ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Kirjastohuone Kuusiston linnassa. Ovi perältä ja oikealta taka-alalta. Ikkuna vasemmalla. Pöytä, karmituoleja. Maunu Tavast lukee. Kirkas kesä-illan valaistus.
Ovi oikealta avautuu hiljaa. Martti kaniikki tulee saattaen sisälle Annan, viittaa lukevaan vanhukseen ja poistuu äänetönnä. Anna jää ovensuuhun seisomaan.
MAUNU TAVAST (lukee): »Mutta vielä muuta tapahtui minulle, vielä merkillisempää; itse minun rakkauteni muuttui hulluudeksi, niin että se luopui siitä, mitä se yksin halasi, luopui toivosta koskaan enää sitä saavuttaa. Tämä tapahtui silloin, kun minä kuuliaisena sinun tahdollesi koetin muuttaa sydämeni yhdessä pukuni kanssa osoittaakseni sinulle, että sinä yksin olit herra minun ruumiini niinkuin sielunikin. Mitään muuta en minä sinulta etsinyt, jumala sen tietää, kuin sinua itseäsi—»
ANNA: Jumala sen tietää: »Sinua yksin minä halasin, en sitä, mikä sinun omaasi oli. En avioliittoa, en huomenlahjaa minä odottanut—»
MAUNU TAVAST (ylös ponnahtaen): Mitä kuulen?
ANNA (jatkaen): »En omaa himoani enkä tahtoani koettanut tyydyttää, vaan sinun, sen kyllä tiedät. Kaikukoon sinulle nimi puoliso pyhemmältä ja kunniallisemmalta, minulle soi sentään soreammalta olla sinun lemmittysi tai—älä lue sitä viaksi minulle—sinun porttosi ja sinun rakastajattaresi.»
MAUNU TAVAST: Kuka olet, outo nainen, joka astut kammiooni näin myöhään ja jatkat lukuani siitä, mihin minä lopetan? Puhu!
ANNA (syösten hänen jalkoihinsa): Köyhä nunna olen Wadstenan luostarista, joka on tullut tuon pitkän matkan langetakseen sinun jalkoihisi ja saadakseen sinulta lohdutusta, Suomen suuri piispa, sydämensä ankarassa tuskassa ja ahdistuksensa.
MAUNU TAVAST: Ah, minä muistan. Martti kaniikki mainitsi minulle äsken sinusta.—Kuka olet? Varmaan on sinulla joku suosituskirja minulle abbedissaltasi?
ANNA: Salli minun ensin suudella sitä kättä, jota tuhannet uskovaiset siunaavat Suomen erämaissa!
MAUNU TAVAST (kohottaen hänet ylös): Nouse!—(Saattaa hänet nojatuoliin.) Istu!—Sinä tunnet kirjan, jota luin äsken?
ANNA: Olen joskus selaillut sitä.
MAUNU TAVAST: Minua ilahduttaa, etteivät Wadstenan luostarin nunnat hartaushetkiensä tähden lyö laimin kauniin ja hyvän kirjallisuuden viljelystä. Sinä luet latinaa?
ANNA: Vain vähäisen.
MAUNU TAVAST (hymyillen): Jos kerran osaat muistostasi Abaelardin ja Heloisen kirjeenvaihdon, ei latinantaitosi niin aivan puutteellinen liene. Iloitsen siitä, sisar.
ANNA: Minä olen vain nainen oppimaton. Mutta minäkin poimin mielelläni niistä muruista, jotka tiedon ruhtinaitten pöydältä putoavat.
MAUNU TAVAST: Jospa kaikki hiippakuntani papit olisivat edes yhtä oppineita!—(Kuin itsekseen.) No niin, he edistyvät, he ahkeroivat, vähitellen, vähitellen.—Sinulla oli varmaan joku erikoinen asia minulle?
ANNA: On.
MAUNU TAVAST: Abbedissasi tahtoo arvattavasti tiedustella, kuinka on sen uuden naisluostarin laita, jota täällä par'aikaa paljolla työllä ja suurilla uhrauksilla rakennutan Raision pitäjään?
ANNA: Jumalan ja Pyhän Annan kunniaksi?
MAUNU TAVAST: Niin. Olen ollut siitä pitkässä kirjevaihdossa abbedissasi kanssa. Hän on osoittanut suurta suopeutta aikeilleni ja antanut minulle monta hyvää neuvoa, joista täten jo nyt pyydän hänen lähettiläälleen esiinkantaa sulimmat kiitokseni. (Kumartaa keveästi.)
ANNA vastaa vaieten kumarrukseen.
MAUNU TAVAST: Työ edistyy tosin hitaasti, sillä tiedä, sisar, Suomen kirkko on köyhä ja meillä on juuri nyt ollut paljon kustannuksia noiden monien tulipalojen tautta, jotka ovat sekä Koroisten piispankartanon että Turun Vanhan tuomiokirkon hävittäneet. Mutta maat olen minä jo aikoja sitten ostanut luostaria varten asemies Juhana Inkoselta ja toivon, että kaikki on oleva valmista ensi herrainpäiville, jotka varmaan tulevat antamaan sille asianmukaisen vahvistuksensa.— Abbedissasi toivoo epäilemättä edelleenkin, että siitä muodostuisi birgittalaisluostari?
ANNA (hiljaa): Minä en tiedä.
MAUNU TAVAST: Kuinka?—Niin, Jumala varjelkoon minua Pyhän Birgitan elämäntyötä millään muotoa halventamasta. Hänen ajatuksensa oli kaunis, hyvin kaunis: kaksi sukupuolta saman katon alla, tukien toisiaan pyhässä pyrkimyksessä Jumalan yhteyteen. Mutta suo anteeksi, sisar, minä en luota siihen.
ANNA: Piispa Maunu Tavast: minä en ole tullut puhumaan sinun kanssasi
Raisioon rakennettavasta naisluostarista.
MAUNU TAVAST: Etkö?—Sallinet kuitenkin, että esitän sinulle mielipiteeni, sillä tämä asia on jo kauan ollut rakkain askar yksinäisille ajatuksilleni. Birgittalaisluostari? Niin, se voi käydä päinsä teillä siellä Ruotsissa, missä hienot, ylhäiset naiset ja jalot ritarit maailmaan väsyttyään kenties voivat lihan himoista vapautuneina olla opettavaksi ja ylösrakentavaksi esimerkiksi myös raa'an rahvaan tapojen puhtaudelle. Mutta täällä Suomen erämaissa… Ei, sisar, minä en usko, että abbedissasi on oikein miettinyt asiaa.
ANNA: Piispa Maunu Tavast: mikään abbedissa ei ole minua lähettänyt.
MAUNU TAVAST: Ei abbedissa? Kuka siis?
ANNA: Sanoin jo sinulle: oman sydämeni ahdistus ja tuska on pakottanut minut Suomen rantoja lähestymään.
MAUNU TAVAST: Niinkö?—(Lempeästi.) Etkö löytänyt sille lohdutusta omalta maaltasi?
ANNA: En.
MAUNU TAVAST: Minä ymmärrän: sielun tuska ajaa meitä kaikkialle. (Kuin itsekseen.) Turhaan tein minä toivioretken Pyhälle maalle jäähdyttääkseni poveni polttoa jäytävätä.
ANNA: Turhaan?
MAUNU TAVAST: Mitä sanoin?—Tietysti ei se ollut turha.
ANNA: Sinä sait rauhan, Maunu Tavast?
MAUNU TAVAST (vitkaan): Minä olen saanut sieluni kirjavat kipinät sammumaan.—(Kuin karkoittaen ajatuksensa.) Nyt olet tullut varmaankin Turkuun Pyhän Henrikin haudalla rukoilemaan?
ANNA: Olen tullut Suomen piispan luokse Kuusistoon. Hän yksin voi antaa levon sielulleni.
MAUNU TAVAST: Minä olen vaivainen syntinen ihminen, joka en voi antaa muuta kuin mitä Jumala itse minulle kaikkihyvyydessään lahjoittaa. Mutta kenties voisin antaa sinulle voimaa kärsimään.
ANNA: Minä en kestä kärsiä enää. Jumala kaikkivaltias on minun voimani ja väkeni maahan musertanut.
MAUNU TAVAST: Ihmisen kyky kärsiä on mittaamaton. (Vaitiolo.) Sinä tahdot itsesi minulle ripittää?
ANNA: Niin. (Hiljaa.) Minä en ole voinut tehdä sitä muille kenellekään.
MAUNU TAVAST: Polvistu siis ja tunnusta syntisi minulle niinkuin Herran Jumalan palvelijalle. Varmaan on katuvainen sydän kaunein lahja, minkä me maan tomusta voimme Hänelle tuolla ylhäällä ojentaa.
ANNA (polvistuen): Minun syntini ovat suuret.
MAUNU TAVAST: Olen tottunut ihmis-erheitä kuulemaan.—Tahdotko ripittää itsesi tuntemattomana?
ANNA: Jos sinä sen sallit, isä.
MAUNU TAVAST: Puhu siis Jumalan kaikkivaltiaan kasvojen edessä! (Peittäen silmänsä kädellään.) Hän näkee, mitä me emme näe. Hän on kuuleva sydämesi äänen salaisimman. (Vaitiolo.)
ANNA: Minä olin nuori. Minä rakastin.
MAUNU TAVAST: Niin.
ANNA: Minä rakastin miestä, joka oli kaikilla inhimillisillä hyveillä varustettu. Ylhäinen suvultaan, etevä opiltaan, ritari ryhdiltään ja käytökseltään.
MAUNU TAVAST: Niin. Ja tuo mies?
ANNA: Oli pappi. Suuri tulevaisuus odotti häntä kirkon palveluksessa. Mutta hänen kunnianhimonsa tähtäsi korkeammalle. Europan kuuluisimmat yliopistot tahtoi hän haastaa kilpasille kuulemaan korkeata oppiaan ja väkevää väittelytaitoaan.
MAUNU TAVAST (hämmästyen): Kuinka?—(Pidättää itsensä.) Sinä lankesit ja hän sinun kerallasi?
ANNA: Niin. Ei ruumiin siveys, vaan sielujen pyhä yksinkertaisuus yhdisti meidät.
MAUNU TAVAST (hiljaa): Minä tiedän: te kuvittelitte toisenne täydellisiksi.
ANNA: Hän oli täydellinen. Sitä en minä yksin sanonut, koko maailma kertoi sitä minun kerallani. Sillä ei ollut hänen kaltaistaan Suomen pappien seassa…
MAUNU TAVAST: Suomen?
ANNA: Niin, ja hänen hurskautensa maine oli jo silloin suuri kautta kaikkien pohjoismaiden.
MAUNU TAVAST (hämmästyen): Kenestä puhut minulle?
ANNA (hiljaa): Miehestä, jota minä rakastin. (Vaitiolo.)
MAUNU TAVAST (päätään pudistaen): Ei ole elänyt sellaista miestä Turun hiippakunnassa.
ANNA: Ei muita kuin yksi.—Hän oli minun herrani tai pikemmin minun isäni, minun puolisoni tai pikemmin minun veljeni, minun rakastajani tai pikemmin minun rakas opettajani…
(Vaikenee, suutelee suuren liikutuksen vallassa vanhuksen kättä ja kostuttaa sitä kuumilla kyyneleillään. Maunu Tavast sallii sen liikkumattomana tapahtuvan. Vaitiolo.)
MAUNU TAVAST (tuskin kuuluvasti): Sitten?
ANNA: Minä synnytin hänelle pojan.
MAUNU TAVAST: Pojan? (Katsoo kauhistuneena häneen.)
ANNA: Niin. Mutta meidän täytyi salata hänen syntymisensä.
MAUNU TAVAST: Tuo mies—ei vienyt—vihille sinua?
ANNA: Hän oli pappi.
MAUNU TAVAST: Sitten?
ANNA: Sitten menin minä luostariin, sillä hän kehoitti minua siihen.
Kuitenkin minä olisin mieluummin jäänyt hänen jalkavaimokseen.
MAUNU TAVAST (kamppaillen kera liikutuksensa): Hän—ei—sallinut sitä?
ANNA: Ei. Ja minä pelkäsin enemmän loukata häntä kuin Jumalaa kaikkivaltiasta.
MAUNU TAVAST: Oma sisällinen kutsumuksesi ei sinua luostariin kehoittanut?
ANNA: Ei. Kuitenkin tein minä sen, sillä minä ajattelin enemmän häntä kuin iankaikkista autuuttani.
MAUNU TAVAST: Kadutko nyt?
ANNA: Kadun, että menin luostariin.
MAUNU TAVAST (hiljaa): Etkö kadu nuoruutesi hairahdusta?
ANNA: Isä: minä en voi.
MAUNU TAVAST (yhä hiljemmin): Miksi tulet siis minun tyköni?
ANNA: Teen sen henkeni hädässä, isä. Neuvo minua, opeta minua, että saisin rauhan iankaikkiselle sielulleni! (Vaitiolo.)
MAUNU TAVAST (tyyntyneemmin): Nunna puku ei ole peittänyt sinun haavojasi?
ANNA: Ei.
MAUNU TAVAST: Ei paasto eikä rukous ole haihduttanut hänen kuvaansa sinun sielustasi?
ANNA: Ei. Minä en voi rukoilla, isä. Minun kieleni sammaltaa ja minun järkeni on kadottanut kyvyn ajatella.
MAUNU TAVAST: Etkö ole pyhimyksiä huutanut avuksesi?
ANNA: Isä! Hän on tehnyt kaiken jumalanpalveluksen minulle mahdottomaksi. (Vaitiolo.)
MAUNU TAVAST (nousten): Anna, Lepaan neiti: mitä tahdot minulta?
ANNA (paljastaen kasvonsa): Piispa Maunu Tavast, sinä tunnet minut?
Sinä et ole minua vielä unohtanut?
MAUNU TAVAST: En minä koskaan unohda sinua, kesäisen yöni morsian Lepaan lempeässä, valkeassa hämärässä. Mutta miksi tulet sinä minun tyköni nyt, kun päivä menee jo mailleen meille kummallekin?
ANNA (hiljaa): Minä tahdoin nähdä hänet.
MAUNU TAVAST: Kenet?
ANNA: Olavin, minun poikani, meidän poikamme, Maunu Tavast, josta on tuleva yhtä suuri kuin sinä, mutta meitä molempia onnellisempi. Minä en voinut enää jäädä luostarin muurien sisälle. Minun täytyi matkustaa.
MAUNU TAVAST: Sitten on matkasi ollut turha, Anna Lepaa. Etkö tiennyt, että hän ei ole täällä? (Isän ylpeydellä.) Olavi on edelleen Parisissa.—Hän on tosin kirjoittanut saapuvansa kotiin syksymmällä.
ANNA: Hän on jo täällä, hän on Turussa.
MAUNU TAVAST: Kuinka?
ANNA: Minä tiedän. Minä olen seurannut häntä tänne Tukholmasta.
MAUNU TAVAST: Mitä sanot? Samalla laivalla?
ANNA: Niin. Minä kuulin Ruotsissa hänen tulostaan. Hänen tietonsa maine on jo levinnyt luostarimuurienkin sisälle. Kaikki puhuivat hänestä niinkuin tulevasta, loistavasta opinvalosta, joka on kaikki muut pohjan taivaalla himmentävä.
MAUNU TAVAST: Niinkö?—(Vilkkaasti.) Ja sinä olet nähnyt hänet? Sinä olet puhutellut häntä?
ANNA: En. Minä olen seisonut huomaamattomana syrjässä, katsonut ja tuntenut silmäni hämärtyvän kyyneliin. Piispa Maunu Tavast: sinun on syytä ylpeillä pojastasi.
MAUNU TAVAST: Hän on komea, eikö totta?
ANNA: Hän on häikäisevä—Kuinka hän liikkuu ja kuinka hän puhuu! Mikä varmuus kaikissa hänen sanoissaan ja mikä ritarillinen rakastettavaisuus jokaisessa hänen päänsä ylimyksellisimmässäkin nyykähdyksessä!
MAUNU TAVAST Tosiaan: se on Olavi.
ANNA: Ja kuinka häntä kohdeltiin laivalla ja kuinka hän kohosi kaikkien muiden yli päätä pitempänä! Eikä hänen itseoikeutetussa ylemmyydessään ollut kuitenkaan mitään painostavaa tahi muita halventavaa. Päinvastoin nosti hän muita pelkällä läsnäolollaan, päinvastoin hengittivät kaikki keveämmin hänen seurassaan.
MAUNU TAVAST (säteilevin silmin): Niin, sillä hän toi mukanaan henkäyksen suuresta maailmasta.
ANNA: Siellä oli laivalla. Bitzejä, Frillejä, Flemingejä ynnä muuta muukalaista aatelistoa, niin, itse Klaus Kurki, Laukon herra, oli siellä. Kuinka he kaikki himmenivät hänen rinnallaan kuin kynttilät päivän kirkkaan koittaessa!—Ja olisitpas nähnyt Turun laiturilla! Kuinka kaikki kokoutuivat hänen ympärilleen, kuinka he kaikki tahtoivat puristaa hänen kättään ja saada häneltä edes sanan, hymyn tahi katseen! »Tavast!» »Tavast!» kaikui jokaisen huulilta.
MAUNU TAVAST: Se on Olavi. (Liikutettuna.) Jumala siunatkoon ja varjelkoon häntä, että hän kestäisi kunniansa eikä menisi turmioon suurten kykyjensä kuorman alla!
ANNA: Ne eivät ollenkaan paina häntä.—Minä seisoin syrjässä ja ajattelin: Totisesti on hän luotu päitä ja sydämiä hallitsemaan.
MAUNU TAVAST: Herran käsi on ollut runsas hänen sielulleen ja ruumiilleen. Mutta jolle paljon on annettu, siltä paljon vaaditaan. Jospa hän aina voisi hyvin ja hurskaasti käyttää leiviskänsä!
ANNA: Hän käyttää ne Jumalan kunniaksi, isänmaalle iloksi ja meille molemmille ikuiseksi autuudeksi.—Niin, ajattelin minä syrjässä seisoessani: tuskin oli Maunu Tavast noin korkea kerran Lepaan kartanolle astuessaan..
MAUNU TAVAST (synkistyen): Minä en hoitanut yhtä hyvin leiviskääni.
ANNA: Sinä olet hoitanut sen! Sillä tiedä, Maunu Tavast, minä olen seurannut kaukaa sinun toimiasi täällä Suomen erämaissa ja minä olen hämmästynyt. Mitä kaikkea sinä olet saanut aikaan täällä! Ja sinä sanot, että sinä olet huonosti hoitanut ne lahjat, jotka sait Jumalalta?
MAUNU TAVAST: Minustakin olisi voinut kerran tulla … Olavi.
ANNA (hymyillen): Katsopas, nyt jo kadehdit sinä häntä. Etkö häpeä ollenkaan, Maunu Tavast? Nyt olet sinä kiittämätön taivaan laupeudelle. Olisiko mielesi parempi, jos poikasi saapuisi kotiin rumana, köyhänä, oppimattomana? Ei! Juuri sinulta on hän perinyt ne lahjat, jotka hänen nuorta miehuuttaan kaunistavat ja joilla hän kerran on hurmaava maailman mahtavimmat.
MAUNU TAVAST: Kenties on hän perinyt minulta jotakin. Mutta silloin on hän perinyt minulta myös synnin.
ANNA (päätään pudistaen): Minä en ole milloinkaan voinut sitä synniksi ymmärtää.
MAUNU TAVAST: Se oli lankeemus, Anna Lepaa, harha-askel meidän molempien.
ANNA: Pyhä lankeemus, autuaallinen erehdys, aurinko, jonka säteet vieläkin valaisevat minun riutuvaa vanhuuttani. Mitä olisi ollut minun eloni ilman sitä? Harmaa kangas ilman yhtään kultaista kudetta pitkien arkipäivien lomassa.
MAUNU TAVAST (vakavasti): Anna Lepaa: on synti noin synnistä puhua.
ANNA: Oli synti, että minä menin luostariin. Se oli minun suuri kuolemansyntini, joka on minun eloni päivät pimentänyt.
MAUNU TAVAST: Toinen oli vaiva minun vaelluksessani. Minä en ymmärrä, minä en käsitä, kuinka minä voin, kuinka minä saatoin tehdä sen, ja vielä vähemmän voin minä käsittää, kuinka en olisi tehnyt sitä. Niin eriskummallisesti, niin puutteellisesti on ihminen rakennettu, ettei hän edes muista vanhuudessaan, millainen hän itse oli silloin, kun synti myllersi hänen sydämessään.—(Surumielisesti.) Hän muistaa vaan tuon toisen, Anna Lepaa.
ANNA: Ja tuo toinen on sen ijäti säilyttänyt. Tahdotko kuulla kuvasi,
Maunu Tavast?—(Tempaa kirjan pöydältä ja lukee siitä.)
»Hänen oppinsa ja puhtautensa maine oli suurempi kuin kenenkään. Kun hän julki liikkui, riennettiin kaikissa kaupungeissa häntä katsomaan. Kun hän katosi näkyvistä, ojentuivat kaikki kaulat ja tuijottivat kaikki silmät saadakseen vielä vilauksen hänen pyhästä liepeestään. Eikö jokainen vaimo, jokainen tyttö hehkunut hänelle, kun hän läsnä oli? Eikö huoannut häntä jokainen aatelisnainen kammiossaan, kun hän poissa oli?—»
MAUNU TAVAST: Niin, se oli Abaelard … ennen syntiinlankeemusta.—
(Ottaa kirjan häneltä ja lukee liikutettuna.)
»Vaikka keisari, maailman herra, olisi katsonut minut aviovuoteensa arvoiseksi ja sallinut minun käskeä koko maailmaa, suloisempana ja arvokkaampana olisin minä pitänyt olla sinun lemmittysi kuin hänen keisarinnansa.»—
ANNA: Niin, se oli Heloise … ennen hedelmällisyyttä.
MAUNU TAVAST: Ja nyt?
ANNA: Hän ajattelee sinun poikaasi. Maunu Tavast, sinä olet kyllin suuri sen kuulemaan: on onnellista olla äiti sinun pojallesi.
MAUNU TAVAST: Onneton! Mitä tarkoitat sinä minun suuruudellani?
ANNA: Maunu Tavast! Suuri olit sinä jo silloin, kun sinä rakastit minua, niin suuri, että vaivoin koskin sinun olkapäähäsi. Nyt seisot sinä pilvien tasalla. Suru on tehnyt sinusta jättiläisen.
MAUNU TAVAST: Ja sinusta, Anna Lepaa?
ANNA (hiljaa): Minä en ole koskaan lakannut sinua rakastamasta.
MAUNU TAVAST: Kuitenkin sanoit sinä olevasi siitä onnellinen.
ANNA: Minä olisin onnellinen, jos voisin olla vertaamatta nykyistä elämääni siihen, mitä elin sinun kerallasi. Mutta oliko se elämää maan päällä? Ei liene lupa kuolevaisen olla niin onnellinen.
MAUNU TAVAST (soinnuttomasti): Ei.
ANNA: Ken kerran on kesä-yön valkean onnen elänyt, hänestä tuntuu kaikki sen jälkeen turhalta ja tyhjänpäiväiseltä.
MAUNU TAVAST (kuten edellä): Niin.—(Vaitiolo.) Mutta jos kuka on kerran ollut niin onnellinen, silloin on hän ottanut myös osansa ajallisesta autuudesta.
ANNA: Pahoin pelkään: myös iankaikkisesta.
MAUNU TAVAST: Kuinka?—(Vakaumuksella.) Ei, Anna Lepaa, ei! Ano anteeksi Jumalalta! Hän ei ole hylkäävä sinun rukoustasi.
ANNA: Kuinka voisin anoa anteeksi Jumalaita sitä, josta minä en lakkaa hänelle kiitosvirsiä virittämästä? Kuinka voisin katua sitä, että minulle suotiin autuus rakastaa aikakauden suurinta miestä ja tuntea edes tuokio iankaikkisen elämän henkäys kasvoillani?
MAUNU TAVAST (vakavasti): Se tuokio on minulle antanut syvän tunteen kaiken katoavaisuudesta. Muistellen omaa hairahdustani olen minä, joka ennen olin ankara kuin kuluttava tuli, tullut lempeäksi ja anteeksi-antavaiseksi muiden rikoksille. (Hiljaa.) Niin, usein tuntuu minusta siltä kuin minä ainoastaan sen kautta olisin oppinut rakastamaan ihmisiä.
ANNA: Piispa Maunu Tavast: nyt annoit sinä meidän rakkaudellemme pyhimmän vihkimyksen.
MAUNU TAVAST. Niin, minä en tiedä … elämä on niin lyhyt ja kuoleman-ajatus niin kammottava.—Minä en voi tuomita ihmisiä niinkuin ennen. Sikäli kuin silmäni hämärtyvät, osaan minä yhä vähemmän tehdä eroa heidän välillään.—Minä rakastan kaikkia ihmisiä, Anna Lepaa, sillä me olemme onnettomuustovereita.
ANNA (ihaillen): Sinä suuri, suuri mies! Mikä olen minä, että uskallan tulla sinun eteesi ja sinulle minun omaa pientä rakkauttani muistuttaa?—Mutta älä luule, että näen taikka olen vuosikymmenien vieriessä nähnyt sinussa vain entisen rakastajan! Minä olen kuullut puhuttavan sinun valtiotoimistasi ja minä olen ihmetellyt! Minä olen salasta katsonut myös täällä Turussa sinun lujan ja laupiaan kätesi aloja ja minä olen painanut pääni alas. Nyt en minä voi estää enää kyyneleitäni, sillä minä olen nähnyt sen suuren ja laajan sydämen, josta kaikki nämä hyvättyöt ovat kultaisena virtana kummunneet.
(Vaipua nojatuoliin, käsi Maunu Tavastin kädessä. Maunu Tavast katsoo vakavana suoraan eteensä. Mailleen menevän auringon lempeä hohde heittää sädekehänsä heidän ylitseen.)
MAUNU TAVAST: Vähän olen minä tehnyt, enempi tahtonut. Olen jatkanut vaan voimien mukaan sitä työtä, mitä pyhät miehet ennen minua ovat Suomen kirkon hyväksi tehneet ja toimittaneet.
ANNA: Ja työ on tuottanut sinulle tyydytyksen?
MAUNU TAVAST (hiljaa): Minä olen pitkospuu suossa. Toinen onnellisempi on käyvä minun ylitseni.
ANNA: Kuka?
MAUNU TAVAST: Olavi Maununpoika Tavast on hänen nimensä.
ANNA puristaa hänen kättään liikutettuna.
Esirippu.