TOINEN NÄYTÖS.
Sama näyttämö. Samat asemat kuin edellisen näytöksen loppuessa. Martti tulee kiireesti oikealta.
MARTTI: Anteeksi, teidän korkea-arvoisuutenne…
MAUNU TAVAST: Puhu!
MARTTI: Asemies Rankonen on ollut Turussa ja palannut juuri sieltä.
Hän sanoo, että maisteri Olavi on nähty kaupungissa…
MAUNU TAVAST (kuin heräten): Niin, niin, tietysti, minä tiedän. Hän voi olla missä silmänräpäyksessä hyvänsä täällä. Hänet on vastaan otettava kaikella sillä kunnialla, mikä tulee hänen opilleen ja säädylleen.
MARTTI: Kyllä, teidän korkea-arvoisuutenne.
MAUNU TAVAST: Nähkääs, rakas ystäväni: Olavi on nyt hyvin oppinut mies.
Hän on sekä baccalaureus että magister regens Parisin yliopistossa.
Ymmärrättekö, herra kaniikki, mitä se merkitsee?
MARTTI: Kyllä, teidän korkea-arvoisuutenne.
MAUNU TAVAST: Hän tuottaa kunniaa nyt koko maalle ja Turun hiippakunnalle.—Linnanvouti Pietari Karpalainen olkoon itse portilla häntä vastaan ottamassa.
MARTTI: Kyllä, teidän korkea-arvoisuutenne.
MAUNU TAVAST: Kuin kuningasta on häntä tervehdittävä Kuusistoon.—Herra kaniikki: minun sauvani ja minun piispanhiippani.—(Martti tuo hänelle arvonmerkit.) Niin, niin, rakas ystäväni: Olavi on nyt oppineempi mies kuin me molemmat yhteensä.—Joutukaa! Annettakoon käskyt koko linnanväelle. Älköön saako maisteri Olavi luulla meistä, ettei Suomen erämaassa tehdä kunniaa tieteen kruunupäille.
MARTTI: Kaikki on oleva heti valmista, teidän korkea-arvoisuutenne.
(Menee.)
ANNA (nousten): Tahdot varmaan kohdata poikasi kahden kesken, Maunu
Tavast?
MAUNU TAVAST: Sinä voit kyllä jäädä.—Se on totta! Meidän äskeinen kanssapuheemme jäi kesken. Minä en vielä saanut tietää sinun matkasi lopullista tarkoitusta.
ANNA: Minä tahdoin nähdä hänet ennen kuolemaani.
MAUNU TAVAST: Ja nyt kun olet nähnyt hänet? Mitä nyt ajattelet?
ANNA: Nyt on minun vielä vaikeampi olla enää koskaan häntä näkemättä.
MAUNU TAVAST: Koskaan?
ANNA: Niin. Hän matkustaa tietysti takaisin Parisiin ja minä…
MAUNU TAVAST: Anna Lepaa: etkö arvaa, ketä varten minä olen tuota naisluostaria Raisioon rakennuttanut?
ANNA: En.
MAUNU TAVAST: Sinusta on tuleva sen ensimmäinen abbedissa.
ANNA: Minusta?—Piispa Maunu Tavast: minä en ole niin korkeaan toimeen kelvollinen.
MAUNU TAVAST: Se on ollut minun mieli-ajatukseni. Minä en ole kuullut enkä tiedustellut sinusta mitään, mutta minun sydämeni on sanonut minulle: Anna Lepaan neiti, on oleva se nainen, jonka käsiin voin luottamuksella uskoa hurskaan unelmani.
ANNA: Pelkään, että hurskas unelmasi on sinut harhaan johdattanut.— Mutta jos minä jäisinkin tänne, minä en kuitenkaan saisi enää milloinkaan nähdä häntä.
MAUNU TAVAST: Kuinka niin?
ANNA: Minun eloni päivät ovat luetut eikä Olavi varmaan ole niin pian toistava käyntiään.
MAUNU TAVAST: Hän?—Hän jää tänne.
ANNA: Turkuun?
MAUNU TAVAST: Minun luokseni.—Kuten olet kuullut ehkä, nimitin hänet viime käynnillään täällä arkkiteiniksi. Virkaa ei kuitenkaan voi enää hoitaa sijaisen avulla. Hänen täytyy nyt jättää tieteensä laakerit ja antautua niihin arkitoimiin, jotka ovat välttämättömät, jos hänen mieli koskaan kohota tuomiorovastiksi ja sitten kenties kerran sille piispan-istuimelle, jolle minä olen hänen tiensä viitoittanut.
ANNA: Ja sinä luulet, että Olavi on oleva halukas seuraamaan sinun viittaustasi?
MAUNU TAVAST (kummastuen): Minä olen varma siitä. Mitä hän muuta voisikaan? Hän on nyt kyllin oppinut. Hänen on aika astua kirkon palvelukseen.
ANNA: Kirkon palvelukseen luulen minä hänen mielellään astuvan. Mutta tuskin Suomen kirkon.
MAUNU TAVAST: Isänmaa tarvitsee häntä.—Kuinka? Eikö Suomen kirkon?
(Hymyillen.) Mitä hulluja mieleesi lennähtääkin, Anna Lepaa?—
(Miettien.) Hm, Suomen kirkko on tosin pieni ja syrjäinen, mutta
piispan-istuin on kuitenkin aina piispan-istuin…
ANNA: Etkö usko hänen kunnianhimonsa tähtäävän korkeammalle?
MAUNU TAVAST: Korkeammalle? Hänen kunnianhimonsa? (Levottomana.) Minä en ole tullut sitä ajatelleeksi. Olavi ei tahtoisi jäädä tänne?— (Haihduttaen ikävät ajatukset.) Ei, se ei voi olla mahdollista. Hän on mielellään jättävä kaikki liiat pilvilinnat ja uhraava miehuutensa voimat sille maalle, jonka lapsi hän on ja joka on hänet niin korkeaksi kasvattanut.
ANNA (hiljaa): Olitko itse niin valmis niistä luopumaan, Maunu Tavast? Olitko itse niin altis uhraamaan nuoruutesi korkealentoiset unelmat pyhän ja ankaran työsi alttarille?
MAUNU TAVAST: Minäkö? (Synkistyen.) Minä olin hourupää siihen aikaan. (Hymyillen surumielisesti.) Niin, mitä kaikkea minä itsestäni kuvittelinkaan! Oli kuin olisin seisonut korkealla vuorella ja nähnyt allani kaiken maailman ihanuuden.
ANNA: Etkö luule nyt Olavin seisovan sillä? Etkö luule nyt hänenkin silmissään kauniimpien ja eteläisempien maiden kangastavan?
MAUNU TAVAST: Oikeaan aikaan sattui Jumalan käsi raskaana minun päälleni ja musersi minun itserakkaan ylpeyteni niinkuin saviastian. (Kuin itsekseen.) Se oli tarina Maunu Tavastin unelmien.—Mutta Olavin? Ei koskaan. Hän on jo alunpitäen ollut viisaampi, ollut järkevämpi minua. Sinä erehdyt, Anna Lepaa, saatpa nähdä, että sinä erehdyt.
ANNA: Mikään ei olisi minulle sen mieluisempi.—(Vaitiolo.) Ja hänen sukuperänsä? Hän ei vieläkään tiedä siitä mitään?
MAUNU TAVAST: Ei. Hän luulee, kuten kaikki muutkin, että hän on veljeni
Niilon poika, jonka opillisen kasvatuksen minä olen ottanut huolekseni.
Me olemme veljeni kanssa sen niin sopineet.
ANNA (varovasti): Eikö olisi syytä sanoa sitä hänelle? Hän voi sen mahdollisesti saada tietää joltakin asiaankuulumattomalta.
MAUNU TAVAST: Tuskin.—Kenties olisi syytä sanoa hänelle. Minä olen joskus miettinyt sitä. Mutta hän on ollut niin nuori ja iloinen ja niin ylpeä, että minun on ollut sääli häiritä hänen aamunsa päivänpaisteisuutta.
ANNA: Luuletko—että se tulisi—häneen kovasti koskemaan?
MAUNU TAVAST: Niin, minä luulen. Millä ylpeydellä hän joskus on puhunut sukuperästään, meidän suvustamme, Tavastien tahraamattomasta vaakunasta, jonka teräksinen käsivarsi on hänen mielestään ollut luotu kansakuntien kohtaloita ohjaamaan! Ja jos hän nyt saisi kuulla äkkiä, että hän onkin vain avioton lapsi…
ANNA: Mutta onhan hän Tavast kaikissa tapauksissa! Ja vielä enemmän Tavast, kun hänen isänsä olet sinä, sukusi suurin, Suomen kunnia ja siunaus Turun hiippakunnan.
MAUNU TAVAST: Maailma ei olisi sitä katsova niin.—Minä tunnen Olavin rehellisen ja vilpittömän luonteen. Hän ei tahdo lainasulilla kaunistautua. Hän ei sen jälkeen tahtoisi enää käydä päivääkään veljeni Niilon pojasta.
ANNA: Tunnusta hänet siis pojaksesi, Maunu Tavast! Mielestäni voivat isä ja poika tässä tapauksessa olla ylpeät toisistaan.
MAUNU TAVAST: Se voisi vahingoittaa hänen menestymistään kirkon palveluksessa.—Ei, ei, paras ettei hän tiedä mitään eikä saa tietää mitään. Sitten, kenties sitten … ennen kuolemaani.
ANNA (värähtävällä äänellä): Etkö luule hänen äitiään halveksuvan?
MAUNU TAVAST: Anna!
ANNA: Niin, minä ajattelin … jos hän kuulee, että hänen äitinsä ei olekaan siveä ja jalosukuinen rouva Ingeborg Jägerhorn, vaan langennut, onneton Anna Lepaa, jonka sydämen tuskaa nunnanpuku turhaan verhoaa…
MAUNU TAVAST: Lepaan kirkas aateliskilpi keltaruskeine leijonineen on kyllin vankka kestääkseen nuoruutesi erehdyksen. (Vaitiolo.) Katso, päivä on jo painunut lahden tuolle puolen. Me seisomme nyt jälleen Suomen kesä-yön hämärässä.
ANNA: Niin. Lyhyt, utuinen unelma on elämä keskellä kahden ruskon kajastamista.
(Vaitiolo. Torvet torahtavat kartanolla. Riemuhuutoja, kannusten kilinää. Ovi taustassa temmaistaan auki, sisälle astuvat Karpalainen, ja Rankonen asettuen kumpaankin pihtipieleen.)
KARPALAINEN: Hänen jalosukuisuutensa maisteri Olavi Tavast.
(Olavi tulee nopein askelin perältä, hienona, häikäisevänä, maisterin baretti päässään, kasvot itsetietoista älykkäisyyttä ja energiaa todistaen.)
OLAVI: Setä! (Syöksyy Maunu Tavastin syliin.)
MAUNU TAVAST: Poikani, rakas poikani!—Sinä olet siis jälleen kotona.
OLAVI: Niin, rakkahin setäkulta! Voitko ajatella mitään niin naurettavaa? Koti-ikävä, yksinkertainen suomalainen koti-ikävä keskeytti kaikki puuhani siellä aikaisemmin kuin olin odottanutkaan. (Huomaa Annan.)—Anteeksi, minä en tiedä, onko minulla kunnia…?
MAUNU TAVAST (esittäen): Hurskas nunna Wadstenan luostarista…
OLAVI (tervehtien kohteliaasti): Teidän luostarinne maine heittää heijastuksensa jokaisen ylle, joka kantaa tuota pukua.—Äiti, suokaa minulle siunauksenne!
ANNA: Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua kaikessa sinun vaelluksessasi ja olkoon hänen oikea kätensä aina kevyt sinun pääsi suortuvilla. (Kääntyy pois pyyhkiäkseen kyyneleitään.)
OLAVI: Kas niin, nyt olen minä jälleen kotona tässä vanhassa, rakkaassa
Kuusistossa! Sinä et usko, setä, miten hauska matka minulla on ollut!
Ensin laivalla ja sitten täällä Turussa… Niin, tehän olitte myöskin
laivalla, hurskas äiti?
ANNA: Minä olen juuri tullut Tukholmasta.
OLAVI: Niin, minä muistan: te olitte aina syventynyt rukouksiinne.—
Setä, minulla on sinulle terveisiä… Ei, ei, kaikki terveiset
tuonnemmaksi. Niitä on liian paljon, Tukholmasta, Köpenhaminasta,
Pragista…
MAUNU TAVAST (vilkkaasti): Pragista? Oletko siellä ollut?
OLAVI: Minä poikkesin sinne matkallani. Siellä olet sinä hyvässä muistossa, setä. (Leikillisesti.) Niin, niin, kuulinpa minä siellä yhtä ja toista sinusta, jota sinä itse et ole koskaan kertonut minulle.
MAUNU TAVAST: Kuinka? He muistavat—?
OLAVI: Kyllä, tietysti vain vanha polvi. He puhuivat mielellään suomalaisesta harhaoppisesta maisterista, nimeltä Maunu Tavast, joka oli kuunnellut siellä m.m. Juhana Hus'in luentoja.—(Humoristisesti.) Kuinka on, setä? Olitko sinä harhaoppinen?
MAUNU TAVAST (hymyillen): Mahdollista kyllä. Meillä nuorilla oli siihen aikaan kaikenlaisia kerettiläisiä harrastuksia.
OLAVI: Hyvä kyllä, että ne nyt ovat haihtuneet.—(Vakavasti.) Myöskin tässä ajassa liikkuu virtauksia, joiden suhteen oikea-uskoisen katoolisen kirkon on oltava varoillaan. Minä voisin kertoa sinulle paljon synkkiä tarinoita, setä. Maailmassa käy salainen kuiske ihmishengen vapaudesta.
MAUNU TAVAST: Sinä et ole noille äänille korvaasi kallistanut?
OLAVI: En. Sillä ihminen on vapaa vain Jumalassa. Niin, kuuleepa siellä täällä Europan etevimmissä yliopistoissa jo suorastaan vastustettavan paavin maallista auktoriteettia ja sanottavan, että raamattua olisi kansan kielellä kirkoissa opetettava.
MAUNU TAVAST: No, se nyt on ehkä liika vaatimus. Pienen alun siihen suuntaan olemme me täällä Suomessa kuitenkin tehneet luettamalla isämeitää, Neitsyt Maarian rukousta ja uskontunnustusta myös äidinkielellä.
OLAVI: Setä! Ei vähintäkään myönnytystä ajan vapaamielisille aatevirtauksille. (Ankarasti.) Mitä minä kuulen? Isämeitää äidinkielellä? Ja Ave-Mariaa ja uskontunnustusta?—Setä! Setä! Tästä meidän täytyy vielä toisti pitemmin ja perusteellisemmin keskustella.
MAUNU TAVAST (hymyillen): Sinä palat väittelyhalusta?—Niin, niin, pelkään vaan, että sinulle on oleva liian helppo todistaa kumoon minut vanhoine, ruostuneine argumentteineni ja palauttaa oikea-uskoisen kirkon helmaan tämä vanha, valkopää lapsi, jota ei lähes neljäänkymmeneen vuoteen ole muut kuin elämä opettaneet.—Sinun aseesi taas ovat hijotut ajan etevimmissä oppisaleissa.
OLAVI: Sinä lasket leikkiä, setä?—Minä puolestani puhun tätä aivan vakavasti. Juuri tämä asia on erikoisesti kallis minulle, se on minun aivojeni unelma, minun sydämeni syvin mahtiponsi.—Sinä sanot, että minun aseeni ovat hijotut, setä. Totisesti minä en ole säästänyt työtä enkä vaivaa niitä hijoessani, mutta tiedätkö, setä, minkä asian palvelukseen minä olen päättänyt ne pyhittää? Juuri samojen harhaoppisten suuntien kukistamiseen.—Niin, minä tunnen todellakin itseni siihen kutsutuksi. Minä uskallan sanoa sinulle, setä, että minä näen siinä elämäntehtäväni, suuren, ihanan elämäntehtäväni.—Monin joukoin ja eri tahoilta lähestyvät nyt katoolisen kirkon viholliset. Pakanalliset roomalaiset ja kreikkalaiset kirjailijat, jotka Jumalan nimen kiroukseksi ovat jälleen herätetyt haudoistaan, hurmaavat lumoavalla muodollaan ihmismieliä kautta sivistyneen maailman ja ovat saaneet jo monen hurskaan ja oppineen miehen oikean uskon poluilta hairahtumaan.—Toisaalta on kansoissa huomattavana itsekäs pyrkimys omintakeiseen toimintaan, riippumattomuuteen Rooman hengellisestä ja maallisesta yliherruudesta, sanalla sanoen: riihattomuuteen.—Ja mihin ovat vieneet nämä niin sanotut ihmishengen vapauden vaatimukset? Ne ovat vieneet ihmishengen orjuuteen, lihan ja aineen ylivaltaan… Anteeksi, minähän unohdan aivan, että kunnon Karpalainen odottaa minulta kiitosta suuremmoisesta vastaanotostaan. (Menee ja kättelee häntä.)
KARPALAINEN: Ei kestä kiittää, herra maisteri.—Minä seison kyllä mielelläni ja kuuntelen niin kauan kuin dominus magister vain puhuu. —Rankonen, sinä muistat, mitä minä aina olen sanonut sinulle. »Rankonen», olen minä sanonut, »maisteri Olavi on syntynyt piispanhiippaa kantamaan. Kun hän haastaa, on kuin tuliset kielet lähtisivät hänen päälaeltaan.»
OLAVI: No, noh, ei puhuta syntiä, Karpalainen.—Päivää, Rankonen.
(Kättelee häntä.) Tokko enää tunnet minua ollenkaan?
RANKONEN: Tottahan toki, herra maisteri.
OLAVI: Kuinka nyt ketut jaksavat?—Niin, niin, tunnustapas vaan, että sinulla on jälleen monta surmansilmukkaa heille Kuusiston takamailla.
RANKONEN: Ketut? (Hyrähtää nauruun hyvillä mielin.) Kaikkia herra maisteri suvaitsee muistaakin.—Eei, eihän niitä näin kesäaikaan…
OLAVI: Niin, tiedäpäs, setä, tämä Rankonen on ollut minun suuri opettajani metsästyksen jalossa taidossa.—Nyt olen minä siis jälleen kotona!… (Menee ikkunan luo.) Ja tämä tähdetön yö, tämä auringoton päivä, missä valkeus tulvehtii yli tienoon näkymättömästä lähteestä kuin Jumalan kaikkivalta kautta ihmistekojen ja ihmiskohtaloiden!— Totisesti tuntuvat täällä ijäisyyden siipeiniskut. (Sulkee silmänsä uneksien. Vaitiolo.)
MAUNU TAVAST (Annalle): Ja sinä sanot, että hän ei tahdo jäädä tänne?—
Hänen sielunsa halajaa rauhaa.
ANNA: Ihmisrauha on sodalla ostettava.—Sinä kuulit, mitä hän äsken sanoi…
MAUNU TAVAST: Pyhän innon tuli palaa hänessä, kiivastelu kirkon asian puolesta. Hän kaipaa vain työtä ja toimialaa.
ANNA: Juuri siksi halajaa hän avaraan maailmaan. Hän ei ole vielä löytänyt sille alaa omasta sydämestään.
(Elina tulee oikealta viinitarjottimineen. Pysähtyy hämillään ja katsoo isäänsä apua pyytävänä.)
KARPALAINEN: Elina tahtoo tarjota tervetuliais-maljan.
OLAVI (käännähtäen äkkiä): Elina?—Ah, se on totta!—(Lähestyy neitoa.) Oletko sinä Elina? Kuinka olet kasvanut suureksi ja kauniiksi siitä kuin viimeksi kotona kävin! Muistatko? (Hymyillen.) Sinä istuit vielä silloin minun polvellani.
ELINA: Minä muistan.
OLAVI: Ja kuinka kaunis ruusu sinun suortuvissasi ruskottaa! Sallitko? (Ottaa ruusun.) Et varmaan tahdo kieltää minulta tätä lahjaa tarhastasi?
ELINA painaa päänsä alas ujostuen.
KARPALAINEN: Hän tahtoi tulla jo portille ja tarjota sen herra maisterille. Mutta hän oli liian ujo, hän ei uskaltanut.
OLAVI: Kuinka? Olemmehan me vanhoja leikkitovereita.—Hyi, Elina! Onko totta, mitä isäsi sanoo?—Sylintäydet olisin minä sinun sijassasi tarjonnut ruusuja sinulle.
ELINA: Minun ruusuni eivät ole vielä puhjenneet. Se on vasta nuppu.
OLAVI: Niinkö?—(Kukan tuoksua hengittäen.) Se tuoksuu kuitenkin jo kesältä ja aamunauringolta.—Katso, siinä on vielä kastehelmi. Sinä olet juuri taittanut sen?
ELINA: Niin. Se oli kevään ensimmäinen.
OLAVI (tarttuen pikariin): Siispä juon minä kevään ensimmäisten kukkien maljan Kuusistossa.—Rakas setäni! Olkoon valkea hämärä, missä kukat puhkeevat, onnellinen sinun valkealle vanhuudellesi.
MAUNU TAVAST: Niin myös sinun punaiselle nuoruudellesi, Olavi Tavast.
(Tervehtivät toisiaan. Elina vie pois viinitarjottimen. Olavi katsoo vielä hetkisen hänen jälkeensä, pyyhkäisee otsaansa ja kääntyy sitten linnanvoudin puoleen.)
OLAVI: Ja nyt täytyy minun saada tietää, mihin olette minut majoittanut? Toivottavasti entiseen huoneeseeni puutarhan puolella teidän asuntonne yllä?
KARPALAINEN: Niin, herra maisteri. Kaikki on siellä vielä entisessä kunnossaan. Mitään ei ole liikutettu, ei yhtään kirjaa eikä paperia…
OLAVI: Hyvä, hyvä. Nyt täytyy minun vain pyytää Rankosta auttamaan teitä matkakapineitteni kantamisessa sinne.
RANKONEN: Kyllä minä…
OLAVI: Niin, nähkääs, se arkku on hiukan raskas.
KARPALAINEN (katsoen leveitä kämmeniään): Eiköhän tuo saatane sinne.
OLAVI: Ei sitten tällä kertaa muuta kuin: kiitokset edeltäpäin.— (Karpalainen ja Rankonen menevät.) Niin, arvaapas, setä, miksi se on raskas! Siellä on vähän tuomisia sinullekin.
MAUNU TAVAST: Mitä? Ethän jälleen liene tuhlannut vähiä varojasi kirjalahjoiksi minulle?
OLAVI: Olenpa niinkin. Vieläpä pari harvinaisuutta, niiden joukossa eräs hopeakoristeinen epistola.
MAUNU TAVAST (ilahtuneena): Olavi! Minun täytyy todellakin torua sinua.
OLAVI: Eikö tuomiseni kenties miellytä sinua? Voithan lahjoittaa sen Turun tuomiokirkolle, kuten olet monet muut entisistä kirjalähetyksistäni lahjoittanut.—(Uhaten sormellaan.) Ai, ai, setä! Sinäpä vasta suurin tuhlari meistä kahdesta olet.
MAUNU TAVAST: Kirjat ovat harvinaisia täällä erämaassa. Luettuani ne panen ne mielelläni paikkaan, missä muutkin voivat niiden sisällöllä sieluaan virvoittaa.
OLAVI: Ja mitä luet sinä nykyään, setä?—(Ottaa kirjan pöydältä ja selailee sitä.) Abaelardin ja Heloisen kirjeenvaihto…
MAUNU TAVAST: Kuten tiedät, kuuluu se minun mielilukemiseeni.
OLAVI: Minä tiedän.—Abaelard! Mikä mies! Mikä nero! Mikä säkenöivä säilä pyhän kirkon palveluksessa!—Enkä minä kuitenkaan voi nautinnolla lukea juuri tätä kirjaa.
MAUNU TAVAST: Etkö? Minulle tarjoaa se syvän silmäyksen kahteen suureen ja palavaan ihmissydämeen.
OLAVI: Niinkö?—Minun mielestäni on se mitä surullisin, mitä kirkaisevin todistuskappale kahden sydämen synnistä ja viheliäisyydestä.—Heloise! Hänen suhteensa minä en sitä niin ihmettele. Hän oli nainen ja sellaisena luotu heikkouteen.—Mutta Abaelard! Tämä sankari, tämä hengen jättiläinen…! Minä en todellakaan voi ymmärtää enkä anteeksi antaa hänelle sitä.
MAUNU TAVAST: Etkö?—(Hiljaa.) Ihmissydän on tehty maan tomusta. Olkoon se kuinka kirkas tahansa, tahtoo siihen aina jäädä joku hiukkanen sen alhaista alkuperää muistuttamaan.
OLAVI: Mutta ihmishenki on ijäinen ja Jumalasta. Missä se pyhänä palaa, siellä se polttaa aineen kuuliaiseksi astinlaudakseen.—Epäilemättä paloi se pyhänä Abaelardin sydämessä. Mutta juuri siksi minä en ymmärrä, kuinka voi langeta niin syvälle, kun on kerran katsonut niin korkealle Herran taivaan ihanuuteen.
MAUNU TAVAST: Sinä et sitä ymmärrä, poikani?
OLAVI (kiivaasti): En. Minä en voi, minä en tahdo ymmärtää sitä. Minä tuomitsen, tuomitsen ankarasti Abaelardin synnin, sitä ankarammin, mitä suurempi hänen sielunsa oli ja mitä laajempi hänen lujan ajatuksensa kantavuus.
MAUNU TAVAST: Älkäät tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.
OLAVI: Setä: tuo raamatunlause ei ole tässä paikallaan. Täytyy tuomita syntiä, ellei mieli tulla itse tuomituksi. Täytyy olla ankara pahalle, ellei mieli itse vajota siihen.—Ja minä tuomitsen Abaelardin! Ja minä tuomitsen Heloisen kaikkine lieventävine heikkouksineen! Tuo nainen, joka sanoo itsestään portto, on totisesti portto…
ANNA (heikosti): Ah!
MAUNU TAVAST: Olavi!
OLAVI: Anteeksi!—Voitteko pahoin, äiti?
ANNA: En.—Kiitos. (Painaa sydäntään.) Kiitos. Se menee ohitse. Se menee kyllä ohitse.—(Koettaa hymyillä.) Te näette, että myöskin minä olen nainen. Minun täytyy todellakin pyytää teiltä anteeksi heikkouttani.
OLAVI: Kenties olette väsynyt? Pitkä matka Tukholmasta on teidät uuvuttanut?
MAUNU TAVAST: Todellakin: minä olen aivan unohtanut isännän velvollisuudet. On jo myöhäistä. Lepo on väsyneen virkistävä.
ANNA: Ei, ei. (Nousee.) Minä menen. Minä en saisi unta kuitenkaan. Minä teen vain pienen kierroksen linnan puistossa.
OLAVI: Tulenko minä teitä saattamaan, äiti?
ANNA: Ei, ei. Ei se ole tarpeellista. Menen mieluummin yksin.—Se on ohitse, se on jo ohitse.—Mutta jos sallitte, palajan vielä kuulemaan teidän oppinutta keskusteluanne, hyvät herrat.
MAUNU TAVAST: Olet tervetullut.—(Epäröiden.) Nimittäin, ellei Olavilla kenties ole jotakin kahdenkeskeistä…?
OLAVI: Eipä suinkaan, rakas setä, eipä suinkaan. Jatkan mielelläni keskustelua, äiti, juuri teidän hurskaassa seurassanne.
ANNA: Kiitoksia, kiitoksia nöyrimmästi. Minulla, nähkääs, ei ole siihen aina tilaisuutta, ei aina… Ellen häiritse siis, olen pian takaisin täällä. (Menee oikealle.)
OLAVI (katsoen hänen jälkeensä): Nunna parka! Hän on jo vanha ja sairas…
MAUNU TAVAST: Hänen sydämensä on sairas.
OLAVI: Myöskin minun sydämeni, setä!—(Lankeaa äkkiä hänen jalkoihinsa.) Minä en puhunut totta, kun sanoin, ettei minulla olisi sinulle mitään kahdenkeskeistä. Minulla on salaisuus sinulle. Minä tahdon itseni ripittää.
MAUNU TAVAST: Kuinka? Sinä, Olavi? Joku salainen synti painaa sydäntäsi?
OLAVI: Niin. Taikka oikeammin: minä en tiedä vielä, onko se synti.— (Sulkien silmänsä.) Mutta se on suloinen kuin synti ja se on riuduttava hekkuma minun hengelleni.
MAUNU TAVAST: Mikä synti se olisi?
OLAVI (hiljaa): Rakkaus.
MAUNU TAVAST: Kuinka?
OLAVI: Niin, mutta pyhä, taivaallinen, puhdas rakkaus, joka elää vain minun mielikuvituksessani.—Minä en ole koskaan nähnyt häntä.
MAUNU TAVAST: Ketä?
OLAVI: Häntä, jota minä rakastan, sydämeni valittua, sieluni ihanaa hallitsijatarta.
MAUNU TAVAST: Hänen nimensä?
OLAVI: Johanna d'Arc!—Niin, Domremyn tyttö sotisopa, neitsyt
Orleansin pantsarpaita, Ranskan pelastaja, kukka ylpein kristikunnan.
MAUNU TAVAST: Orleansin neitsyt on kuollut.
OLAVI (haaveellisesti): Seitsemän vuotta sitten kärsi hän marttyyrikuoleman polttoroviolla.—Yöt päivät uneksin hänestä. Auringon säteissä astuu hän eteeni kiitävällä orhilla ratsastaen, kilpi kullan-paistavana, liljalippu hulmuten Herran taivahilla. Kuun säteissä kulkee hän vierelläni puettuna yksinkertaiseen talonpoikais-pukuun huulilla hurskas rukous, silmät suurina kaukaisista, jumalallisista kangastuksista.
MAUNU TAVAST: Tämä oli lempi, jonka tahdoit tunnustaa minulle?
OLAVI: Muuta lempeä en tunne. Muu ei ole minusta mahdollinen miehelle, joka on päättänyt pyhittää voimansa Jumalan valkeudelle.
MAUNU TAVAST: Poikani! Minun suuri poikani!—(Siunaten häntä hiljaa.) Pysyös aina uskollisena niille kauniille mielikuville, joita sielusi silmien eteen Jumalan taivas ja nuori sydämesi nostattavat.
OLAVI: Nyt ja aina ja iankaikkisesta.
ANNA (näkyen ovella): Amen!
Esirippu.