkevan kasvoillani… Maailma ei ole minulle autio ja tyhjä enää, vaan täynnä armaita, ystävällisiä olentoja, jotka kaikki elävät ja hengittävät Herran kauneudessa…
TUOMAS: Nouseeko työ vastaan tekijäänsä? Astuuko pakanuus, isäisi ikivanha pakanuus, jälleen esille povesi onkaloista?
KAIKKIVALTA: … Minä näen jälleen sinipiikojen karkeloivan kedoilla ja Ahdin ruohorinnan nousevan aalloistaan… Minä näen taas ilman impien astuvan taivaan ratoja myöten ja metsien peittyvän päivän kultiin ja hopeisiin… Sillä minä näen jälleen hyvän Jumalan hymyn luonnossa ja ihmissydämissä…
TUOMAS: Vaikene! Nyt puhuu noidan veri sinusta.
KAIKKIVALTA (kokonaan poissa suunniltaan): Niin, minun iso-isäni oli tietäjä Lapinkorvessa ja on nyt siellä, missä itku ja hammasten kiristys on. Mutta minun isäni rakasti maata ja perkkasi pelloksi sitä, siksi kuin teidän kirottu peitsenne lävisti hänet!
TUOMAS. Pietari! Sinä et ole täydessä järjessäsi! (Tarttuu kovasti kiinni häneen. Kaikkivalta herää kuin hurmauksesta, katsoo säikähtänein silmin ympärilleen ja purskahtaa hiljaiseen itkun-nyyhkytykseen. Vaitiolo. Tuomas synkkänä kuin ukkospilvi.— Raimund tulee kiireesti perältä.),
RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne…
TUOMAS (tuimasti): Mikä on?
RAIMUND: … Minä olen kuullut … minä olen saanut juuri tiedon siitä … minä en mitenkään voi sallia sitä…
TUOMAS: Mitä te ette voi sallia, herra ritari?
RAIMUND: … Että hänet surmataan… Että te olette tuominnut tuon naisen polttoroviolle…
KAIKKIVALTA (parahtaen): Lyyli Tavastin?
TUOMAS: Hiljaa!—Tuo nainen on ansainnut kohtalonsa.
RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne: minä olen vannonut suojella häntä… Temppeliherrana ja Pyhän haudan ritarina olen minä vannonut tämän ristin kautta…
TUOMAS (ankarasti): Temppeliherrana ja Pyhän haudan ritarina tulisi teidän hävetä, herra Raimund, näin asettua pakanallisen hämäläistytön puolustajaksi, joka päälle päätteeksi on jo sellaisena helvetin tuleen vikapää.
RAIMUND: Minä en näe pakanaa enkä velhoa hänessä… Minä näen hänessä vain naisen…
TUOMAS: Juuri se todistaa, että hän on lumonnut teidät.—No niin, tietäkää siis, että hän on yrittänyt lumota minuakin…
RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne: meillä ei ole aikaa pitkiin puheisiin. Minä olen nähnyt rakennettavan polttoroviota kirkkotarhaan…
KAIKKIVALTA: Ah! (Rientää ulos.)
TUOMAS: Niin, tuohon alle akkunani! Siinä pitää hänen palaman taivaan enkelien iloksi ja Jumalan kunniaksi.
RAIMUND (säihkyvin silmin): Dominus episcopus: hän ei tule palamaan ollenkaan.—Vielä viimeisen kerran tahdon minä kysyä teiltä: ettekö aio ottaa ollenkaan huomioon minun tahtoani tässä asiassa?
TUOMAS: En!
RAIMUND: Se oli ensin pyyntö, nyt se on esirukous. Mutta ellette te suostu siihen, on se pian oleva vaatimus ja singahtava vasama teille…
TUOMAS: Ritari Raimund: minä pyydän, miettikää sanojanne!—Te loukkaatte sitä korkeata hengellistä arvoa, jota kannan näiden kaarten alla…
RAIMUND: Ja vaikka minä loukkaisin itse Pyhän Pietarin ja Pyhän Paavalin hengellisen pappeuden edustajaa, nyt kysyn minä teiltä, piispa Tuomas: tahdotteko peruuttaa käskynne, jonka olette antanut minua kuulematta, ja jättää tuon panttivangin nyt heti—kuuletteko: nyt heti! —takaisin minun tuomiovaltani alle?
TUOMAS: Hän kuolee.
RAIMUND: Ei! Hän ei kuole.
TUOMAS: Minä en peruuta käskyäni milloinkaan.
RAIMUND (miekkansa paljastaen): No niin: tämä miekka on usein vääräuskoisten verestä punertunut. Mutta nyt vannon minä teille, piispa Tuomas, että se on punertuva kristillisestä verestä…
TUOMAS: Haa, te uhkaatte minua? Te paljastatte miekkanne Herran huonehessa?
RAIMUND: En, minä en uhkaa teitä, piispa Tuomas, vaan niitä, jotka aikovat totella teidän omavaltaista määräystänne tässä asiassa. Sillä niin totta kuin minä olen ottanut tuon naisen ritarilliseen suojelukseeni: jokainen, joka häneen koskee, kuolee!… (Aikoo syöksyä ulos. Balduin tulee nopeasti perältä.)
TUOMAS (tempaa kynttilän pöydältä): Ja niin totta kuin tämä kynttilä nyt sammuu minun kädessäni, niin sammuu nyt Jumalan armo teiltä…
BALDUIN: Mitä täällä tapahtuu?
RAIMUND: Hän tahtoo julistaa minut kirkon kiroukseen.
TUOMAS: Ja hän tahtoo estää minut minun hengellisen virkani toimituksessa…
BALDUIN (ankarasti): Te, herra ritari? Kuinka? Miekka kädessä?
RAIMUND: Hän tahtoo tehdä minut valapatoksi! Hän on tuominnut tuon naisen kuolemaan…
TUOMAS: Hän kuolee, sillä hän ei ole tahtonut antaa kastaa itseään, vaan on häijyillä velhovoimillaan tahtonut pilkata Herran pyhää sanaa ja sakramentteja…
BALDUIN (tyynesti): Teidän tuomionne on oikeuden-mukainen, piispa
Tuomas.—Miekkanne, ritari Raimund!
RAIMUND: Teidän hengellinen ylhäisyytenne: minun ansioni pyhän katoolisen kirkon palveluksessa…
BALDUIN: Niitä ei unohdeta, ritari Raimund. Mutta nyt teillä ei ole valittavana kuin kaksi mahdollisuutta: joko jättää minulle heti miekkanne taikka joutua kirkon ankarimpaan kiroukseen?
RAIMUND: Herra legaatti: teillä ei ole oikeutta sitä minulle julistaa.
BALDUIN (lujasti): Kyllä, ritari Raimund. Minä otan nyt sen oikeuden itselleni.
RAIMUND: Temppeliherrana ja Pyhän haudan ritarina kuulun minä vain veljeskuntani ylimmän tuomiovallan alaiseksi…
BALDUIN: Ritari Raimund: ellette te nyt heti jätä miekkaanne minulle, julistan minä teidät jumalattomaksi mieheksi, ulkopuolelle kaikkien pyhien ihmisten yhteyttä ja kristillistä seurakuntaa…
RAIMUND: Minä vetoan ritarikuntani suurmestariin… Minä vetoan meidän Pyhään isäämme Roomassa. Minä vetoan Jumalan kaikkivaltiaan istuimen luo…
BALDUIN: Te ette vetoa.—Miekkanne!
RAIMUND: Dominus magnificus: minä olen vannonut, että kukaan ei ole tuon naisen päästä hiuskarvaa koukistava, niin kauan kuin tämä käsi tätä kalpaa pitelee…
BALDUIN (jyrähtävällä äänellä): Miekkanne!—(Raimund ojentaa hänelle miekan epäröiden.) Kas niin: nyt te ette pitele enää tätä kalpaa ja siksi te olette myös vapaa valastanne. (Ottaa miekan häneltä ja laskee sen pöydälle. Raimund kääntyy pois ja peittää kasvonsa kädellään.— Kaikkivalta rientää ulkoa hengästyneenä ja syöksyy polvilleen piispa Tuomaan jalkojen juureen.)
KAIKKIVALTA: Armoa, teidän korkea-arvoisuutenne!… Armoa!…
TUOMAS: Ei armoa pimeyden enkelille.
KAIKKIVALTA: Vielä on aika, isä! Teidän pyövelinne aikovat juuri sytyttää rovion.—Kaiken pyhän nimessä, isä, minä pyydän ja rukoilen teitä: peruuttakaa käskynne!…
TUOMAS: En.
KAIKKIVALTA (halaten hänen polviaan): … Peruuttakaa käskynne, sillä se on erehdys … se on vääryys Jumalan ja ihmisten edessä…
TUOMAS: Vääryys?
KAIKKIVALTA: Niin, sillä te olette tuominnut tuon naisen pakanana kuolemaan…
TUOMAS, No niin? Hän on pakana…
KAIKKIVALTA: Ei, hän on kristitty! Te olette kastanut hänet…
BALDUIN: Kristitty?
TUOMAS (hämmästyneenä): Kuinka?
KAIKKIVALTA: … Te olette itse kastanut hänet Hämeen Kiialassa…
TUOMAS: Se on totta.
BALDUIN: Tuo nainen on kastettu siis?
KAIKKIVALTA: Hän on ilkkuen huutanut sen minulle polttoroviolta.— Peruuttakaa käskynne, piispa Tuomas! Hänen kuolematon sielunsa voi vielä pelastua.
TUOMAS (kolkosti): Hänen kuolemattoman sielunsa yli Herra tuomitkoon. Mutta hänen ruumiinsa on palava poroksi, niin totta kuin minä olen piispa Tuomas…
KAIKKIVALTA: Isä! Isä!—Minä rakastan tuota naista…
TUOMAS: Sinä?
KAIKKIVALTA: Niin, hän on lapsuudestani saakka ollut Hämeen tähti minulle.—Mutta jos te nyt aiotte antaa kuolla hänen vain sen vuoksi, että hänen viattomat silmänsä syyttävät teitä teidän rikoksestanne…
TUOMAS: Onneton poika! Tahdotko tuhota minut?
KAIKKIVALTA: Jos sanon minä … niin ilmoitan minä teidän kaikki rikoksenne näille korkeille herroille, jotka nyt niin kummastuneina katsovat meihin…
TUOMAS: Pietari! Olenko kyytä povellani kasvattanut?
KAIKKIVALTA: Minä olin viimeinen, joka vielä uskoi hyvää teistä. —Peruuttakaa käskynne, piispa Tuomas! Tehkää se tässä silmänräpäyksessä… (Kuuluu kimeä kirkaisu oikealta. Liekit leimahtavat.) Ah, ah! Minä huudan, minä huudan julki: hän on väärentänyt paavin paimenkirjeen!
TUOMAS: Sinä et huuda! (Tempaa miekan ja lävistää hänet. Kynttilä sammuu. Raimund ja Balduin syöksähtävät esille kauhistuneina.)
RAIMUND: Mitä teette?
TUOMAS: Pietari! Pietari! Minun rakas opetuslapseni! (Vaipuu itkien ruumiin ääreen. Pitkä vaitiolo.)
BALDUIN: Tulkaa, ritari Raimund: täällä ei meillä ole mitään tekemistä. (Menevät. Liekit leimuavat korkealle.)
Esirippu.