KOLMAS NÄYTÖS.
Sama näyttämö. Asemat edelliset. Olavi nousee liikutettuna. Anna tulee sisälle ja istuu syrjään äänetönnä. Ottaa kirjan käteensä ja selailee sitä. Vaitiolo.
OLAVI: Sinä et kysy, setä, kuinka minä olen johtunut juuri tuon immen kuvaa mielessäni pyhänä pitämään? Tiedäpäs, se on eloni ihanin muisto ja samalla suurin kunnia, minkä Ranskanmaa on minulle vielä valmistanut.
MAUNU TAVAST: Kerro!
OLAVI: Kenties muistat, että myös Parisin ylipiston professorit tuomitsivat aikoinaan Orleansin neitseen kuolemaan. Niin suuri oli silloin englantilaisten valta ja vaikutus siellä, niin pieni itse totuuden julistajien itsetunto ja tieto omasta arvostaan. Mutta vuosi sitten avasi Parisin kaupunki porttinsa Ranskan kuninkaan Kaarle VII:n sotaväelle.
MAUNU TAVAST: Minä tiedän. Sinä olet siitä kirjoittanut minulle.
OLAVI: Myös yliopisto vietti tätä tapausta juhlakululla pyhän Katarinan luo Kouluteinien laaksossa. Samalla tuli kysymys lähetystöstä kuninkaan luo, jonka piti koettaa selittää hänelle entistä erehdystä ja pyytää hänen suosiotaan yliopistolle. Kukin kansakunta valitsi vain yhden edustajan tähän korkeaan toimeen ja englantilainen kansakunta valitsi minut.
MAUNU TAVAST (vilkkaasti): Kuinka? Ja sinä olit kuninkaan luona? Ja sinä puhuit kuninkaalle?
OLAVI: Niin. Mitä minä puhuin, minä en muista enää, mutta minun puheeni oli vain hymni Orleansin neitsyelle. Siellä täällä koetin taitavasti kutoa sanojeni lomaan viittauksia ja selityksiä itse tapahtuneesen tosiasiaan, jota yliopisto meidän kauttamme anoi anteeksi kuninkaalta. Mutta lopuksi jätin minä nämä järkeilyt kokonaan, minä innostuin, minä hehkuin, minä puhuin Ranskalle kuin toiselle isänmaalleni ja kuvailin tuon taivaallisen neitseen ilmestystä kuin ihmiskunnan parasta unelmaa. Kaikki silmät vettyivät, kaikki sydämet aukenivat… Ah! Se oli suurin hetki minun elämässäni.
MAUNU TAVAST: Ja kuningas? Mitä hän sanoi? Ottiko hän suosiollisesti vastaan sanasi?
OLAVI: Hän tuli itse liikutettuna minua kädestä kiittämään.—Ja hän vahvisti samana päivänä kaikki yliopiston vanhat edut ja oikeudet.—Ja kaikki, jotka olivat läsnä tuossa juhlallisessa vastaanotossa, sanoivat, että se oli etupäässä juuri minun ansioni!
MAUNU TAVAST: Sinun, Olavi?—Kuuletko, sisar, hänen ansionsa, Olavi Tavastin ansio! Hän on puhunut kuninkaalle, hän on pelastanut Parisin yliopiston.
ANNA: Minä kuulen.
MAUNU TAVAST: Ja nyt sinun tulee kertoa meille myös paljon muuta yliopisto-ajoistasi!—Mitä olet tehnyt ja mitä toimittanut?—Minä tiedän, että sinä et ole ollut laiska siellä…
OLAVI (hymyillen): Tuskin.—Sanotaan tosin, että moni nuori mies lähtee Parisiin seitsemää taidetta hakemaan, mutta löytääkin sieltä kuoleman syntiä seitsemän.
MAUNU TAVAST: Minä tiedän, että sinä et kuulu niiden joukkoon.—Mutta kuinka englantilainen kansakunta tuli valinneeksi juuri sinut tähän tärkeään ja kunniakkaasen toimeen?—Ah, se on totta, kerroithan jo viime käynnilläsi olleesi kansakunnan rahanvartija…
OLAVI: Niin, ja kansakunnan prokuraattori, ja yliopiston rehtori, ja…
MAUNU TAVAST: Mitä? Rehtori? (Nousee ylös.)
OLAVI: Niin, setä, sillä tiedätkö oikeastaan, ketä sinun on kunnia tässä Kuusiston vanhassa, tomuisessa kirjastohuoneessa puhutella?— Minä, Olavi Tavast, en ole ainoastaan taiteiden tiedekunnan bakkalaario, lisensiaatti ja magister regens, minä olen myös jumaluus-opin bakkalaario…
MAUNU TAVAST: Kuinka?—Siitä et sinä ole minulle mitään kirjoittanut.
OLAVI: Ajattelin, että saisit sen kyllä tietää aikoinaan.—Sitäpaitsi minä olen Parisin yliopiston lector ethicarum ja pedagogista, pidän luentoja bakkalaarioille ja johdan yliopistoon pyrkivien nuorukaisten opintoja…
MAUNU TAVAST: Kuuletko, sisar?—Rehtori! Prokuraattori! Jumaluusopin bakkalaario! Etiikan opettaja!
ANNA: Minä kuulen.
MAUNU TAVAST: Olavi!—Tule, että saan syleillä sinua!—(Sulkee syliinsä hänet.) Totisesti on tämä ilon ilta minulle.—(Ristii kätensä.) Nyt, Herra, lasket sinä palvelijasi rauhaan, sillä Suomen hiippa siirtyy toiselle minua arvokkaammalle.
OLAVI (tyrmistyneenä): Suomen hiippa?
MARTTI (oikealta): Anteeksi, teidän korkea-arvoisuutenne, että huolimatta myöhäisestä hetkestä uskallan häiritä teitä…
OLAVI: Kas, dominus canonicus!—Me emme ole vielä nähneet toisiamme.
—Terve!
MARTTI: Tervetullut Kuusistoon, jalosukuinen dominus magister.
MAUNU TAVAST: Älkää sanoko häntä enää maisteriksi! Hän on rehtori, hän on prokuraattori, hän on jumaluusopin bakkalaario!… Mitä minä sanoin äsken teille, Martti? Hän on oppineempi kuin me molemmat yhteensä. Hän on oppinein mies, minkä meidän syrjäinen maamme vielä koskaan on kasvattanut.
MARTTI (nöyrästi): Anteeksi, minä en tiennyt, dominus rector…
OLAVI: Martti sanoo vain edelleenkin maisteriksi.—Mutta teillä oli jotakin asiaa hänen korkea-arvoisuudelleen. Minä en tahdo estää teitä tehtäväänne suorittamasta.
MARTTI: Teidän korkea-arvoisuutenne: siellä on eräs mies, David nimeltään, sama, jonka on kuultu yllyttävän kansaa Satakunnassa…
MAUNU TAVAST: David? Täällä Kuusistossa?
MARTTI: Niin.—Hän on odottanut jo kauan, vaikka minä en ole tahtonut häiritä teidän korkea-arvoisuuttanne. Mutta nyt hän suorastaan vaatii pääsyä teidän puheillenne ja sanoo, että ellei veronhuojennusta tapahdu, Satakunnassa nousee kapina…
MAUNU TAVAST: Veronhuojennusta? Heidän veronsa huojennettiin viime vuonna.—David? Minä muistan hänen nimensä. Tahdon heti puhutella häntä.
OLAVI (voimatta enää pidättää itseään): Kapina? Kapinallinen talonpoika, joka pyrkii yöllä hänen korkea-arvoisuutensa Suomen piispan puheille?—Ajakaa ulos hänet! Hetipaikalla. Taikka paremmin: hänet on vangittava ja heitettävä tyrmään miettimään rikollisia aikeitaan.
MAUNU TAVAST: Olavi! (Hymyillen.) Sinä unohdat, ettet ole vielä Turun piispa.
OLAVI: Ja ellen minä minkään muun vuoksi tahtoisi tulla Turun piispan-istuimelle, tahtoisin minä sen vuoksi, että saisin tilaisuuden opettaa tälle kansalle, kuinka Jumalaa ja pyhän kirkon päämiestä on toteltava..—Setä! Sinä et muista nähtävästi, mitä merkitsevät nuo sanat: kansan kapina. Se ei ole mikään yksityinen ilmiö, mistä tuo mies tuolla ulkona tahtoo ilmoittaa sinulle. Se on yhteydessä koko ajan hengen kanssa.—Kaikkialla Europassa, Englannissa, Saksassa, Ranskassa se jo tunnetaan. Minä en tiennyt vain vielä, että sama myrkky oli näin kauas pohjoiseen, tänne, Turun hiippakuntaan saakka tunkeutunut.
MAUNU TAVAST (leikkisästi): Sinä näet, että me emme eläkään täällä niin syrjässä kuin luullaan, vaan suuren ja sivistyneen maailman yhteydessä.—Martti kaniikki! Ilmoittakaa tuolle miehelle, että hän odottakoon esihuoneessa. Tahdon heti tulla ja tiedustella häneltä, mikä on syynä Satakunnan miesten tyytymättömyyteen.
MARTTI: Hän on esihuoneessa, teidän korkea-arvoisuutenne.
OLAVI (kiivaasti): Setä! Tämä on periaatteellinen kysymys, joka voi näyttää pieneltä, mutta jonka kantavuus voi olla kautta aikojen mittaamaton.—Muista Wat Tylerin talonpoikaiskapinaa Englannissa! Eikö se puhjennut esiin heti, kun Wiklef oli alkanut harhaoppisen toimintansa ja lollardit ruvenneet järkyttämään kirkon rakennusta? Muista la Jacquerie-kapinaa Ranskassa, taborilaisia ja kalikstineja Böömissä, adamilaisia Määrissä ja näitä hirveitä hussilaissotia, jotka nyt toki Jumalan kunniaksi ovat päättyneet! Eikö niiden kaikkien alku ja lähtökohta ole siinä, että ihminen asettaa oman järkensä Jumalan järkeä korkeammalle, jonka näkyväinen ilmestysmuoto on kirkko, on papisto, on Pyhän Pietarin istuin Roomassa? Jumalan järki tuottaa järjestystä maille ja valtakunnille, ihmisjärki harhaa ja epäjärjestystä.—Siinä nyt on seuraus, setä, sinun vaarallisista yrityksistäsi ruveta kansankieltä kirkoissa viljelemään. Martti canonicus: eikö täälläkin Satakunnassa ole luettu suomeksi isämeitää ja uskontunnustusta?
MARTTI: On, onpa saarnattukin vielä, herra maisteri.—Anteeksi, että nimitän teitä edelleenkin niin…
OLAVI: Saarnattu suomeksi!—Setä, olethan pahempi harhaoppinen kuin olen luullutkaan. Millä aiot nyt kohdata lähestyvää myrskyä?
MAUNU TAVAST (hymyillen): Minä olen kuullut, että päivänpaiste on joskus myrskyä voimakkaampi.
OLAVI: Ei, setä, suo anteeksi, että uskallan olla kanssasi eri mieltä tästä: kapinanhenki kansasta on heti alkuunsa miekalla ja tulella tukahdutettava.—Me emme tarvitse siihen maallisen vallan apua. Meidän ei ole tarvis kysyä siihen lupaa Turun linnan isännältä.—Kaksi miekkaa on annettu pyhälle Pietarille, hengellinen ja maallinen; toista niistä voi käyttää ainoastaan kirkko ja toista voidaan käyttää ainoastaan kirkon hyväksi.—Me voimme tällä kertaa käyttää molempia.—Ilokseni näin, että olet poissaollessani varustanut Kuusiston linnan niin lujaksi, että se voi kestää kovimpiakin hyökkäyksiä. Meidän ratsuväkemme yksin riittää kapinan kukistamiseen. Sallitko, että minä itse lähden heidän kerallaan Satakuntaan?—Mutta sitä ennen on tuo mies vangittava, häntä on kidutettava ja saatava hänet tunnustamaan koko tämän kerettiläisen kansanliikkeen synty kaikessa laajuudessaan… Sehän on totta, setä, minä unohdan, ettei teillä täällä Suomessa ole edes mitään kunnollista inkvisitsionia.
MAUNU TAVAST (vakavasti): Ei, Jumalan kiitos, eikä tule olemaan niin kauan kuin minä istun Turun piispan-istuimella.—Jätän sinut nyt jäähdyttämään sotaista intoasi Martti kaniikin kanssa. Hänen seuransa on siinä suhteessa arvellakseni paras mahdollinen. (Poistuu oikealle.)
MARTTI (hetken vaitiolon jälkeen): Maisteri Olavi aikoo nyt jäädä kotimaahan?
OLAVI: Minäkö? Kuka sitä sanoo?
MARTTI: Minä luulin ymmärtäväni sen teidän sanoistanne.—Sitäpaitsi on herra piispa puhunut siitä.
OLAVI: En suinkaan, enpä suinkaan. Minä aion pian taas Parisiin.—Vai niin, hänen korkea-arvoisuutensa on puhunut… Mitä hän on maininnut teille?
MARTTI: Hän on sanonut, että herra maisterin opintoaika on nyt päättynyt ja että te ensi syksystä saakka aiotte itse ottaa suorittaaksenne ne arkkiteinin tehtävät, joita minä nyt hoidan.
OLAVI: Hoitakaa te vaan, hoitakaa te vain niitä edelleenkin, Martti canonicus!… (Kuin itsekseen.) Mitä? Onko hän sanonut todellakin?— Ja kuinka kauaksi aikaa hän on sanonut minun jäävän Kuusistoon?
MARTTI: Epäilemättä elinajaksenne, herra maisteri. Minä en ole ainakaan voinut muuta ymmärtää…
OLAVI: Elinajakseni?—Mutta sehän on mahdotonta! Se on mahdotonta!—Hän ei voi toki tarkoittaa, että minä jättäisin Parisin juuri nyt, jolloin minä olen työskennellyt itselleni siellä tieteellisen tulevaisuuden?
MARTTI (hiljaisesti): Niin, minä toistan vaan, mitä hänen korkea-arvoisuutensa on sanonut minulle.
(Vaitiolo. Olavi on istunut karmituoliin ja painaa pään käsiinsä. Martti katsoo vielä hetkisen häneen ikäänkuin puhekumppania odottaen ja poistuu äänettömänä oikealle. Anna, joka sillä välin on lukenut ikkunan ääressä, nousee ja lähestyy Olavia.)
ANNA: Poikani! Joku suru painaa sinua.
OLAVI (säpsähtäen): Äiti! Te olette vielä täällä?—(Kiivaasti.) Siis te olette kuullut, mitä me olemme keskustelleet? Siis te tiedätte, mitä Martti kaniikki on minulle ilmoittanut?
ANNA: Minä tiedän.
OLAVI: Hän vaatii minua nyt jäämään kotiin elinajakseni.—Mutta sehän on mahdottomuus, sehän on sula mahdottomuus!—Minä en tule toimeen näiden muurien sisällä. Minä tukahtuisin raittiin ilman puutteesta koko tämän maan rajojen sisällä.—Minun täytyisi jäädä tänne hoitamaan arkkiteinin pahanpäiväisiä tehtäviä, jotka sitäpaitsi Martti kaniikki täyttää paljoa paremmin? Minä saisin jättää ikuiset jäähyvästit tieteelleni, tutkimuksilleni?—Sehän on mahdotonta, eikö totta, äiti?— Enkä minä enää koskaan pääsisi Parisiin. (Painaa pään käsiinsä.)
ANNA: Kentiespä hänen korkea-arvoisuutensa vielä muuttaa päätöksensä.
OLAVI: Ei, sitä hän ei tee.—Minä tunnen hänen lujan luonteensa, joka asuu tuon lempeän ja hyväntahtoisen hahmon alla. Jos hän on sanonut kerran jotakin, seisoo se niinkuin seinä.—(Tuskin noiden enää kyyneleitään pidättää.) Mutta hän ei tiedä, mitä hän vaatii minulta! Te ette käsitä, äiti, mitä on elämä tuolla ulkona suuressa maailmassa! Siellä sielu laajenee, siellä hengitys kevenee, järki salamoi sattuessaan yhteen toisten vertaistensa kanssa. Elämä saa arvon, toisin sanoen. Täällä sitä vastoin…
ANNA: Minä kuulin, että sinulla kuitenkin oli ollut koti-ikävä.
OLAVI: Se on toista, se on jotakin aivan toista!—Sinä et ymmärrä sitä, äiti. Voi seisoen vuorella kaivata takaisin laaksoon, josta on lähtenyt nousemaan. Voi keskellä onnea ja päivänpaistetta ikävöidä takaisin pimentoon, mistä juuri on pyrkinyt ja taistellut itsensä valkeuteen.— Mutta jäädä ijäksi laaksoon? Vaipua varjoon elinpäiväkseen?—Vanhana, valkeapäänä voi sen tehdä, sen minä käsitän.—Mutta nuorena? Juuri kun elämä kukkii, kun jokainen suoni suihkii verta punaisinta?—Ei, se on liian julmaa. Minusta on kuin olisi minut äkkiä köytetty käsistä ja jaloista sekä heitetty kosteaan, pimeään kellariin.—Teljetty ijäksi auringosta, ainiaaksi heleän ihmishengen ihanuudesta!—Jäädä tähän erämaahan!—Minä en voi sitä, minä en voi!—Ainoastaan vanhus valkeapää voi tahtoa sellaista.
ANNA (hiljaa): Kenties hänkin on kerran ollut nuori…
OLAVI: Hän? (Katkerasti.) Ei milloinkaan! Jos hän olisi ollut, hän ei voisi vaatia minulta sitä, hänellä ei olisi sydäntä vaatia sitä.—Sinä et ymmärrä sitä, äiti.—Te ette ymmärrä kukaan meitä nuoria, te vanhat!—Mahdollisesti on hän kerran ollut nuori hänkin. Mutta hänessä ei ole koskaan sammunut mitään, hänessä ei ole murtunut mitään. Hän on ollut aina yhtä eheä, kirkas, tyyni ja onnellinen.—Siksi hän ei ymmärrä niitä, joissa pyhän intohimon liekit leimuavat. Siksi voi hän vaatia minulta sellaista, mikä olisi surma minun hengelleni, kuolema kaikille kauniille aatteille ja unelmilleni.—Vain kylmä jääpatsas voi sen tehdä! Jos hän olisi ollut koskaan tulenpatsas, ei hän pyytäisi minua puolitiehen pysähtymään.
ANNA: Poikani: etköhän nyt tee vääryyttä hänelle? Kenties on hänessäkin mennyt muruiksi jotakin, ennen kuin hän jälleen on noin eheäksi muodostunut. Kenties ei hänkään ole aina ollut noin kirkas, tyyni ja onnellinen. Kenties on hänkin kerran ollut tulta-syöksevän innon patsas, vaikka elämän kylmyys on pakottanut riehuvan rinnan liekit nyt niin lempeinä ja lämmittävinä loimuamaan. Jääksi hän, Jumalan kiitos, ei ole koskaan jähmettynyt. Luo vain silmäsi siihen, mitä hän täällä Suomen kolkassa on tehnyt ja toimittanut. Nurmi nousee siinä, missä hän on kulkenut, vilja vihertää, missä hän on kättä kääntänyt. Kylmä sydän ei olisi koskaan voinut saada aikaan mitään sellaista. Hän on lämmittänyt kokonaista maata, kokonaista omaa maailmaansa. Aurinko-sydän on hän ollut tässä ajassa, vaikka hänen päivänsä nyt painuu laskulleen. Valkean hämärän on hän jättävä jälkeensä, joka vain vartoo toisen autuaamman aamun koittamista.
OLAVI: Mitä? Yhdytkö sinäkin häneen? Liittoudutko sinäkin minua vastaan, äiti?—(Ylös ponnahtaen.) Niin, minä tiedän hänen työnsä, minä tunnen, mitä hän on ollut tälle maalle.—Oman hiippansa arvon on hän kohottanut, niin että se nyt mainitaan kunnioituksella kaikissa pohjoismaissa. Kuninkaat ja valtaherrat kuuntelevat mielellään hänen syvää ja valoisaa viisauttaan. Suomen ristiin rastiin on hän vaeltanut ja levittänyt kaikkialle siunausta niin papiston kuin yhteisen kansan keskuuteen. Turun tuomiokirkon on hän uudesta-rakentanut ja koristanut monella kauniilla kuorolla ja kappelilla. Luostareita on hän perustanut, sairaaloita ja majataloja asettanut, leskiä ja orpoja avittanut ja ollut isä kaikille Suomen asukkaille.—Mutta minä nauran hänen elämäntyölleen, minä nauran! Se on kaikki niin vähäistä, niin surkuteltavan pientä ja tyhjänpäiväistä. Hah hah! Mitä se merkitsee? Mitä se on olevaisuudessa? Kannattaako sen vuoksi uhrata elämä?—Hah hah hah haa!—Ei, äiti, ei! Se mies ei ole koskaan suurta uneksinut.
(Anna on edellisen aikana poistunut äänettömästi. Olavi huomaa olevansa yksin, säpsähtää ja yrittää rientää hänen jälkensä. Elina tulee.)
ELINA: Herra maisteri!… Minä en tiennyt … minä etsin isääni.
OLAVI: Kuinka? Valvotko sinäkin vielä?—Mikä on tämä yö, jossa ei nuku kukaan, ja tämä maa, missä ihmiset vaeltavat kuin unessa!—Sinäkin uneksit, Elina.
ELINA: Me nukumme niin vähän kesäiseen aikaan täällä. Herra piispa valvoo usein puoli-yöhön. Kuitenkin hän on taas ylhäällä aamun koittaessa. Sanottiin, että isäni olisi täällä…
OLAVI: Ei, mutta minä olen täällä. Elina, menetkö?—Oliko sinulla niin tärkeää asiaa isällesi?
ELINA: Hän aikoi kalaan Rankosen kanssa … että teille olisi eineeksi tuores kalakeitto.
OLAVI: Tosiaankin!—Ne kunnon kuomat.
ELINA: Niin, ja minun piti laittaa vähän evästä heille… Mutta sitten heitä ei enää näkynyt missään… Ja minä ajattelin…
OLAVI: Että he olisivat tulleet tänne pakisemaan minun kanssani?— (Vetäen hänet ikkunan luo.) Ei, Elina!—He ovat lähteneet jo. Näetkö, heidän veneensä viilettää jo tuolla salmen suussa. He eivät ole välittäneet eväästä… Elina! Katso: aamun ensimmäiset ruskot häilyvät jo vienojen vesien päällä.
ELINA: Ne eivät tähän aikaan lakkaa koskaan häilymästä. Kun iltarusko sammuu, nousee aamurusko. Tuolla vuoren kukkulalla lyövät ne nytkin kättä toisilleen.
OLAVI: Niinkö?—Sinne meidän täytyy soutaa, Elina.—(Kääntyy ja katsoo häneen.) Mutta mitä näen? Myös sinun poskesi ovat punertuneet.
ELINA: Eihän… Niin, se on aamurusko, joka jo tunkee ruutujen lävitse.
OLAVI: Ja sinun silmäsi kimaltavat niin kummallisesti… Syytätkö siitäkin nousevaa aurinkoa? Onko se aamukastetta, Elina?
ELINA (pyyhkäisten silmäkulmaansa): Ei se ole mitään.
OLAVI: Onpas.—Sinä olet itkenyt, Elina?
ELINA: Ei, ei.
OLAVI: Oletpas. Minä näen kyynelten jälkiä poskellasi.—Sinä itket vieläkin? Elina! Nyt juuri herahti heleä karpalo alta silmäripsen.
ELINA: Maisteri Olavi!
OLAVI: Sinä suret?—(Vetää hänet luokseen.) Miksi? Nyt sinun täytyy kertoa kaikki minulle. Elina, olemmehan me kasvinkumppaleita. Tahi oikeastaan: minä olen sinun vanhempi veljesi ja opettajasi.
ELINA: Minulla ei ole ollut veljeä milloinkaan.—Minä olen niin yksin, niin yksin.
OLAVI: Eikö sinulla ole ketään leikkitoveria?—Anteeksi, ethän sinä leiki enää. Sinähän olet suuri tyttö. Kuinka vanha olet?
ELINA: Eilen oli minun syntymäpäiväni. Minä täytin seitsemäntoista vuotta.
OLAVI: Niinkö? Sitten pitää minun sinua oikein kädestä onnitella.—Ja nyt istumme me tähän ikkunakulmaan ja juttelemme kuin kaksi vanhaa ystävää.—Olemmehan me ystävät, Elina:
ELINA: Maisteri Olavi on aina ollut hyvä minulle.
OLAVI: Sinä voit sanoa vain: Olavi.—Maisteri voin minä olla muille, sinulle olen minä … mitä olen minä sinulle, Elina?
ELINA: Minä en tiedä.
OLAVI: Ja sinä olet niin yksin? Mutta onhan isäsi täällä, ja Rankonen on täällä…
ELINA (hymyillen): Rankonen.
OLAVI: Niin, eikö totta, Elina: hän rakastaa sinua.—Hän rakasti sinua jo silloin, kun minä viimeksi kävin täällä, vaikka sinä olit vain tuollainen pikkuinen sinipiika.—Kas niin, Elina, nyt sinun täytyy kaikki minulle suoraan ja rehellisesti tunnustaa: hän rakastaa sinua?
ELINA: Rankonen!—Kyllä hän pitää paljon minusta.
OLAVI: Ja sinä?
ELINA: Minä pidän myös paljon hänestä, vaikka en sillä tavalla kuin hän tahtoisi… (Hymyillen.) Hän on niin hupsu!
OLAVI: Todella?—Kenties on hän jo kosinut sinua?
ELINA: On. Isäni on puhunut minulle siitä. Mutta ei siitä mitään tule.
—(Veitikkamaisesti.) Rankonen saa rukkaset.
OLAVI: Niinkö? Mitä sinulla on oikeastaan häntä vastaan, Elina? Eikö hän ole kelpo mies?'
ELINA: On, on tietysti. Ja isäni suosii kovasti häntä.—Mutta hän ei ymmärrä minua ollenkaan.
OLAVI: Eikö?
ELINA: Ei.—(Surumielisesti.) Eikä kukaan ymmärrä minua.—Siksi minä olen päättänytkin mennä luostariin.
OLAVI: Luostariin? Sinä, Elina?
ELINA: Niin.—Herra piispa rakennuttaa juuri naisluostaria Raisioon.
Heti kun se on tullut valmiiksi, olen minä aikonut sinne tarjoutua.
OLAVI: Ja peittää huntuun kultaiset suortuvasi?—Oletko tarkoin miettinyt, mitä aiot tehdä, Elina? Kenties vielä kerran kadut päätöstäsi?
ELINA: En.—Minulla ei ole mitään iloa elämästä. Eikä kukaan kaipaa minua.—Minä olen niin tarpeeton kaikkialla.
OLAVI: Isäsi tarvitsee sinua kuitenkin, Elina?
ELINA: Hän tulee kyllä toimeen ilman minua, koska hän jo nyt tahtoisi työntää minut Rankoselle.—(Tuskin voiden kyyneleitään pidättää.) Minä olen niin yksin. Ja minä olen niin onneton, niin onneton!
OLAVI: Elina!—(Hellästi.) Enkö minä siis ole sinulle mitään?— (Iloisesti.) Nyt sinun täytyy luvata minulle, Elina, ettet koskaan minun täällä ollessani itke enää. Me lupaamme pitää oikein hauskaa tämän kesän.
ELINA: Kesät aina keikkuen menevät. Mutta talvet ovat niin pitkät, niin pitkät.—Ja syksy tulee niin pian.—Jo tänään löysin minä keltaisen lehden tarhastani.
OLAVI: Kuinka? Vaikka ruusut eivät ole auenneet?
ELINA: Niin. Se oli pudonnut puusta viime yönä. Minä tulin heti silloin niin surulliseksi. Ja minä ajattelin: kohta on taas kaikki pimeätä ja toivotonta.
OLAVI (uneksien): Niin, se on Suomen kesä: tuskin ovat puut kaikki
juhlaan pukeutuneet, kun jo toiset alkavat riisua itseään alastomiksi.
—Tällaisessa yössä lyövät myös kevät ja syksy kättä toisilleen.
(Vaitiolo.)
ELINA (naivisti): Mekin istumme käsi kädessä.
OLAVI: Mutta meillä on kevät, eikö totta, Elina? (Innokkaasti.) Me emme anna vielä talven vangita vapaata tahtoamme! Ja me voitamme talven ja me pyrimme aurinkoon ja me riennämme päivän keralla kohti suven suloisen maita…! (Elina painaa päänsä alas.) Anteeksi!… Minä en muistanut … eihän sinulla ole siipiä, Elina.—(Synkistyen.) Eikä kohta enää minullakaan.
ELINA: Nyt tekin tulitte äkkiä surulliseksi. Tekään ette ole yhtä iloinen kuin ennen.—(Hellästi.) Miksi, herra Olavi?
OLAVI: Ei se ole mitään, minä tulin vain ajatelleeksi… (Pyyhkäisten pois raskaat ajatukset otsaltaan.) Siis on meillä vain tuokio, Elina. Nyt on meillä kuitenkin kesä, eikö totta? Ja me tahdomme pitää oikein hauskaa tänä kesänä.—Sanopas, mitä sinä nyt ajattelet.
ELINA (arasti): Minä ajattelen: herra Olavi lähtee pian pois.
OLAVI: Hm. (Kuin itsekseen.) Niin aivan pian ei se ehkä sentään tapahtune.—Toivoisitko sinä minun jäävän tänne, Elina?
ELINA: Minun toivoni ei taida siihen asiaan paljoa vaikuttaa.
OLAVI: Ehkä. Ehkä kuitenkin.—Katso: nyt ovat sinun poskesi kokonaan punertuneet.
ELINA (peittäen silmänsä käsivarrellaan): Niin, kun rusko on kohonnut korkeammalle…
OLAVI: Mikä kaunis suu sinulla on, Elina!—Oletko syönyt mansikoita? Luuletko, että löytäisimme niitä, jos lähtisimme auringon nousua kukkulalta katsomaan?
ELINA: Minä en tiedä.
OLAVI: Ja jos minä jäisin tänne? Olisiko se sinulle mieleen, Elina?
Jäisin koko syksyksi, koko talveksi, kenties koko toiseksi kesäksikin.
Mitä siitä sanoisit? Olisitko sinä iloinen siitä?
ELINA: Olisin. (Hiljaa.) Olisin siihen saakka kuin toinen syksy tulee.
OLAVI: Mutta—jos minä jäisin tänne—ijäksi?
ELINA (tuskin kuuluvasti): Silloin olisin minä ijäti onnellinen.—
(Vaitiolo.) Nyt päivä nousee.
OLAVI: Ja nyt minä suutelen sinua, Elina.
ELINA (kaulaten häntä äkillisesti): Olavi! (Rientää pois.)
OLAVI (huumautuneena): Elina! Minä rakastan sinua.—(Yrittää rientää hänen jälkeensä, pysähtyy, tarttuu päähänsä kauhistuneena.) Mitä olen minä tehnyt! (Vaipuu kokoon.)
Esirippu.